Lasten harrastamisen polkuja tai urheilijan polkuja sovelletaan monesti tukemaan kilpailullisuutta ja huippu-urheilua. Totuus kuitenkin on, että lapset ja nuoret haluavat harrastuksiltaan mukavaa yhdessäoloa huomattavasti enemmän kuin kilpailullisuutta. Itse asiassa tätä haluavat myös heidän vanhempansa.

Kilpailullisuutta korostava järjestelmä taas keskittyy pohtimaan, miten harrastustoimintaan osallistuvista lapsista saataisiin potentiaalisia menestyjiä vahvistamaan suomalaisen huippu-urheilun kapeaa kärkeä. Toki urheiluseuratoiminnassa on myös harrastamismahdollisuuksia ilman kilpailullisia tavoitteita sekä joukkue- että yksilölajeissa, mutta ne eivät tavoita ikäluokkia siinä laajuudessa kuin olisi suotavaa. Blomqvistin, Monosen, Kosken ja Kokon (2019, 49) mukaan vuonna 2018 9–15 vuotiaista tytöistä ja pojista 62 % harrasti liikunta- ja urheiluseuroissa. Harrastajien määrä on sitä pienempi, mitä vanhemmista on kyse: 15-vuotiaista 44 % harrastaa liikunta- ja urheiluseuroissa. Tästä eteenpäin prosenttiosuudet tippuvat samaa vauhtia, joten dropout-ilmiö on iso.

Urheilussa on osittain jääty toistamaan menneen aikakauden mantraa. Se tuo urheilun esiin kilpailuina, tuloksina ja saavutuksina, ei matkana tai mahdollisuutena kasvaa ihmisenä. Tämä johtuu osittain siitä, että urheilun kanssa toimivat ihmiset ovat itse eläneet tätä elämää ja oman toimintansa kautta toistavat näitä opittuja malleja. Medialla on myös oma roolinsa, ja osaltaan se kiillottaa kilpailun ja tulosorientoituneen urheilun kilpeä. Kilpailu on osa urheilua, mutta ei urheilun itseisarvo vaan ääripää. Nyky-yhteiskunnassa kilpailua esiintyy jokaisella elämän alueella ja moni nuori kokee kuormittuvansa koulussa kilpailullisen ympäristön kautta. Siksi liikunnan ja urheilun olisi hyvä tuoda näkyviin pehmeämpää puolta itsestään.

Lähdetään siis siitä, että kilpailussa ei itsessään ole mitään vikaa, kunnes siitä tulee kaikkea tekemistä määrittävä arvo. Tavoitteiden asettaminen ja matka niitä kohti on aina arvokas. On kuitenkin riski, että menestymisestä ja tulosten tavoittelusta syntyy liiallinen painolasti ja ihminen jää tyhjän päälle, jos ei saavuta näitä tavoitteita. Puhtaasti fyysistä aktiivisuutta ajatellen kilpailu ei itse asiassa tuo mitään lisäarvoa, ellei se saa liikkumaan enemmän.

Riskinä on juurikin päinvastainen: liiallinen kilpailullisuus liikunnassa vieraannuttaa ihmisiä fyysisestä aktiivisuudesta ja erityisesti liikunnan monipuolisuudesta. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan nostaa tutkimuksellisia faktoja (Blomqvist ym. 2019, 49). Lapset tulevat mukaan urheiluseuratoimintaan keskimäärin 6–7-vuotiaina. Heistä 76 % osallistuu kilpailutoimintaan ja 64 %:lla on kilpailullisia tavoitteita. Oma laji valitaan keskimäärin 9-vuotiaana, ja yhteen lajiin keskittymisen jälkeen seuraharrastaminen lopetetaan keskimäärin 11-vuotiaana.

Mikä siis motivoi liikkumaan? Liikunnan pitää olla kivaa ja innostavaa, siinä pitää ehdottomasti kokea onnistumisen elämyksiä riippumatta omasta taito- tai kuntotasosta. Omaan liikkumiseen pitää pystyä vaikuttamaan esimerkiksi tavoitteiden asettamisen kautta, eikä se saa olla täysin ulkoisesti ohjattua. Liikunnan tulee olla yhteisöllistä ja tukea ihmisen yhteenkuuluvuuden tunnetta. Liikunnassa tekemisen pitää itsessään olla motivoivaa sekä luoda yksilölle mahdollisuuksia oppia. Oppiminen on itsessään se tunne, mihin voi jäädä koukkuun, ja se on monesti houkuttelevampi kuin hikoilu, hengästyminen, lihasten rasittuminen tai muu fyysiseen kuntoon ja toimintakykyyn liittyvä tekijä.

Olisiko siis niin, että loppujen lopuksi kyse on oppimisesta ja kehittymisestä? Kannattaisiko liikunnan ja urheilun tuoda itseään voimakkaammin esiin elämän mittaisena matkana sekä mahdollisuutena oppia tuntemaan sekä kehittämään itseään?

LÄHDE
Blomqvist, M., Mononen K., Koski, P. & Kokko, S. 2019. Urheilu ja seuraharrastaminen. Raportissa Sami Kokko ja Leena Martin (toim.) Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa. LIITU-tutkimuksen tuloksia 2018. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2019:1