Siirry sisältöön
Liikunta
Liikuntaneuvonnan muutos valistuksesta yhdessä oppimiseen

Nykyajan neuvontatyötä voidaan kutsua neuvojan ja neuvottavan yhteiseksi tutkimusmatkaksi, kirjoittaa Tiina Laiho.

Julkaistu : 27.04.2021

Liikuntaneuvonta on haasteellista ohjaustyötä, jonka tavoitteena on vahvistaa asiakkaan voimavaroja muutokseen ja sitä myöden kasvattaa hänen motivaatiotaan liikkua itselleen mieluisalla tavalla ja hyvinvointinsa kannalta riittävästi. Työ on yhteiskunnallisesti merkityksellistä, etenkin kun korona on polarisoinut ihmisiä entistä enemmän liikkujiin ja liikkumattomiin.

Liikuntaneuvonta sanana johtaa monia harhaan. Neuvonta käsitetään suorien ohjeiden antamisena; ohjaaja antaa ohjeita ja neuvottava ottaa vastaan. Tällaista behavioristista valistavaa toimintaa se on liikuntaneuvonnan alkuaikoina ollutkin, mutta mielikuva ei vastaa nykyisyyttä. Liikuntaneuvontaorientaation muutosta yksisuuntaisesta valistustyöstä tasavertaiseen asiakkaan ja neuvojan yhteistyöhön voidaan rakentaa oppimiskäsityksen muutoksen avulla.

Ensimmäinen sukupolvi: valistusta

Liikuntaneuvonnan ensimmäistä sukupolvea on kuvattu asiantuntija vie, asiakas vikisee -asetelmalla, jossa kokeneempi asiantuntija kertoo kokemattomalle asiakkaalle, kuinka asiat ovat tai miten niiden tulisi olla. Asiakkaalle ei annettu vaihtoehtoja, vaan neuvoja keskittyi levittämään liikunnan ilosanomaa.

Neuvojakeskeisen ohjauksen taustalla oli behavioristinen oppimiskäsitys, jolloin ajateltiin, että tietoa voidaan siirtää ohjattavalle sellaisena kuin neuvoja sen tuotti. Eli ajateltiin, että tiedolla voidaan ohjelmoida asiakas uudelleen liikunnallisempaan elämäntapaan.

Ohjaustavasta oli vaikea luopua – tuntuihan se tehokkaalta, kun puolessa tunnissa asiakas oli hoidettu ja voitiin siirtyä seuraavaan. Tehokas ei kuitenkaan ole sama kuin tuloksekas elintapamuutosprosesseissa, joissa edetään oivalluksien ja pienten askelten kautta kohti muutosta.

Toinen sukupolvi: lisää ymmärrystä

Seuraavan liikuntaneuvonnan sukupolven toiminnan raamit piirsi kognitiivinen oppimiskäsitys. Havahduttiin siihen, ettei pelkkä tieto riitä käytöksen muutokseen vaan tarvitaan myös ymmärrystä siitä, mitä kaikkea muutos voi asiakkaalle tarkoittaa.

Käsityksen mukaan neuvojalla oli edelleen ohjat käsissään asiantuntijana, mutta sen lisäksi hänen tehtävänään oli auttaa asiakasta ymmärtämään, miksi liikunta olisi hänelle tärkeää ja miten hän voisi soveltaa neuvojan antamia ohjeita omassa arjessaan. Valtikkaa heilutteli edelleen liikuntaneuvoja, vaikkakin asiakas nähtiin jo aktiivisempana toimijana kuin aikaisemmin.

Kolmas sukupolvi: rakentaen

Kolmannen liikuntaneuvonnan sukupolven toimintaan heijastui oppimiskäsityksen muutos kohti konstruktivistisuutta. Uutta oppimiskäsitystä tulkittiin siten, että neuvoja pidättäytyi kertomasta näkemyksiään ja kokemuksiaan. Neuvojan tehtäväksi määrittyi olla peili, josta asiakas reflektoi omia vastauksiaan itseään varten ja rakensi ymmärrystään itsenäisesti.

Valta oli siirtynyt asiakkaalle, ja neuvojan panos keskustelun sisällön tuotannossa oli vähäinen, vaikka hänellä olisin voinut olla annettavana asiantuntemustaan asiakkaan käyttöön. Joskus asiakas koki jääneensä yksin siperian opettamaksi.

Yhteinen tutkimusmatka

Nykyajan neuvontatyötä voidaan kutsua neuvojan ja neuvottavan yhteiseksi tutkimusmatkaksi ohjauksen kohteena olevaan asiaan. Se rakentuu parhaimmillaan asiakkaan ja neuvojan voimaannuttavalle dialogille, ja siinä tutkaillaan yhdessä uusia näkökulmia ja toiminnan toteutusvaihtoehtoja. Ratkaisuja tuotetaan yhdessä asiakkaan lähtökohdat ja kokemus sekä neuvojan asiantuntijuus hyödyntäen.

Yhdessä tutkivalla otteella työskentelyä voidaan kutsua heijasteeksi sosiokonstruktivistisesta oppimiskäsityksestä. Ei tehdä toiselle, toinen ei tee yksin, vaan tehdään yhdessä toisen kanssa.