Mitä pitäisi tehdä, jotta koulutusta voitaisiin kirkkain silmin kutsua ihmisoikeusperustaiseksi? Olen kirjoittanut tästä jo aiemmin: ihmisoikeuspäivänä viime vuonna eSignalsissa julkaistiin huutoni ihmisoikeusperustaisen korkeakoulun puolesta. Siinä peräänkuulutin ajan vaatimaa ryhtiliikettä ihmisoikeusperustaisen koulutuksen toteutuksessa, niin rakenteiden ja prosessien näkökulmasta kuin pedagogisissa kohtaamisissakin. Jos aiemmassa huudossani ravistelin ajattelua, tässä haluan kiljua kirkkaalla äänellä yhdestä käytännön kokeilusta ammatillisessa opettajankoulutuksessa.

Elävä kirja kertoo toiseuden kokemuksestaan

Ammatillisen opettajakoulutuksen yhtenä ammattitaitovaatimuksena on avoin, moninaisuutta arvostava vuorovaikutus. Koulutuksen perusprinsiipiksi nimetty sivistys pitää sisällään ihmisoikeuksien kunnioittamisen ja yhdenvertaisuuden edistämisen. Oma ammattietiikkani pitää arveluttavana sitä, että moninaisuutta ja yhdenvertaisuutta tarkasteltaisiin ainoastaan valkoihoisen, keskiluokkaan kuuluvan ohjaajan johdolla. Ohjaajan, joka ei juuri ole elämässään toiseutta joutunut kokemaan. Ellei nyt sitten lasketa mzunguksi (valkolainen) huutelua päiväntasaajan Afrikassa. Ja eihän sitä lasketa, sillä paikallisessa mittakaavassa ihan kelpoisissa olosuhteissa toimiva kehitysyhteistyötekijä voi halutessaan nousta koneeseen ja siirtyä hiilijalanjälkineen takaisin omalle mukavuusalueelleen.

Vaikka siis käyttäisin kuinka vekkuleita pedagogisia ratkaisuja, arveluttaa yhdenvertaisuusajattelun kiinnittyminen opettajaopiskelijan ammatti-identiteettiin. Niinpä lähestyimme ammatillisissa opettajaopinnoissa asiaa Elävä kirjasto -menetelmän kautta. Elävä kirjasto on sosiaalipedagogiikan kannattelema pedagoginen työtapa, jossa keskiössä on ennakkoluulojen murtamiseen ja moninaisuuusdialogin mahdollistamiseen tähtäävä toiminta (Allianssi 2019). Elävässä kirjastossa hyllyt eivät notku paperisista teoksista, eivätkä tietokannat pursu sähköisiä aineistoja. Sen sijaan kirjastosta voi lainata oikean ihmisen keskustelua varten. Meidän kirjastossamme oli mahdollisuus lainata kirjoja, jotka edustavat seksuaalivähemmistöjä, kulttuurisia vähemmistöjä ja muita ryhmiä, jotka kokevat toiseutta, kohtaavat ennakkoluuloja ja syrjintää.

Sosiaalipedagogiseen ajatteluun viitaten uskon ihmisoikeuskoulutuksessa- ja kasvatuksessa siihen, että ihminen kasvaa yhteisössä ja kohtaamisissa (Nivala & Ryynänen 2013). Tämä opettajaopiskelijoiden kasvu näkyi vahvana heidän osaamiskansioissaan, joissa työskentelyä kuvattiin muuan muassa ”tajunnan räjäyttäväksi” kokemukseksi ammatilliseksi opettajaksi kasvamisen tiellä.

Pyöritelläänkö kaikki yhdessä käsiä?

Ihmisoikeusperustainen ja yhdenvertaisuutta edistävä koulutus edellyttää opettajilta ja ohjaajilta kykyä tehdä havaintoja, tunnistaa osallisuutta ja osattomuutta, sekä löytää työskentelyssä ratkaisuja, jotka tukevat kaikkien opiskelijoiden toimijuuden ja osallisuuden kokemuksen vahvistumista. Kun kirjat oli palautettu, jalkautuivat opettajaopiskelijat kaduille ja kuppiloihin havainnoimaan osallisuutta ja osattomuutta. Havaintojen pohjalta rakentui puhuttelevia tarinoita, joita käsiteltiin tarinateatterin keinoin. Kun jalanpyörittäjien joukko huomioi esteellisen osallistujan ja ryhtyi yhdessä pyörittämään jalkojen sijaan käsiään, syntyi merkityksellistä puhetta siitä, miten jokaisella yhteisön jäsenellä on velvollisuus edistää yhdenvertaisuuden toteutumista.

Tämä pedagoginen kokeilu pyrki edistämään ammatillisen opettajakorkeakoulun ihmisoikeusperustaista eetosta käytännössä.  Yhdenvertaisuusdialogi edellyttää yhteistä dialogia moninaisten toistemme kanssa. ”Me ja muut” -ajattelusta on aika suunnata kohti ”me kaikki siellä ja täällä” -ajattelua.

---

Kirjoittaja Ruut Kaukinen on Haaga-Helia Ammatillisen opettajakorkeakoulun lehtori.

Lähteet:

www.allianssi.fi.  Luettu 17.1.2019

Nivala, Elina ja Sanna Ryynänen. 2013. Kohti sosiaalipedagogista osallisuuden ideaalia. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja, vuosikirja 2013, vol. 14