Korkeakoulupedagogiikan päivät eli Pedafoorumi 2023 järjestettiin alkukesästä Tampereen yliopiston Hervannan kampuksella. Tähän vuosittain järjestettyyn tapahtumaan kokoontui monisatapäinen edustus ammattikorkeakoulu- ja yliopistopedagogiikasta kiinnostuneita ohjauksen ammattilaisia. Tänä vuonna seminaarin teemana oli “Kohti kestävää korkeakoulupedagogiikan toimintakulttuuria”. Viimeksi pedafoorumi järjestettiin Haaga-Helian toimesta Pasilassa, ja kirjoitimme seminaarin ajatuksia herättäneestä Alf Rehnin avauspuheenvuorosta blogitekstin.

Seminaareissa ja konferensseissa on aina avauspuheenvuorona innostusta herättämässä kiinnostava kansainvälistä mainetta niittänyt keynote-puhuja. Tällä kertaa Pedafoorumiin oli kutsuttu nuori tutkijakomeetta, Juuso Nieminen, joka toimii apulaisprofessorina Hongkongin yliopistossa ja Ontario Tech Universityssä Kanadassa. Hän on viimeisen kolmen vuoden aikana julkaissut kolmisenkymmentä artikkelia, joista monet ovat keskittyneet arviointiin. Myös hänen väitöskirjansa käsittelee samaa aihepiiriä.

Keynote-puheessaan Nieminen nosti esille arvioinnin ongelmia muuttuvassa maailmassa ja tarjosi kolme ratkaisua, jotka voivat tehdä arvioinnista kestävämpää. Niemisen käsittelemät teemat ovat aina ajankohtaisia, varsinkin näin uuden lukuvuoden alussa.

Arvioinnin ongelmallisuus muuttuvassa maailmassa

Vaikka kaikki muuttuu vinhaa vauhtia ympärillämme, arvioimme opiskelijoita yhä samaan tapaan kuin kollegamme satoja vuosia sitten. Tentit, niihin pänttääminen ja esseet ovat yhä olennainen osa korkeakoulu- ja yliopistokulttuuria. Opettajat mittaavat suorituksia ja opiskelijat odottavat numeerisia arviointeja. Nieminen nosti puheessaan esille pari oleellista kysymystä: mitä jos lakkaisimme antamasta arvosanoja ja antaisimme vain kirjallista tai suullista palautetta? Tapahtuuko oppimista ilman numeroita?

Arviointi on tosiaan yhä liian usein mittaamista, jonkun suorituksen tai taidon arviointia suhteessa tavoitteisiin, tai erilaisten menetelmien – esimerkiksi tenttien, raporttien, portfolioiden tai oppimispäiväkirjojen – käyttöä. Arviointi perustuu vahvasti arvosanoihin ja opitun mittaamiseen.

Toki vuosien saatossa palautteen rooli sekä osaamisperusteisuus ovat nostaneet ajoittain päätään. Osaamisperusteissa opetussuunnitelmassa on tärkeää kehittää opiskelijoiden henkilökohtaista osaamista ja jatkuvan oppimisen taitoja. Tämä taas vaatii ohjaajilta paljon panostusta ja resursseja. Siksi osaamisperusteiset osaamissuunnitelmat kärsivätkin usein korkeakoulujen säästäessä ja tehostaessa toimintaansa.

Kun jotain mitataan, ohjataan opiskelijoita pänttäämiseen ja suorituskeskeisyyteen. Se lisää kilpailua, yksilökeskeisyyttä ja tehokkuuden ihannointia. Lisäksi mittaaminen vähentää mahdollisuuksia kehittää opiskelijan geneerisiä taitoja, kuten ongelmaratkaisu- ja vuorovaikutustaitoja. Nämä yleistaidot ovat tärkeitä taitoja tulevaisuuden työelämässä. Arvioinnin kehittämisen työkaluksi niin Nieminen kuin Boad (2000) esittävät kestävän arvioinnin konseptia. Siinä opiskelijoille annetaan työkaluja elinikäiseen oppimiseen kaikissa elämän oppimisympäristöissä.

Kolme tietä kestävämpään arviointiin

Arviointia voi Niemisen mukaan ajatella myös toisin. Ensinnäkin voidaan puhua autenttisesta arvioinnista, jolloin huomioidaan tulevaisuuden työelämän vaatimat taidot, tiedot ja välineet. Näiden pariin pitäisi ohjata opiskelijoita jo opiskeluaikana. Opiskelijoille pitäisi antaa työkaluja, joiden avulla he voisivat seurata omien geneeristen taitojensa kehittymistä. Itsereflektointi ja -arviointi ovat tässä keskiössä.

Toinen ratkaisu on opiskelijakeskeisyys. Kuitenkin juuri arviointi on yleensä täysin opettajavetoista. Niemisen mukaan opiskelijat tulisi ehdottomasti ottaa mukaan arviointiprosessiin ja suunnittelemaan arviointia. Liian usein opettaja päättää arvioinnin suuntaviivoista yksin, eivätkä opiskelijat edes ymmärrä, miksi ja miten arviointia tehdään. Olemme itse kuitenkin huomanneet, että esimerkiksi vertaisarviointi auttaa opiskelijoita hahmottamaan arvioinnin perusteita paremmin.

Jos arvioinnin pelisäännöistä päätetään yhdessä opintojakson alussa, saavat opiskelijatkin mahdollisuuden vaikuttaa ja oppia arviointiprosessista. Tähän pitää varata aikaa, vaikka opetuskertoja olisi vähän. Mikäli suunnittelutyössä hyödynnetään erilaisia työpajamenetelmiä, kehittyvät opiskelijoiden geneeriset taidot samalla.

Kolmantena ratkaisuna on inklusiivisuus, jossa annetaan erilaisia mahdollisuuksia erilaisille oppijoille. Jo nyt meillä on ammattikorkeakouluissa erilaisia oppijoita huomioivia arviointimenetelmiä. Kaikille eivät sovi samanlaiset tehtävät, ajat ja menetelmät.

Raporttien ja tenttien lisäksi tai sijaan arviointia voidaan kohdentaa videoihin, podcasteihin, kuviin ja infograafeihin. Erityisoppijoille voidaan antaa lisäaikaa ja monenlaista sparrausta sekä erityistukea opinnäytetyövaiheessa. Korkeakouluissa onkin erityistuen antamiseen erityisopettajia. Haaga-Heliassa myös ohjaajia koulutetaan niin, että he osaisivat ohjata erityisoppijoiden opinnäytetyöprojekteja jokaisen yksilön omat lähtökohdat huomioiden.

Niemisen sanoin: kun maailma ympärillämme muuttuu, tulee arvioinnin muuttua sen mukana. Opiskelijoita tulee valmistaa kohti tulevaisuuden työelämää, ei kangistaa menneisyyden muotteihin. Arvioinnin tulee olla kannustavaa ja kehittävää, tarkastellen substanssiosaamisen lisäksi myös geneeristen taitojen kehittymistä. Tähän kiinnitämme Pedafoorumin innostamina erityistä huomiota tänä lukuvuonna.