Perinteisesti mentorointia on tarkasteltu työuraa tukevana toimintana, jonka tarkoituksena on edistää aktorin eli useimmiten noviisityöntekijän uralla etenemistä. Se on useimmiten valmentamista, tukemista ja näkyvyyden lisäämistä siten, että mentori voi esimerkiksi esitellä aktorinsa tärkeille ihmisille verkostoissaan. Psykososiaalinen mentorointi taas edistää pätevyyden tunnetta ja vahvistaa kehittyvää ammatti-identiteettiä.

Tässä blogikirjoituksessa pohdimme omaa ristiinmentorointikokemustamme tuttujen suomihittien säestämänä. Haluamme omien kokemuksiemme kautta myös jäsentää, mitä ristiinmentorointi (cross expertise mentoring) on suhteena ja toimintana. Pohjan tälle antaa Piiraisen (2006) työstämä pedagogisen suhteen käsite, jossa korostuu antautuminen ja muuttumisen mahdollisuuteen tarttuminen toisen kanssa. Mentorointisuhde edellyttää turvallisuuden tunnetta ja luottamusta, dialogin sekä yhteisymmärryksen tavoittelua.

Kohtaamisten säröisissä ja spontaaneissa tilanteissa tavoitetaan yhdessä jotain omasta ajattelusta, työstä ja toiminnasta. Tätä voidaan yhdessä jakaa ja tulkita. Ajattelua voidaan tehdä näkyväksi jopa piirtäen ja kuvien avulla.

”Ollaan kahden lällälää” (Kake Singers)

Ristiinmentoroinnin kulmakivenä lienee se, että osallistujilla on joku yhteinen rajapinta, tekijä, joka heitä yhdistää. Se eroaa tavanomaisesta mentoroinnista siinä, että mentorin ja aktorin rooleja ei eroteta toisistaan, vaan osaamista ”ristiinpöllytetään” asiantuntijoiden välillä. Kumpikin saa ja antaa, jolloin työparin keskinäinen suhde on tasavertainen (ks. Mäki & Mäki 2017). Omassa tapauksessamme yhteinen sävel löytyi nopeasti: löysimme lukuisia yhteisiä kiinnostuksen kohteita, joiden ympärille keskustelu lähti nopeasti rakentumaan. Työskentelemme molemmat opettajankoulutuksen parissa eri korkeakouluissa. Meitä yhdisti myös kiinnostus itse mentoroinnin ytimeen: siihen, mitä ihmisten välillä tapahtuu ja mistä prosessissa oikein on kysymys. Aika sujahti nopeasti, mentorointiasiaa saatiin eteenpäin, mutta aina jäi jano jatkaa keskustelua.

Perusta keskusteluhetkille syntyi noissa yhteisissä mielenkiinnon kohteissa. Tärkeää oli ehkä myös se, ettei keskustelun teemoja ja sisältöjä rajattu liian tarkasti ja kapeasti, jolloin tilaa jäi myös avoimelle pohdinnalle ja ihmettelylle. Mentorointi rakentuu toki tietynlaiselle struktuurille. Se eroaa peruskeskustelusta siinä, että sille on asetettu tiettyjä tavoitteita ja toimintaehtoja. Se on myös ajallisesti rajattua ja kutsuu osallistujat tiettyihin positioihin vertaisiksi niin eksistentiaalisesti, epistemologisesti kuin eettisesti (ks. Malinen 2004). Parhaimmillaan vertaismentoroinnissa synnytetään huokoisia hetkiä, hitautta (Kahnemann 2011) arjen ajattelulle – jossa keskusteluiden alati etenevä virta tuo sopivan jännitteen seuraavaan kohtaamiseen.

”Näitä polkuja tallaan” (Matti ja Teppo)

Peilasimme mentorointiprosessin aikana tapahtuneita asioita ja koettuja tilanteita vertaisryhmämentorointiohjausten, ulkomaan opetusprojektien, tiimivalmentamisen ja -oppimisen kautta. Kävimme läpi käsitteellistämistä ja koettelimme sekä kokeilimme juuri lukemiemme kirjojen tarjoamia uusia käsitteitä. Huomasimme, että meissä ja työssämme on paljon samaa.

Eroksemme havaitsimme sen, että hankemaailman lonkerot lienevät ulottuneet ammattikorkeakoulumaailmassa yliopistoa syvemmälle. Työn pirstaleisuutta koettiin molemmilla puolilla, mutta paine jatkuvasti muuttuvaan hanketyöhön tuntui painottuvan kuitenkin enemmän AMK-maailmaan.

Polkuja tallataan yhdessä ja erikseen, mutta kohtaamiset, erityisesti työarjen ulkopuolella ovat merkityksellisiä uuden oppimisen ja luomisen näkökulmasta.

”Yritetään yhdessä vielä” (Jamppa Tuominen)

Mentorointiprosessia tai sen tuotoksia ei voi määritellä etukäteen. Jonkinlainen ammatillinen kasvu tai kehittyminen on lähtökohtana tai tavoitteena, mutta sen lisäksi vaikutukset voivat liittyä myös ihmisenä kasvamiseen, tai jaksamiseen ja hyvinvointiin kuten tutkimuksissakin on todettu.

