Siirry sisältöön
Pedagogiikka
Kaiken tutkimisen avaria sanoja kesään

Kirjoittajat:

Julkaistu : 30.05.2022

”Voin istua millä tahansa mättäällä
tarkistamatta kellosta aikaa,
sillä kiire on täällä kuolemaa,
kiirehdittyä ja ennen aikaista.”

Näin kirjoitti Kalevi Lappalainen vuonna 1968 julkaistussa runokokoelmassaan, runossa ”Inarin-Lapissa”. Lappalainen oli laajasti jälkimodernia maailmaa, erityisesti Yhdysvaltoja – ja sen kiireitä – nähnyt suomalainen runoilija.

Kun menemme kesää kohden, voi olla hyvä muistaa mikä tahansa mätäs. On myös hyvä unohtaa hyvinvoinninkin kelloilla mittaaminen. Avarilla sanoilla kannattaa tutkia.

Jos haluaa vuorovaikutuksen ihmeitä kesällä tutkia, jos haluaa tutkia kanssaolemisen ihmeitä, myös silloin kannattaa tutkia tanssien, lavoilla ja havuilla (Strand, s. 98, suomennos Saranpää):

”Tanssi

Toisen haamu tulee tapaamaan ja säilytämme
yhteyden niin kauan kuin valo loistaa.
Kun valo loistaa, mitä muuta voimme tehdä?
Ja kenelläpä ei olisi yksi jalka haudassa?

Huomaan miten puut näyttävät pörröisiltä lehtineen
ja hyönteishöyry nielaisee ne.
Valo putoaa kuin ankkuri oksiston läpi.
Ja ketäpä meistä ei purettaisi jatkuvasti?

Mieleni kelluu kalloni purppuraisessa ilmassa.
Näen itseni tanssivan. Hymyilen kaikille.
Hitaasti tanssin ulos pääni palavasta talosta.
Ja kukapa ei syntyisi uudelleen ja uudelleen taivaaseen?”

Voinee huomata, että oppimisen ihmettä ei voi – eikä toki pidäkään – kesälläkään välttää. Vaikka tiedämme, että oppiminen on aina myös hankalaa, kiusallista, jopa vaarallista. Erityisesti me, jotka työskentelemme koulutusorganisaatioissa ja olemme työksemme toisten oppimista mahdollistamassa.

Muistamme, että jos ihminen ihan oikeasti on oppiakseen jotakin uutta, aidosti uutta, niin että ei vain lisää jo osaamaansa ja tietämäänsä, hän tarvitsee ohjaajaa, joka auttaa vaarallisille alueille, sellaisten kuilujen äärelle, jossa hyppy pelottaa.

Millaiset asiat sitten itse kullekin ovat aidosti uusia – se on aina tutkittava yhdessä oppijoiden kanssa. Myös minun itseni kanssa. Ja myös tämän vuoksi oppimisen mahdollistajien työ on vaativa työ. Tällä kaikella puheella on päätös: oppimisen mahdollistajien tulee välillä riisuutua myös itsestään.

Otetaan siis päälle Mark Strandin Puku vuodelta 1970 (Strand, s. 100, suomennos Saranpää). Näinkin oppimisen voi ajatella:

”Puku

Pane maaten kirkkaalle kukkulalle
kuun käsi poskillasi,
lihasi syvällä pukusi valkeissa taitoksissa,
etkä kuule intohimoisen myyrän
levittävän pimeytensä mittaa,
tai pöllön järjestelevän yön kaikkeutta,
mikä on sen viisautta, tai runon
täyttävän tyynyäsi sinisin höyhenin.
Mutta jos astut ulos puvustasi ja kuljet varjoon,
myyrä löytää sinut, niin myös pöllö, ja niin myös runo,
ja putoat toiseen pimeyteen, siihen, jota löydät
itsesi työstämästä ja uudelleen työstämästä, kunnes se on täydellinen.”

Kesällä voi riisuutua itsestä. Voi istua mille tahansa mättäälle. Ja voi tanssia, vaikka istuen.

Tutkivan kesän toivotus jokaiselle! Myöhemmin retki mustikan sisään.

Lähteet

Lappalainen, K.(1968). Puolihevosen hermorata. Karisto.

Strand, M. (2016). Collected poems. Alfred A. Knopf.