Siirry sisältöön
Pedagogiikka
Asiakkaan ja ohjaajan kohtaamisen taide

Tekstissä pedagogiikan asiantuntija kokeilee hieman erilaista tapaa tutkia ohjaamista ja erityisesti asiakaskohtaamisen ilmiötä. Asiakkaan ja ohjaajan kohtaamisen hän ajattelee taiteena, jossa molemmat ovat taiteilijoita.

Julkaistu : 15.02.2021

Seuraavassa tekstissä kokeilen hieman erilaista tapaa tutkia ohjaamista ja erityisesti asiakaskohtaamisen ilmiötä. Ajattelen asiakkaan ja ohjaajan kohtaamisen taiteena, jossa molemmat ovat taiteilijoita. Ajattelen sen myös taiteena, jota tulee taiteellisesti lähestyä.

Olen kirjoittanut tekstin fragmenteiksi. Jokainen kappale on kokonainen, erikseen luettavissa ja pohdittavissa. Fragmenteista muodostuu kuitenkin kokonaisuus. Tämä voi siis olla runoa, jossakin mielessä. Tämä voi olla tietopuolista tekstiä, jossakin mielessä. Jos sinä tiedät, miten nämä tekstilajit toisistaan voisivat erota, voit toki minulle kertoa. Luulen, että ihminen voi jotenkin tietää ja jotenkin ilmaista tietoa hyvin monilla tavoilla.

Mutta aloitetaan. Mennään ihan hissuksiin.

***

Asiakkaan kanssa keskustelun voin ajatella yhteisöllisenä taiteena.

Taide on jotakin, joka avaa tilan, jossa kaikki on jotakin muuta kuin tavallisesti olisi. Se siis avaa mahdollisuuksien kentän.

Taide avaa Oudon, johon on mentävä, jotta voisin olla toisin. Kuta vähemmän itsellä on outoa, sitä vajaampi olen.

Keskustelu – tai jotkin muut toiminnan muodot – voi avata mahdollisuuksia ajatella, puhua, toimia, havaita, tuntea, olla toisin. Olla toisin on olla paljon enemmän.

Jossakin mielessä keskustelu on aina runoutta. Sana, ele, ilme, äännähdys, jonka toinen tuo keskusteluun, yllättää, vie jonnekin, jota en voinut ennalta tietää.

Kun vastaan, vastaaminen ei vastaa vastaavuuden mielessä. Ei-tietävä ohjaaja ei todellakaan tiedä vastatessaan. Silti on vastattava ja on vastattava vastauksestaan. Vastaanko ei-mistään? Vastaaminen on mahdollisuuksien avaamista.

Jonnekin toisaalle päätyminen edellyttää keskustelijoilta kykyä kuunnella ja puhua. Kumpikaan kyky ei ole koskaan itsestään selvyys. Näitä täytyy jatkuvasti harjoitella. Koskaan en osaa puhua. Kuuloni on vasta tulossa.

Kun harjoittelemme kuuntelemista ja puhumista, harjoittelemme kielen ja mielen muodostumista.

Kieli ja mieli ovat usein kovin sidottuja. Asiakaskohtaamisten toimintaympäristöt sitovat kieltä ja mieltä. Myös minä itse sidon kieltä ja mieltä, omilla ja toimintaympäristön ehdoilla.

Jotta asiakas pääsee kielensä ja mielensä äärelle, taiteen on annettava tapahtua. Minun partituurini, kielioppini, värikarttani ja muotoymmärrykseni on annettava sulaa.

Taide alkaa aina alusta, aina ensimmäistä kertaa.

On tutkittava oma vire, miten soin ja resonoin, miten voin ja pahkuloin, miten pohtii pahki menojaan ja sanailee tuntemuksiaan. Jotenkin ymmärtäneenä tulen siihen, kuitenkin.

Tässähän me olemme vasta/jo ilmeilevää, elehtivää ja jokeltelevaa jauhelihaa. Merkitysten tilat ja merkitykset muotoutuvat vähitellen.

Jos jokin uusi tulee esiin. Ja jos tulee tälle uusi sana. Jos valuu ja hiipii uusi rytmi, muoto, annamme nimen, jollekin, jota emme tienneet edes olevan.

Asiakkaan mahdollisuus havaita itsensä toisin on yhteisessä taiteessamme. Taivaanrannan maalarit värittävät uudelleen sen, mikä on jokapäiväisenä, ehkä unohdettuna käsillä ja esillä. Oleminen tahtoo piilotella. Taide avaa.

Miksipä ei…? Siis taiteiltaisi…? Niin.

Lähteet:

  • Biemel, Walter (1992). Poetry and language in Heidegger. Teoksessa Martin Heidegger. Critical assessments. Vol III: language. (Ed. Chrisopher Macann). Routledge, London.
  • Heidegger, Martin (2002). The essence of truth. On Plato’s Cave allegory and Theaetetus. Continuum, New York.
  • Heidegger, Martin (2000). Oleminen ja aika (s 174-181). Vastapaino, Tampere.
  • Heidegger, Martin (1975). The Origin of the Work of Art. Teoksessa Poetry, Language, Thought, s 15-88. Harper & Row, New York.