Kaikissa ihmistieteissä vaikuttavuuteen liittyy sen mittaamisen ongelmallisuus. Kuka lopulta määrittää, millaisia vaikutuksia tällaisella toiminnalla on? Tätä itsekin mietimme, ja tulimme siihen tulokseen, että kokemukselliselle tiedolle on annettava tässä suuri painoarvo. Erilaisia reflektiotyökaluja on mahdollista käyttää, mutta toiminnan muuttumisen todentaminen yksittäisen asian perusteella on mahdotonta. Tämä ei yhtään vähennä kokeilun merkitystä, päinvastoin. Merkitysten ammatillisten suhteiden rakentaminen on jatkossakin tärkeää.

”Oon voimissain!” (Vicky Rosti) 

Yksi prosessi tulee päätökseen – tämä blogikirjoitus on yhden vaiheen välituotos. Katse on kuitenkin aina tulevaan. Ne hitaan ajattelun kohtaamiset, jotka mahdollistavat suhteiden rakentumisen ihmisten välille, ovat merkityksellisiä hetkiä. Niitä kuitenkin syntyy vain, jos voimme avoimesti antautua tällaiseen ammatilliseen dialogiin. Joskus niitä voinee syntyä sattumalta, mutta tällaisten paikkojen mahdollistaminen on myös tärkeää. Vapaaehtoisuus ja vähintään oma kiinnostuneisuus lienee tärkeää, uteliaisuus ja halu kehittyä auttavat eteenpäin. Tavoite ja joku rakenne tukevat työskentelyä, muuten tapaamiset voivat jäädä, tai niiden luonne voi muuttua yleisemmäksi. Vastentahtoisesti ketään lienee turha pakottaa, sillä suhde ei silloin pääse syntymään, kehittymään tai kukoistamaan.

Olemme molemmat työskennelleet paljon vertaismentorointiryhmien parissa. Tällainen kahden ihmisen välinen mentorointisuhde oli virkistävä ja hieno kokemus. Siinä jää aikaa molempien ajatuksille ja kokemuksille ja asioiden pohdinnassa päästään ehkä jossakin määrin syvemmälle. Lähestyimme mentoroinnin ideaa tutkiskelevalla otteella, joka on tärkeä edellytys oppimisen mahdollistamiselle. Vaikka ilmiö on tuttu molemmille, on uutta tarkasteltava avoimesti oppiakseen siitä jotakin. Toinen toimii peilinä omille ajatuksille, avaa uusia ovia ja ikkunoita, joista avautuu uusia näkymiä ja polkuja. On siis tärkeää pidättäytyä tietämisestä, joka on oppimisen suurin este. Helppoahan se ei aina ole, mutta mentorointisuhde, jossa ollaan episteemisesti ikään kuin tasavartaisessa suhteessa, mahdollistaa avoimuuden myös ”tietämisen” suhteen.

Ristiinmentorointi on ollut myös voimauttava kokemus. Se on nopea ja edullinen tapa päivittää omaa ammatillista identiteettiä, kehittyä ja lisätä työmotivaatiota, vaikka edellytyksenä on ollut ”vain” valmius altistua ja altistaa itsensä toiseudelle. Pitää uskaltaa heittäytyä liikkeen vietäväksi arvokkaissa kohtaamisen hetkissä, antaa pyörän kuljettaa. Tästä on hyvä jatkaa uusiin kohtaamisiin.

Kirjoittajat ovat Haaga-Helian Ammatillisen opettajakorkeakoulun yliopettaja Merja Alanko-Turunen ja Tampereen yliopiston lehtori Terhi Skaniakos. Blogikirjoitus on osa Haaga-Helia Ammatillisessa opettajakorkeakoulussa käynnistettyä cross expertise mentoring -kokeilua.

*Kun nouset (ylämäessä) ajamaan ns. putkelta eli seisaaltaan, huomaa että pyöräsi siirtyy painopisteen muutoksen takia samalla hieman taaksepäin. Ylämäkeen tultaessa takana olevien tulisi ottaa tämä huomioon ja varoa edellä ajavia. Pyri myös nousemaan putkelle rauhallisesti, jolloin taaksepäin suuntautuva liike hidastuu. (https://www.hepo.fi/retket-ja-lenkit/kuntolenkit/ohjeita-ryhmassa-ajamiseen/).

Lähteet

Kahneman, D. 2011. Thinking, fast and slow.  Lontoo: Allen Lane.

Malinen A. 2004. Opettajuus rakentuu ihmistuntijuudesta ja asiantuntijuudesta. Epistemologinen, eksistentiaalinen ja eettinen vastuu opettajan työssä. Teoksessa Sallila P. & Malinen A. (toim.), Opettajuus muutoksessa. Aikuiskasvatuksen 43. vuosikirja.

Piirainen, A. 2006. Asiakkaan ja asiantuntijan pedagoginen suhde. Fenomenologinen tutkimus fysioterapiatilanteista asiakkaiden ja fysioterapeuttien kokemana. Helsingin yliopisto Kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 206.http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/kay/kasva/vk/piirainen/asiakkaa.pdf.

Finnhits-soittolista:  spotify:user:terhis:playlist:6iI7e7pqVSnUw6gxyMV8IA.