Pisa-tulosten heikentymisestä syytetään puhelimia, resursseja, vanhempia, poliitikkoja, opettajia, koulujärjestelmää, opetussuunnitelmatyötä ja yhteiskunnan muutosta. Muun muassa. Tuon Pisa-keskusteluun yhden näkökulman lisää: Voisiko tulosten heikentymiseen vaikuttaa vapaa-ajan yhteisöllisen toiminnan huomattava väheneminen lasten arjessa?

Tässä yhteydessä nostan erityisesti esiin urheiluseurayhteisöjä, joissa lapsilla on mahdollisuus osallistua toimintaan eri rooleissa. Kun seuratoimintaan osallistuminen vähenee vuosi vuodelta, mitä seurauksia sillä on lasten ja nuorten oppimiselle?

Yhteisöllinen toimijuus urheilussa opettaa monia tulevaisuuden taitoja

Suomessa on paljon lapsia ja nuoria, jotka saavat nauttia taaperoiästä lähtien liikunnasta ja urheilusta organisoidussa seuratoiminnassa – oppia, kasvaa ja osallistua yhteisön toimintaan, kokea yhteenkuuluvuutta ja merkityksellisyyttä. Toisaalta Suomessa on yhä enemmän lapsia, jotka eivät ole koskaan olleet mukana urheiluseuratoiminnassa. Tuoreimman LIITU-tutkimuksen mukaan 15-vuotiaista 20 prosenttia ei ole koskaan ollut mukana eikä 58 prosenttia ole tällä hetkellä enää mukana urheiluseuratoiminnassa. (Blomqvist, Mononen, Koski & Kokko 2023, 84.)

Työelämässä tarvitaan yhä enemmän metataitoja (metaskills, generic skills), ja on esitetty, että Pisa-tutkimus mittaisikin enemmän juuri tätä työelämässä ja tulevaisuudessa tarvittavaa osaamista kuin tiettyä ainekohtaista sisältöosaamista (Kivinen & Hedman 2017). Pisassa siis mitattaisiin juuri sellaisia inhimillisyyttä vaativia taitoja, joita tekoäly ja digitaaliset ratkaisut eivät pysty korvaamaan. Tällaisia ihmisyyteen pohjautuvia taitoja ovat muun muassa kriittinen ajattelu ja ongelmanratkaisu, oppimaan oppimisen taidot, vuorovaikutustaidot, argumentointitaidot, valmistelu- ja suunnittelutaidot, tunnetaidot, tiimityötaidot, kulttuurien välinen osaaminen, resilienssi, ajanhallinta- ja priorisointitaidot, hyvinvointitaidot sekä ihmisenä kasvamisen taidot. Listaa riittää.

Metataitoja on haastavaa oppia digitaalisessa ympäristössä, tai ainakin niiden oppiminen on rajallista, kun aito kohtaaminen ihmisten välillä puuttuu. Urheiluseuratoiminnassa nämä opit sen sijaan saadaan ikään kuin yhdessäolon ja yhdessä tekemisen sivutuotteena. Ja vieläkin monipuolisemmin, mikäli osallistujalla on monia rooleja ja vastuita talkoolaisesta päättäjään, urheilijasta valmentajaan, organisoijasta ideoijaan, tuomarista toimitsijaan. Monipuoliset roolit ja mutkattomat osallistumisen mahdollisuudet ovat suomalaiseen vapaaehtoisuuteen perustuvaan seuratoimintaan kätketty oppimisen aarrearkku, joka on avoin ikään katsomatta.

Jos oletetaan, että urheiluseuratoiminnasta pudonneet eivät ole löydä korvaavaa yhteisöllistä toimintaa muualta (esim. kulttuurin parista), voidaan miettiä, mikä määrä metataitoja on jäänyt oppimatta. Miten ja missä tätä paikataan? Näkyykö juuri tämä muutos heikentyneissä oppimistuloksissa?

Polarisaatio aktiivisten ja passiivisten – osallistuvien ja ulkopuolelle jäävien – välillä kasvaa vuosi vuodelta ja kumuloituu murrosikään mennessä jo ehkä ratkaisevan suureksi. Lisäksi tässä negatiivisessa kierteessä häviävät kaikki, myös ne, joilla oppimisen elementit olisivat olemassa.

Oppimisen uusi aika ja uudet paikat

Voisiko yhteisölliseen toimintaan osallistuminen ratkaista oppimiseen liittyviä haasteita? Pitäisikö keskittyä kehittämään urheiluseuratoimintaa 2030-luvun tarpeita vastaavaksi tarjoamalla paikka yhteiselle oppimiselle ja yhteisvastuulliselle toteuttamiselle sen sijaan, että kehittäisimme toimintaa pelkästään palveluntarjoamisen suuntaan (jolle on ehdottomasti olemassa oma tarpeensa sekä liikunnassa että urheilussa)?

Urheiluseuratoiminnan tulisi olla yhteiskunnallisen merkityksen näkökulmasta paremmin perusteltua ja näkyväksi tehtyä. Lisäksi sen tulisi olla houkuttelevaa myös uusille sukupolville ja erityisesti urheilukuplan ulkopuolella oleville.

Yhtenä kehittämisnäkökulmana voisi olla oppimisen paikkojen tarjoaminen sellaisille lapsille ja nuorille, joille formaali kouluoppiminen on haaste. Voisimme elvyttää seurojen roolia monipuolisen oppimisen areenoina ja auttaa useampia lapsia ja nuoria oppimaan informaalissa ympäristössä. Lisäksi pitäisi auttaa yhteiskuntaa tunnistamaan ja tunnustamaan seuratoiminnassa opittuja taitoja. Tällaisen toiveen eri toimijoiden yhteisistä ratkaisuista oppimisen varmistamiseksi Sitra (2019) esitti jo vuosia sitten.

Oppimisen turvaaminen tasapuolisesti myös niille, jotka ovat polarisaation häviäjiä, on yhteinen ja kompleksinen mutta motivoiva haaste. Urheiluorganisaatioissa oppimisesta on jo kokemusta: esimerkiksi ammattikorkeakoulut ovat kehittäneet yli kymmenen vuoden ajan osaamisen tunnistamisen prosesseja sekä tutkivaa ja kehittävää oppimista yhdessä urheiluorganisaatioiden kanssa. Liikunta-alan koulutuksen järjestäjillä alkaakin sekä ammattikorkeakoulun että toisen asteen opetuksessa olla erinomaisia käytänteitä, joilla voidaan mahdollistaa myös formaali oppiminen urheiluseurayhteisöissä.

Tätä osaamista ja kokemusta voisimme hyödyntää kehittämällä urheiluseurojen oppimisprosesseista tunnistettavia laajemmille kohderyhmille, myös perusopetuksen tueksi. Tästä me oppimisen ja kolmannen sektorin asiantuntijat voisimme yhdessä ottaa paljon systemaattisemmin koppia ja ryhtyä kokeilemaan erilaisia ratkaisuja liikaa perinteisiä koulurakenteita tuijottamatta.