Ammattikorkeakoulun rahoitusmallin vuoksi on tärkeää, että opiskelijat saavat tutkinnon suoritettua, mieluiten ripeään tahtiin eli tavoiteajassa. Opinto-ohjaajan työhön kuuluu saatella ohjattaviaan kohti valmistumista. Havahduin opiskelijoiden häpeään, kun soittelin käsitykseni mukaan piakkoin valmistuville tradenomiopiskelijoilleni.

Samana päivänä, kahden perättäisen puhelun aikana, opiskelijani pukivat häpeänsä sanoiksi:

”Mua hävettää, kun hävisin sulta kahdeksi vuodeksi.”

”Mua hävettää, kun en vaan saa opinnäytetyötä tehtyä.”

Häpeä ei häviä kieltämällä – eikä syyllistämällä

Kirjassaan Auttajan varjo (1990; 2017) Martti Lindqvist kirjoittaa vallankäytöstä, jossa autettavaa – oppilaitosmaailmassa opiskelijaa – syyllistetään ongelmistaan. Että kun autettava ei ole ottanut opikseen – siis noudattanut antamiani ohjeita tai varoituksia – ja on joutunut vaikeuksiin, niin asia on tämän oma syy ja oma valinta.

Opiskelija voi hävetä, kun ei saa tehtyä opiskelutekoja, joita on itselleen, läheisilleen, ryhmätyökavereille, opettajalle tai opinnäytetyötyön ohjaajalle luvannut. Joitakin keinoja hänellä on häpeän sietämiseen.

Opiskelija voi yrittää kieltää tunteen tai siirtää sen tuonnemmaksi. Hän ei puhu kipeästä häpeästä kenties kenellekään. Hän ei edes ajattele häpeää. Opiskelija voi tehdä erilaisia oheistoimintoja töissä ja harrastuksissa, oikeastaan mitä vaan, kunhan ei opiskelua. Hän saattaa myös kadota täydellisesti, eikä tule oppitunnille, ei vastaa opiskelijakollegan, opettajan tai ohjaajan yhteydenottoihin, olivatpa ne sitten sähköposteja, puhelinsoittoja tai tekstiviestejä. 

Asiaa kieltämällä ei piinaavasta tunteesta kuitenkaan pääse eroon. Voikin käydä päinvastoin, jolloin seurauksena on unettomuutta ja uupumusta, riittämättömyyden tunteita ja negatiivisia ajatuksia itsestä. Pahimmillaan opinnot jäävät kokonaan kesken, koska ei enää jaksa, eikä varsinkaan kehtaa palata siihen, mistä häpeä sai alkunsa.

Miten me opettajat voisimme lieventää opiskelijoidemme häpeää?

Auttaminen, samoin opettaminen, on vuorovaikutusta. Jotta voi olla vuorovaikutusta, pitää olla kontakti, jonkinlainen suhde ihmisten kesken. Opettaja ei tietenkään suhdetta pysty luomaan yksikseen, vaan tarvitaan tila, aika, toimintapa ja oikea asenne kohtaamiseen.

Jo se voisi auttaa, että oppituntien tai online-tapaamistenkin loppuun jättää riittävästi aikaa jutusteluun ja vielä viimeisiin opiskelijoiden ”ovenripa”-kysymyksiin, jolloin arinkin uskaltaa avata suunsa.

Kun tunnistamme opiskelijan, joka tarvitsee erityistä myötätuntoa, meidän pitää myös kohdata hänet myötätuntoisesti. Usein aivan pienet asiat voivat ratkaista yhteistyön sävyn, kuten kuulumisen kysyminen, toisen tilanteen uudelleen sanoittaminen eli kertominen, että minä kuulen sinut sekä kiittäminen siitä, että opiskelija jakaa kenties todella vaikeitakin henkilökohtaisia asioita. Näiden jälkeen on mahdollista asettaa yhdessä opiskelijan kanssa ehkä uusia tavoitteita ja aikatauluja sekä kertoa, että hyvä tästä vielä tulee.

Emme voi etukäteen tietää mitkä asiat opiskelijan elämässä estävät häntä tekemästä sitä parastaan tai mitä hän itsekin toivoisi opintojen eteen tekevänsä. Kannattaa siis pyrkiä juttelemaan! Meidän opettajien kannattaa myös säännöllisin väliajoin arvioida ja kehittää omia ohjaustaitojamme.

Lähde:

• Lindqvist, M. 2017. Auttajan varjo. Otava.

Kuva: www.shutterstock.com