Etätöissä kiirehtiminen voi olla vaarallista. Hetkellinen näennäinen kiire voi kostautua viikkokausien välttämättömällä hitaudella. Havainnostani tulee elimellinen, kun kuljen murtuneen jalan kanssa Erasmus+ -opettajavaihtoon Oslo Metropolitan Universityn erityispedagogiikan laitokselle oppimaan ja jakamaan kokemuksia erityisestä tuesta sikäläisten kollegoiden kanssa. 

Myrsky saavuttaa pedagogin 

Vuosikymmenen lumimyrsky saapuu Norjaan yhtä aikaa kanssani. Niinpä hitaus ja hitauden pedagogiikka konkretisoituvat kokemuksessani kyynärsauvojen kanssa liukkailla talviteillä kampusten välillä. Elän eri maailmassa kuin ohikulkijat. Jään jalkoihin.

Lopulta lumimyräkkä pysäyttää kaikki kulkuvälineet. Etenen verkkaiseen ja varoivaiseen tahtiin toisten kiitäessä ohi kokemuksellisen kuplani, jossa hitaus on ainoa mahdollinen toimintatapa.  

Maailma ei ole samalla tavalla saavutettava kaikille. Tästä havainnostani opin myös erityisopettajankouluttajana merkittäviä asioita. Toisen kenkiin on vaikea asettua vain ajattelemalla kognition kautta hänen mahdollista kokemustaan ja ymmärrystään todellisuudesta.

Me käsitämme asioita myös kehollisesti ja tuntemusten kautta. Tämä unohtuu helposti koulutusjärjestelmämme kaikilla asteilla. Kun ajatellaan tukea tarvitsevia opiskelijoita ja heidän moninaisuuttaan, on ilmeistä, että meillä pedagogeilla ei ole suoraa pääsyä niihin maailmoihin, joissa heidän olemisensa ja oppimisensa tapahtuu.

Kulttuurinen tarve hitaampaan pedagogiikkaan 

Voidaksemme tavoittaa edes ohuen siivun erilaisten ihmisten oppimisen maailmasta tarvitaan hidasta pedagogiikkaa. Aika oppijan tuntemukseen ja hänen rinnalleen asettumiseen on tie, joskus lipsuvakin, askeleiltaan epävarma, mutta ainoa reitti saavuttaa ratkaisuja erityisen pedagogisen tuen toimiviin ratkaisuihin. 

Vierailuni Oslossa kruunaa tanskalaisen kasvatuspsykologi ja rehtori Lene Tanggaardin luento ”There is a need for a slow, ’weak’, and sustainable pedagogy”, joka on osa vuotuista Anna Sethes – Honorary Lecture -sarjaa. Tanggaard esittää, että ajassamme on kasvatuksellisesti perustavanlaatuinen valuvika. Vauhti, jolla elämme ja johon sysäämme myös kaikki kasvajamme, ei ole Tanggaardin mielestä kestävä tapa toteuttaa opetusta ja koulutusta.

Oppiminen tapahtuu elämällä läsnäollen. Läsnäolo on mahdollista ainoastaan aikaan asettumalla. Kasvajat tarvitsevat kehittyäkseen ennalta jäsentämätöntä tilaa ja aikaa voidakseen tutkimusmatkailijan tavoin kokeilla, keksiä ja tavoitella mahdollisia tulevaisuuksia. Nämä väitteet Tanggaard kytkee klassikoihin, Maria Montessorin ja John Deweyen kaltaisiin menneisyyden hahmoihin, joiden näkemykset taiteen ja vapauden merkityksestä kasvatuksessa sekä tekemällä oppimisen pedagogiikasta eivät ole ajassa haalistuneet. 

Opetussuunnitelmien aika on eri  

Opin itse entisestään hidastetun liikkuvuusjaksoni aikana monia seikkoja Oslo Metropolitanin tavasta toteuttaa erityisopettajankoulutusta. Eräs keskeinen oivallukseni liittyy hitaaseen pedagogiikkaan.

Järjestettäessä erityistä ja vaativaa erityistä tukea sitä tarvitseville opiskelijoille juuri aika on kaikkein keskeisimpiä keinoja tuen antamiselle. Aikaa pysähtyä äärelle kohtaamaan ja ymmärtämään, aikaa oppia omaan, verkkaisempaan tahtiin. Aikaa antaa oppijan itse ottaa toimijuus omassa oppimisessaan. Aikaa harjoitella tarpeeksi. Aikaa tehdä yksi asia kerrallaan, aikaa voida hyvin toisten kanssa omasta ainutlaatuisuudestaan iloiten. Aikaa löytää paikkansa muiden yhteydessä opintojen aikana ja niiden päätyttyä työelämässä sekä yhteiskunnan että globaalin yhteisön jäsenenä. 

Oslo Metropolitanin erityispedagogiikan opetussuunnitelma ja opettajille siihen osoitetut voimavarat heijastelevat nekin hitaan pedagogiikan ulottuvuuksia. Meillä Haaga-Helia ammattikorkeakouluissa on aikaa henkilökohtaiseen ohjaukseen ja ammatillisen erityisopettajaopintojen yksilöllisiin ratkaisuihin. Toisaalta me teemme vuoden mittaisessa ohjelmassa 60 opintopisteen kokonaisuuden, joka Oslo Metropolitanissa on jaettu kahden lukuvuoden aikana toteutettavaksi.

Hitaus ja nopeus eivät näissä koulutustoteutuksissa ole vakioituja, vaan niillä on syke, jossa välillä hitaus avautuu mahdollisuutena pysähtyä opiskelijan kanssa hänen tilanteensa äärelle, toisinaan kovana paineena saada tarvittavat osaamiset hankittua ja osoitettua määräajassa. Oslo Metropolitanin ohjelmassa opiskelijat etenevät suurena ryhmänä, yhtenäisessä rytmissä, joka on kenties tasaisempi ja verkkaisempi. Kumpi parempi, sitä on vaikea näin vähäisen kokemuksen perusteella perustellusti arvioida. 

Sen kuitenkin tunnen, etten tahtoisi luopua siitä hitaudesta, johon minulla on etuoikeus asettua, kun käyn opiskelijoideni kanssa HEKS-keskusteluja ja teen opetuksen seurantoja Suomen ammatillisia oppilaitoksia kulkien. 

Paljon on joskus ei mitään. Vähän voi toisinaan olla kaikki. Hitaus kulkiessani kyynärsauvoineni läpi yön Oslosta takaisin lunta tupruavaan Helsinkiin on kuin meditaatiota, joka tuo minut alati kehkeytyvän erityispedagogina oppimisen äärelle. Pysähtyminen naapurimaan kollegoiden kanssa ajattelemaan tai opiskelijoiden kanssa heidän polkujaan kartoittamaan on oppimisessa oleellisen tapahtumista juuri nyt vailla kiirettä minnekään toisaalle.