Liikunnan arvon kieltäminen on yksi liikunnan harrastamisen esteistä. Ilmiö ei ole iso, mutta se on olemassa ja siksi huolestuttava. LIITU-tutkimuksessa (Koski & Hirvensalo 2019, 67) viidennes 11–15-ikäisistä tytöistä ja pojista piti liikuntaa tarpeettomana tai hyödyttömänä. On oleellista yrittää pureutua ilmiöön ja koettaa löytää vastaus siihen, mistä arvon kieltäminen johtuu. Vasta sitten tähän esteeseen ja sen poistamiseen voidaan vaikuttaa.

Käytännössä liikunnan arvon kieltäminen tarkoittaa, että liikunnalla ei nähdä olevan minkäänlaista välineellistä arvoa. Yksilö siis mitätöi liikunnan fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset hyödyt. Liikunta nähdään sekä tarpeettomana että hyödyttömänä. Liikunnalle ei anneta mahdollisuutta, ja samalla riski fyysiseen passiivisuuteen kasvaa. Tällaiseen elämäntapaan lapsesta asti kasvaminen on kansanterveyden kannalta äärettömän huono asia, jos elintavat ohjaavat liikkumattomuuteen. Liikkumattomuudella on suora yhteys mm. moniin sairauksiin, tuki- ja liikuntaelinongelmiin ja ylipainoon.

Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että liikunta ei ole enää luonnollinen osa ihmisten arkea ja elämää. Siitä vieraannutaan, ja teknologinen kehitys sekä sen tarjoama viihde on yksi syy ongelmaan. Yksinkertaisesti ihmiselle on tarjolla niin paljon muuta kivaa tekemistä, että osa ei liiku luonnostaan vaan ylipäätään liikkumaan lähteminen vaatii ponnisteluja. Olisi liian yksioikoista pitää teknologiaa päävastuussa, mutta viihdetarkoituksessa kulutettu liiallinen ruutuaika on aito ongelma, joka tuskin tulee tästä ainakaan pienenemään. Tutkimusten mukaan liikkuminen ja ruutu-aika ovat vahvassa käänteisessä yhteydessä toisiinsa (Hakanen, Myllyniemi & Salasuo 2019, 67).

Ihminen kokee ympäristönsä eri tunnetilojen ja aistimusten kautta. Liikuntaa voi harrastaa hyvin erilaisissa ympäristöissä, jotka voivat parhaillaan olla mahtavia oppimisympäristöjä. Kuitenkin liikunta voi tukalimmillaan aiheuttaa negatiivisia ja ahdistavia kokemuksia. Tähän voivat vaikuttaa opitut tai omaksutut asenteet, jos esimerkiksi vanhemmat tai kaveripiiri ei pidä liikuntaa tärkeänä. Toki myös ryhmädynamiikkaan liittyvät negatiiviset ilmiöt ja kiusaaminen johtavat negatiiviseen suhtautumiseen. Liikunnassa voi joutua kokemaan ulkonäköön liittyviä paineita, jotka ovat nuorten elämässä yleisiä. Myös itse ohjaus- tai opetus voivat saada negatiivisia tuntemuksia aikaan, vaikka koululiikunta on kautta linjan opetuksellisesti laadukasta. Enemmän kyse voi olla koetun pätevyyden puutteesta, yhteisöllisyyden merkityksen kokemattomuudesta tai ylipäätään sisäisen motivaation puutteesta. Keskiössä on kuitenkin itse kokemus.

Liikunnan tulee tarjota elämyksiä, jotka ovat parhaimmillaan odotukset ylittäviä, innostavia, opettavaisia ja yhteisöllisiä. Sen kautta jalostuneet kokemukset auttavat yksilöä kiinnittymään liikunnallisesti aktiiviseen elämäntapaan, joko liikunta- tai urheiluseuratoiminnan tai itsenäisen harrastamisen kautta. Oleellista on siis mahdollistaa tällaisten kokemusten syntyminen ja jakaminen. Liikunnan kautta tulee löytää tärkeitä merkityksiä, jotka ovat yhteydessä vahvan liikuntasuhteen syntymiseen.

Ilmiöön on sidoksissa liikunnan eriarvoistuminen, josta kirjoitin aiemmassa blogissani. Liikunta on nykyään selkeimmin koulutettujen lapsiperheiden ajanvietettä. Tästä on vielä matkaa koko yhteiskunnan harrastukseksi. Onneksi trendiin voi vaikuttaa mahdollistamalla monipuolisia ja uusia harrastusmahdollisuuksia sekä antamalla enemmän valinnanvapautta liikkujalle, tässä tapauksessa lapselle tai nuorelle, itselleen.

Mitä he haluavat harrastaa?

LÄHTEET
Hakanen, T., Myllyniemi, S. & Salasuo, M. Oikeus liikkua. Lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimus 2018. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2019:2

Koski, P. & Hirvensalo, M. 2019. Liikunnan merkitykset ja esteet. Raportissa Sami Kokko ja Leena Martin (toim.) Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa. LIITU-tutkimuksen tuloksia 2018. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2019:1