Ohjaus on usein kielellä tapahtuvaa työtä. Kielen voi nyt tulkita laajasti, kaikkina merkitysten tuottamisen koneistoina ja niiden yhteisvaikutuksina – tai suppeasti, ihan vain puhuttuna kielenä. Tulkinnasta riippumatta ohjaajan osaamista on sanojen ja lauseiden – tai merkitysten – ehtojen ja mahdollisuuksien tutkiminen. Sanojen ja lauseiden ehdot viittaavat siihen, millä perusteella joku voi puhua jostakin ja millä perusteella kieli puhuu.

Esimerkiksi, jos kuvaan tapahtumaa, miten sanani ovat yhteydessä tuohon tapahtumaan? Tai jos puhun jostakin minun mielestäni olemassa olevasta asiasta, miten sanani tekevät tuota asiaa – ja erityisesti sille tapahtuvalle toiselle, joka on juuri tässä ja nyt ohjattavani? Mutta samalla myös niille toisille, jotka ovat itsessäni.

Otsikkoni on lainaus strukturaalisesta kielitieteestä. Runoilija Rae Armantrout kertoo eräässä puheessaan äidistään, joka oli ”nominalisti”, hän uskoi jokaisen sanan olevan olento – hän oli siis uskonnollinen fundamentalisti myös (tuli & savu, s. 8). Armantrout sanoo samassa yhteydessä, että äidilleen A ei voinut olla ei-A. A oli aina faktinen ja pysyvä. Samoin Eedenin puutarha ei ollut metafora, vaan faktinen paikka maan päällä. A oli A ja sillä sipuli. Ohjaajan suhde sanoihin – kuten runoilijan suhde sanoihin – kenties pitäisi olla enemmän mahdollistava: siis A on ei-A.

Tämä tarkoittaa, että jokainen merkki ja sana vähimmillään saa merkityksensä siitä, mihin se on suhteessa. Toisaalta, myös tyhjä tila, joka merkkien väliin muodostuu, on olennainen ja vaikuttaa merkityksiin. Se voi olla henkäys tai huokaus tai vain hengen pidätys merkkien välillä. Itse asiassa, merkitykset saattavat olla juuri siinä tyhjässä tilassa: tässäkin tekstissä jokaisen sanan ja kirjaimen välillä on tyhjää, josta merkitys pikkuhiljaa keriytyy esiin. Tai voi olla keriytymättä, jos sinun A ja siten myös ei-A ovat ihan toisin kuin tämän kirjoittajan.

Ohjaajan osaamisen perustalla on ajattelun taito

Jos toimimme ohjaajina, olemme halukkaita auttamaan toista, jossakin toisen asiassa, niin että hän itse olisi toimija ja valitsija, edes jossakin mielessä merkitystensä hallitsija – tärkein osaamisemme on ajattelun taito. Ajattelun taidon jatkuvan opiskelun kautta voimme päästä tutkimaan sitä, miten A on ei-A.

On tietenkin mahdollista heittäytyä nihilistiksi ja todeta, että tällöin A ei ole yhtään mitään. Höpö höpö. A kyllä on. Mutta se on niillä ehdoilla ja mahdollisuuksilla, jotka sille annetaan. Nämä ehdot ja mahdollisuudet ovat sitä, mitä ohjattavan kanssa tulee tutkia.

A ohjattavan olemisessa – aivan yhtä vähän kuin ohjaajankaan A:t hänen olemisessaan – ei ole olematta ja se ei ole mitä tahansa ja mitä hyvänsä. Tutkimme ohjattavan kanssa, millaisiin suhteisiin hänen A:nsa asettuu. A:n voit nyt ymmärtää aivan miksi tahansa asian kuvaukseen liittyväksi merkiksi, sanaksi, lauseeksi, tarinaksi.

Tämä juuri sanomani sanoo myös sen, että koska tutkimme suhteita, osaamme olla suhteellisuudentajuisia. Näin saatamme huomata, että ajattelun taito on aina myös eettistä osaamista. Ajattelun taito avaa ohjaajan suhteen toiseen, joka on siinä kanssani asioitaan setvimässä. Toisella on kovin vähän tekemistä tosiasian kanssa. Hän on siinä, mutta hän ei ole tietoteoreettinen tosiasia. Hän on outo ja tuntematon ja sellaisena pysyy. Ehkä myös itselleen. Hänkin on monin tavoin A ja ei-A.

