Kotimaan vapaa-ajan matkailun huomaamaton historia perustuu sukulaisvierailuihin. Iät ajat on lähdetty naapurikylään, -kuntaan, järven, virran, vaaran ja rajan yli sukuloimaan. Maattomat, työläiset, maatilalliset, porvarit ja aateliset ovat käyneet sisarustensa luona, häissä ja hautajaisissa. Suomi-matkailun kansallisromantiikkaan ja markkinointitematiikkaan taas on kuulunut korostaa käyntikohteita ja nähtävyyksiä; sydän-Helsinkiä, suvista saaristoa, Järvi-Suomea ja kahdeksan vuodenajan Lappia.

Kirkon, kuninkaiden ja keisarien seurueet ja sanansaattajat, kulkukauppiaat ja virkamiehet suuntasivat pääosin suurimpiin hallinto- ja koulukaupunkeihin. Taiteilijat, tieteilijät ja opiskelijat ovat etsiytyneet kansan pariin sekä tutustuneet ja taltioineet paikallisväen kokoontumis- ja näköalapaikkoja. 1800-luvun lopulta alkaen maakuntien porvaristo, sivistyneistö, osuusliikkeiden ja pankkien edusmiehet, tehtailijat ja suurkauppiaat ovat yhdistäneet työmatkoihinsa kaupunkielämään tutustumista ja edustusillallisia. Vilkkaimmat kohteet olivat kansainvälinen Viipuri sekä satama-, tehdas- ja rakennuspaikkakunnat.

Maatalous- ja tehdastyöntekijät eivät juurikaan kaupunki- ja kulttuurimatkailleet, vaan jäivät vapaapäivinään ja sunnuntain viettoon lähialueille, sillä pitkiä vapaa- ja lomajaksoja heillä ei juuri ollut. Varakkaat kaupunkilaiset ja ylioppilaat taas lähtivät sukunsa huviloille maaseudun rauhaan.

Suomi-Ruotsin ja Venäjän aikana matkaa tehtiin hitaasti jalan, hevoskyydillä, linja-autolla ja junalla pysähdellen, majoittuen ja ruokaillen. Esimerkiksi Zacharias Topelius matkasi reellä ja kärryillä viidessä päivässä Uudestakaarlepyystä Helsinkiin helmikuussa vuonna 1837. Yötä oltiin sukulaisten, tuttavien ja maatalojen vierashuoneissa, kievari- ja majatalolaitoksissa. Sittemmin matkustajakodit, seurahuoneet ja muut hotellit sekä leirintäalueet tarjosivat huoneen, suihkun, ruokaa ja juomaa korvausta vastaan.

Toisen maailmansodan jälkeen autoliikenteen, tieyhteyksien ja palvelujen lisääntyessä sekä ostovoiman ja lomaetujen parantuessa matkailijat pääsivät laajemmin ja nopeammin kulkemaan kotimaassa. Matkailumaantieteellisesti Helsinki, Turku ja Turun saaristo olivat tärkeitä määränpäitä ja portteja Ruotsin kautta Eurooppaan. Matkaileva pariskunta tai perhe saattoi myös tehdä ensimmäisen automatkansa pääkaupunkiin, leirintäalueille ja meren rantaan muun muassa Hankoon, Kalajoelle ja Yyteriin.

Myöhemmin 1960–2000-luvuilla lentoyhteydet sekä raide- ja laivaristeilypalvelut paranivat. Maakuntien lentokentät sekä vierasveneliikenne, sisävesiliikenne ja länsirannikon satamaliikenne vilkastuivat. Nähtävyyksiä rakennettiin. Tuli lisää huoltoasemia, myymälöitä ja kioskeja. Valmistui lisää majoitus- ja ravintolakapasiteettia, etenkin 1990–2000-luvuilla, kun perustamislupapolitiikka höltyi ja hotellihuonetarve kasvoi.

Nykykotitalouden ensimmäinen yhteinen lomamatka suuntautuu yhä useammin kotimaan sijasta etelänlomalle tai metropoleihin. Neljässä viime vuosikymmenessä naapurien ja tuttavien tekemät matkat ja lähettämät postikortit, kirjat ja koulun kartastot, joukkoviestimet ja nykyisin varsinkin Internet ovat yhdistäneet kylänraitit ja metropolit. Samalla luontoihmeemme kuten Aavasaksa, Imatrankoski, Koli, Punkaharju ja Saana ovat korvautuneet ulkomaisilla kohteilla. Kotimainen matkailija näyttäisikin tuntevan kiihtyneen matkustamisen ja moninkertaistuneen lentoliikenteen vuoksi paremmin Phuketin, Turkin ja Intian hiekkarannat kuin kotikonnut tai maakuntien nähtävyydet ja uimalaitokset.

Vihreän matkailun asiantuntijat haluavat kuluttajien viipyvän kohteessa kauemmin ja suosivan nimenomaan lähialuematkailua. Lähialuematkailulla viitataan Itämeren alueeseen, Pohjoismaihin, Baltian maihin ja Luoteis-Venäjään eli matkailuympäristöihin, jotka ovat saavutettavissa paikallisyhteyksien kuten junan, henkilöauton, linja-auton ja laivan avulla. Lähimatkailulla tarkoitetaan muun muassa kotiseudun ja paikallisalueiden kohteita sekä kodin ja työpaikan elinpiiriä.

Lähialueemme Viro, Luoteis-Venäjä, Murmanskin alue, Norja, Ruotsi ja Itämeren alue tarjoavatkin rikkaan, monikulttuurisen ja yllätyksellisen matkailumaiseman, kun taas kotimainen maakuntamatkailumaisema ja nähtävyydet ovat oman aikamme kameleonttikuluttajille osin tuttua ja osin vierasta.

Lähimatkailu merkitsee myös paikallisten pientoimijoiden suosimista. Se on erilaisten mikroympäristöjen, kuten korttelien, lähikrouvien ja -majatalojen, nähtävyyksien, vesialueiden, puistojen, soiden ja paikallisen rakennetun ympäristön maisemien kokemista, jotka ehkä tunnetaan, mutta joihin ei ole ollut mahdollista perehtyä kunnolla.

Kirjoittaja on Haaga-Helian elämys- ja hyvinvointitalouden yksikön yliopettaja V. A. Heikkinen.