”Muistaessamme ja kertoessamme tarinaa itsestämme tai työyhteisöstämme määrittelemme samalla, millaisia työntekijöitä ja työryhmiä haluamme olla paitsi menneessä myös tulevassa. Muistaminen on menneisyyden ja tulevaisuuden kutsumista tähän hetkeen.” (Jussi Onnismaa 2021)

Ihmisillä on töissä aina erilaisia kestoja. On lyhyen matkan, on keskipitkän matkan ja on pitkän matkan tekijöitä. Matkat ovat aikaa ja ajassa eläviä tarinoita. Työn tarinoissa elävät työn järjen tulkinnat ja tunteet.

Kenties vain ihan juuri aloittaneessa Start up -toiminnassa lienee ihmisiä, joiden aika on yrityksen tarinan kantajina melko sama. Silti tuolloinkin voi miettiä, kenen mielessä yritys on muhinut jo pitkään, kenen lyhyemmin, kuka on tehnyt tarinaa jo vuosia, kuka vain jonkin kuukauden – ja kuka tuli mukaan juuri nyt.

Lyhyttä matkaa

Kun on lyhyen matkan työntekijä, ei ole juuri tämän organisaation menneisyyttä. Ja silti on, koska on toisten tarinoita siitä. On myyttejä, joita toiset kantavat sanoissaan, tunteissaan, ja joita kantavat myös organisaation artefaktit ja rakenteet.

Kun on uusi työntekijä, on enemmän tämän organisaation tässä ja nyt, ja vielä hapuileva tulevaisuus. Tarina työyhteisössä alkaa vasta rakentua. Toisaalta lyhyen matkan työntekijällä ei ole tämän organisaation referenssejä – tavallaan kaikki on mahdollista ja odotukset ovat sen mukaisia. Toki kunkin aiemmat kokemukset ja osaaminen ohjaavat havaintoja ja odotuksia.

Keskipitkää matkaa 

Keskipitkän matkan työntekijällä on mennyttä jo jonkin verran. Käsitykset siitä, mikä on mahdollista, ovat jo hieman vakiintuneet. Voi olla jopa ahtautta ajattelussa, joka paljastuu, kun lyhyen matkan työntekijä astuu tarinaan mukaan. Lyhyen matkan tekijöiden erityinen arvo on juuri tässä: he katsovat yhteistä työtämme vielä tuoreesti kaukaa, toisaalta tulleina, toisenlaisiin ajatusketjuihin tottuneina.

Tarina muokkaantuu uusissa, eri kestojen kohtaamisissa. Paljon puhuttu ”muutos” on tässä ehkä erityinen haaste, kun on jo käytetty energiaa referenssien hankkimiseen, olemisen oikeutuksen hankkimiseen – ja sitten pitää muuttua ja samalla tulee todenneeksi, että osa energiasta on tuhlattu johonkin, joka ei kenties enää päde. Herää tunteita, joista toiset ovat muutosta tukevia, toiset sitä vastustavia. Ja näitähän voi olla yhdellä ja samalla ihmisellä.

Pitkää matkaa

Kun on pitkän matkan työntekijä, jopa eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä, miten silloin asettuvat mennyt, nykyinen ja tuleva? Suhde organisaation tulevaisuuteen on suhteellisesti ottaen lyhyt ja suhde organisaation menneisyyteen on suhteellisesti ottaen pitkä.

Miten siis toiset, joiden kesto on lyhyt tai keskipitkä, asettuvat suhteessa henkilöön, jonka kesto on pitkä, mutta organisaatiossa todentuva tulevaisuushorisontti lyhyt? Miten eläkkeelle siirtyvä, pitkä matkan työntekijä asettuu suhteessa organisaation tulevaisuushorisonttiin? Miten toisten kanssa ollaan työorganisaatiossa työuran eri siirtymävaiheissa?

Jotenkin samaa matkaa

Kun ihmiset työorganisaatioissa joka tapauksessa ovat erilaisissa vaiheissa, jokainen on jotenkin siirtymävaiheessa, olisi aika ajoin syytä tutkia kestoja, jotka työn tarinoissa elävät. Voisiko kaiken hallinnollisen velvollisuuden ohella ollakin – jopa enemmän – yhteistä keskustelua siitä, millaisia hetkiä kukin on työssä kohdannut, millaisia muutosvaiheita läpikäynyt, millaisia muistoja ja rutiineja itse kullekin on syntynyt – ja miten nämä vaikuttavat arkiseen aherrukseemme. Yhdessä voidaan pyrkiä tunnistamaan ja rakentamaan organisaation muistia, joka on kiinnittynyt laajasti koko organisaation olemassaoloon.

Erityisesti koulutusorganisaatiot voisivat olla työn kestojen tutkimisessa esimerkkinä muille työorganisaatioille. Koulutus on ilmiö, jossa aika on jatkuvasti erityisenä syvärakenteena, oppimisen perustavana tekijänä, järjen ja tunteiden kantajana oppimisen pohjalla. Opettajat opetustyön tekijöinä ovat järjen ja tunteiden tutkijoita, koska ovat oppimisen tutkijoita.

Työkalu, joka voisi tukea samalla matkalle pääsemistä, voisi olla hyvin yksinkertainen: valkotaulu tai voimapaperi tai vaikka liitutaulu, johon riittävän pitkälle janalle piirretään organisaatioon tulohetki ja itse kullekin merkittäviä muutoskohtia. Ja sitten eri vaiheisten ihmisten kanssa piirretään organisaation historiaa, tutkitaan eri vaiheita, eri kestoja, ja tutkitaan sitä, mitä nämä eri vaiheet tänään merkitsevät ja miten ne huomisia muokkaavat. Mitä aikoja kukin meistä kantaa mukanaan ja millaista tarinaa se synnyttää?

”Henkilökohtainen tai organisaation muistaminen ei ole menneeseen takertumista, vaan suuntautuu myös tulevaisuuteen.” (Jussi Onnismaa 2021)