Jatkuva oppiminen on noussut uudelleen esille korkeakoulukeskustelussa, joskin korkeakoulupedagogiikan käytännöissä teema on ollut eri sanoituksilla esillä jo vuosikymmeniä. Aiemmin puhuimme elinikäisestä kasvatuksesta, jonka ovat korvanneet käsitteet elinikäisestä tai elämänlaajuisesta oppimisesta ja koulutuksesta (esimerkiksi lifelong education, lifelong ja lifewide learning, continuous education).

Pedagogin näkökulmasta käsitteiden limittäisyys lisää sekavuutta, mikä vaikuttaa myös tarjonnan suunnitteluun ja ennen kaikkea sen rahoitusmekanismeihin. Miten kohderyhmät määritellään ja kenen kuuluu koulutuksesta maksaa?

Keskustelussa on aina korostettu aikuisiällä oppimisen tärkeyttä. Eniten tätä näkökulmaa ovat pitäneet esillä jo 1960-luvulta lähtien Unesco eli Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö sekä OECD eli Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö. Suomessa teemaan on liittynyt vahva vapaan sivistystyön perinne (Kinnari 2020), ja nykyisin jatkuvan oppimisen käsitettä käytetään meillä erityisesti kuvaamaan työelämässä olevien aikuisten täydennyskoulutusta ja muita, eri konteksteissa tapahtuvia ponnistuksia osaamisen kehittämiseksi.

Keskustelu niveltyy siis oppimisen rinnalla työvoima- ja elinkeinopolitiikkaan, jolloin toimintakentän ja prosessien moninaisuus haastavat myös korkeakouluja.

Opetusneuvos Päivi Bosquet esitti 16.11.2021 Haaga-Helian korkeakoulupedagogisessa webinaarissa katsauksen jatkuvan oppimisen uudistukseen korkeakoulujen kannalta: koulutuspoliittisena tavoitteena on nostaa korkeakoulutettujen osuus 50 prosenttiin 25‒34-vuotiaista. Tavoitteen saavuttaminen edellyttää, että korkeakoulututkinto suoritetaan pääosin ennen 25 ikävuotta, mikä on merkittävä haaste erityisesti yliopistoissa. Lisäksi suuri joukko yli 34-vuotiaita suorittaa tälläkin hetkellä Suomessa korkeakoulututkintoa työn ohella tai lisää työelämässä tarvittavaa osaamistaan avoimen korkeakouluopetuksen muodossa.

Esille onkin noussut kysymys siitä, miten kehitetään korkeakoulujärjestelmää oppijalähtöiseksi jatkuvan oppimisen alustaksi. Taipuvatko rakenteemme siihen ja vastaako rahoitusjärjestelmä oppimisen ekosysteemien muuntumiseen?

Ongelmat ja mahdollisuudet ovat globaaleja

Koulutustarjontaa ja jatkuvaa oppimista mietitään kansallisesti, mutta ongelmat, mahdollisuudet ja markkinat ylittävät valtioiden rajat myös globalisoituvalla koulutuskentällä. Ulkoinen paine jatkuvaan oppimiseen on osin lähtöisin EU:n koulutuspolitiikasta. Eurooppalaisen korkeakoulutusalueen (EHEA) ministerit sopivat Pariisissa 2018, että EHEA-alueella siirrytään jatkuvan oppimisen sekä laadukkaan oppimisen ja opetuksen edistämiseen. Jatkuva oppiminen nähtiin yhtenä tapana vastata yhteiskunnan, työelämän ja yksilöiden osaamisen kehittämistarpeisiin. Tätä kautta siitä on tullut myös korkeakoulupedagoginen kysymys (EHEA Ministerial Conference Paris 2018.)

Euroopan unioni osallistaa koulutuspoliittiseen taustatyöhön laajasti koulutusorganisaatioita, järjestöjä ja kansalaisia esimerkiksi verkossa toteutettavien konsultaatiokierrosten ja asiantuntijatyöskentelyn muodossa. Viimeksi on koottu näkemyksiä pienistä osaamiskokonaisuuksista ja yksilöllisistä osaamistileistä, jotka ovat keskeinen osa vuoteen 2025 tähtääviä Euroopan koulutuspoliittisia kokonaistavoitteita (EEA 2020).

Tulevat suositukset edellyttävät seuraavaksi jäsenvaltioiden hyväksymistä. Komission tahtotila on selkeä: jäsenvaltioiden tulee mahdollistaa kaikkien kansalaisten laaja ja jatkuva osallistuminen koulutukseen, minkä tueksi tarvitaan kansallinen rahoitusjärjestelmä yksilöllisine osaamistileineen (Individual Learning Accounts). Koulutusta on tarjottava erityisesti joustavien mikrokredentiaalien muodossa. Niiden eurooppalaiset reunaehdot määritellään seuraavaksi. (EU 2021.)

Mitä tämä tarkoittaa korkeakoulujen näkökulmasta?

Toteutuessaan edellä kuvatut tavoitteet haastavat korkeakoulusektorin paitsi määrittelemään uudelleen tutkintokoulutuksen ja muun koulutustarjonnan rajapintoja ja synergiaa, myös hakemaan pedagogisia ratkaisuja, jotka ovat mielekkäitä työssäkäyville aikuisille. Modulaarinen ja tarvittaessa yritysten kanssa yhteistyössä toteutettava osaamiskokonaisuuksien tarjotin on syytä ottaa pohdittavaksi korkeakouluissa jo nyt.

Jatkossa meidän tulee myös miettiä, mitä jatkuvan oppimisen pedagogiikka tarkoittaa opettajan työssä. Esimerkiksi opiskelijoiden taustojen lisääntyvä heterogeenisyys pakottaa luomaan aiemmin hankitun osaamisen uusia arviointitapoja, näyttöjä, opinnollistamista ja yleisemminkin työn ja oppimisen kytkemistä yhteen. Yhteiskehittämisen prosessit tulevat entistä merkityksellisimmiksi.

Nyt alkaa olla aika miettiä myös sitä, miten tämä kaikki rahoitetaan ja toteutetaan käytännössä. Tarvitaan puheiden sijaan tekoja. Toteutuuko suomalainen jatkuvan oppimisen kokonaisuus ensisijaisesti keskitetyn palvelukeskuksen kautta vai löytyisikö ainakin osa ratkaisuista joustavilla, alueellisilla ja paikallisilla toimilla?