Nämä lauseet asettavat minut ohjaajana aina kovin epävarmaan asemaan. Ei-tietäminen on ainut mahdollisuuteni. A on ei-A, aina. Mutta joillakin tämän maailman ehdoilla ja mahdollisuuksilla. Näitä jollakin tavalla olemassa oleviksi määrittyviä ehtoja ja mahdollisuuksia ohjauksessa koetamme tunnistaa – ja laventaa, kasvattaa, levittää, lisätä, huojentaa, helpottaa, horjuttaa, rikkoa ja taas uudelleen rakentaa.

Metafyysinen varmuus ja epävarmuus

Voi tuntua hupaisalta käyttää ohjaustyön kohdalla ilmaisua ”metafyysinen”. Ohjaustyössä olemme lihallisina ja kovin tässä ja nyt. Mutta samalla tässä ja nyt on kuitenkin aivan toisaalla. Olemme ajallisesti hajonneita sekä asiakkaan että itsemme kautta. Olemme suhteessa siihen, mikä on ollut ja mikä muokkautuu meissä koko ajan uudeksi (muistot) ja olemme suhteessa siihen, mikä on tulossa ja mikä muokkautuu meissä koko ajan uudeksi (toivo).

Tämä suhteessa oleminen on metafyysisen varmuutemme perusta. Mutta – taas mutta – sehän on samalla epävarmuutemme perusta, jos kaipaamme absoluuttista ja pysyvää. ”A on ei-A” kaipaa liikettä ja uskoa siihen, että liikkuva ihminen, elävä, muuttuva ihminen on todellinen.

Ohjaajana pääsee siis kysymään oman metafyysisen varmuutensa perusteita. Minun varmuuteni peruste on ”A on ei-A”. Tämä peruste uskoo merkityksissä elävään ihmiseen ja siihen, miten nämä merkitykset ovat joka päivä uusia – niillä ehdoilla ja mahdollisuuksilla, jotka sosiaalinen ympäristöni, yhteiskuntani, maailmani minulle kaataa.

Kun A on ei-A, miten olla?

Kielen ja käsitteiden tasolla on kovin helppo kysyä ei-A:ta. Paljon vaikeampaa on elää ei-A:n kanssa. Erityisesti: hyvin paljon vaikeampaa on tunnistaa ne syvän eetoksen hetket, jolloin ei-A unohtuu ja ohjaajana alkaa lyödä kiinni toisen olemista, toivomaan toisesta jotakin sellaista, mitä ei edes huomaa. Ehkä kutsuisin tätä ohjaajan moralisoinnin ansaksi. Samalla tietenkin lyö kiinni myös omaa olemista.

Että siis miten olla? Ehkä varovaisesti, koska kuitenkin myös A? Liian varovainen ei uskalla tutkia ja yllyttää toista tutkimaan. Entä rämäpäisesti, koska kuitenkin ei-A? Liian rämäpäinen ei muista kysyä, onko toinen jo valmis tutkimaan. Ja näin ohjaaja on jo oman olemisensa kautta olettanut toisen olemisesta aika paljon.

Kun A on ei-A, ehkä vastaus onkin: suhteellisuuden tajuaan tutkiva kuunteleminen, kysyminen, kokeileminen, usko?

Kuunnella toisen tyhjiä tiloja, henkeä ja liikettä sanojen välillä. Suhteellisuuden tajuisesti, omaa suhteellisuuden tajua tutkien.

Kysyä toiselta hänen A:ta ja A:n suhteita, siis ei-A:ta. Suhteellisuuden tajuisesti, omaa suhteellisuuden tajua tutkien.

Yllyttää toista kokeilemaan A:n vaihtoehtoja, ei-A:n mahdollisuuksia. Suhteellisuuden tajuisesti, omaa suhteellisuuden tajua tutkien.

Toisen kokeilut ovat myös ohjaajan kokeiluja. Suhteellisuuden tajuisesti, omaa suhteellisuuden tajua tutkien.

Samalla kokeilut ilmentävät ohjaajan uskoa toiseen tutkivana ja tarttuvana olentona. Suhteellisuuden tajuisesti, omaa suhteellisuuden tajua tutkien.

Tulee uusi A. Ja niin edelleen.