Olen koulutuksessa, jossa työnohjaajani pyysi pohtimaan hyvää ohjaajaa. Milloin koen olevani hyvä ohjaaja? Ja millä perusteilla? Eipä ole helppo kysymys, vaikka ohjausteemojen kanssa olen paininut vuosia. Tai ehkä juuri siksi se onkin erityisen hankala kysymys. Pitäydyn pohdinnoissani ohjauksen mikrotasoilla, konkreettisessa asiakassuhteessa ja sen tapahtumissa. Ehdotelmissani on taustalla ohjauksen vaikuttavuustutkimuksen tuloksia (ks. lähteet).

Paradoksaalista voi olla, että ohjausajattelijana olen pitkään ollut ohjaustilanteeseen ei-tietämisen toivoja. Kun olen ohjattavien kanssa ohjaustilanteessa, toivon, että en kuvittelisi tietäväni ohjattavista ja ohjattavien erinomaisista tulevaisuuksista yhtään mitään. Yksinkertainen käytännön seuraus on esimerkiksi se, että pidättäydyn neuvojen antamisesta varsin pitkään. Jos neuvontaan päädyn, lauseiden muotoilu on omien neuvojeni järkeä vahvasti epäilevä.

Miten siis voisin ei-tietämisen toivojana nyt toivoa hyvän ohjauksen määritelmää? Määritelmä on aina ennalta määräävä ja asettaa moraalia. Se toivoo jotakin ohjaajan toiminnalta. Miten toivoa, olematta moralisti? Nyt voi vahvasti haistaa paradokseja. Silti uskallan sanoa, että ensimmäinen merkki hyvästä ohjaajasta on, että uskaltaa jatkuvasti tutkia itsessään sitä, miten hyvä ohjaaja tapahtuu minussa, tässä ja nyt. Tämä teksti on siis tässä ja nyt. Se ei ole yleisen ohjauslain tallentamista.

Ensimmäinen ehdotelmani onkin, että hyvä ohjaus tapahtuu aina tässä ja nyt.

Ihmisen hyvä ja ohjaajan hyvä

Hyvän ohjaajan ideoihin kytkeytyy välttämättä se, minkä ylipäätään kuvittelen ihmisen hyväksi. Siis: miten olla hyvä ihminen? Hyvän ohjaajan määrittely ja hyvän ohjaajan toiminta ohjaa toista kohden jotakin hyvää. Ohjauksestani ihmettelenkin, miten saatan tuoda käsityksiäni hyvästä ihmisestä ohjaustilanteeseen, vaikka muuta kuvittelen? Jos olen ei-tietämisen toivoja, minun pitää toivoa itseltäni myös sitä, että en moralisoi toista, en hyvesignaloi (aseta itseäni hyveelliseksi) ja niin edelleen.

Paradoksaalista voi olla myös se, että kovin monissa ohjausteorioissa näyttäisi kantavana hyvän ihmisen ideaalina olevan ihminen, joka itse kykenee vapaana valitsemaan. Tämä on hyvin vanha ajattelumuoto, joka saa nykyään vaikkapa nimen ”toimijuus”. Mutta sitten kun ohjattava onkin kulttuurista, jossa perheen ja suvun merkitys päätösten tekemisessä on olennainen, alanko vapauttajaksi? Hyväksynkö sen, että ihan hyvä ihminen voi olla hän, joka ei niin kaipaa toisista irrallista ja näin vapaaksi käsitettyä ajattelua?

Tosiasia ohjaustilanteessa ollessani on, että olen aina jotenkin todellisuuden jäsentänyt, jotenkin ymmärtänyt, minulla on paljon perittyjäkin kategorioita, joiden kautta maailmaa tarkastelen ja olen siis jotenkin tietävä. Mutta se, mitä minun pitää tajuta on, että nämä tiedot eivät automaattisesti koske tuota toista ihmistä.

Toinen ehdotelmani hyvälle ohjaamiselle on, että ei-tietäjänä en kuvittele olevani tyhjä taulu, vaan koetan tunnistaa, mitä ohjaustilanteeseen tuon ja miten se siihen vaikuttaa, halusin tai en.

Tutkimaan toisten kanssa

Edellisestä seuraa, että hyvän ohjaajan tutkiminen ei ole ohjaajan hiljaista oman navan kaivelua. Se on kysymys ohjattavalle, yksilölle tai ryhmälle: ”Mitä tässä ja nyt tapahtuu, kun yhdessä koetamme asioita selvittää?” ”Mitä toivot tapahtuvan?” ”Miten haluat minun siinä auttavan?”

Kysyminen avaa hyvän ohjaajan perustaa. Hyvän ohjaajan perusta on yhdessä tutkimiseen yllyttävä mieli. Se on mieli, joka purkaa ohjaajan paremmin tietäjyyttä. Paremmin tietäjyyden purkaminen on paitsi neuvojen antamisen välttämistä – myös sitä, että ei oleta, että tässä ollaan nyt kovasti muuttumassa.

On aivan mahdollista, että ohjaustilanteeseen tulevat ihmiset eivät ole vielä ollenkaan sellaisella lähikehityksen vyöhykkeellä, että muutos olisi ajankohtaista. Ehkä ollaan vasta aivan tutkimisen alussa. Jos edes siinäkään. Suuri tulos voi usein olla tutkimiseen pääseminen. Sen jälkeen – joskus – voi ryhtyä pohtimaan muutosta ja sen suuntia.

Kolmas ehdotelmani hyvälle ohjaukselle on yhteistä tutkimista yllyttävä yhteistyösuhde.

Ei-tietämisen asemointia

Kuten jo kirjoitin, ei-tietämisellä ei ole mitään tekemistä tyhjän taulun kanssa. Se ei ole hyppy tilaan, jossa ajattelua ei olisi ohjaamassa mitään kategorioita. Tyhjien taulujen toiveet, kaikenlaisten hyppyjen ja valaistumisten toiveet ovat silkkaa idealismia.

Ei-tietäminen on läsnä olevaa yhdessä tutkimista, jota tekevät hyvin täydet ihmiset. Se on esiymmärrysten tanssia. Jossakin hetkessä tanssi voi kääntyä nykytanssiksi, melko vapaan liikkeen leikiksi – mutta kovin pitkään voi myös tanssia valmiiden askelkuvioiden varassa, koska ihmisten on ensin tultava tutuiksi.

Päästäänkö koskaan yhdessä tutkimaan sitä, mikä ajatteluamme pohjimmiltaan ohjaa – päästäänkö koskaan siitä yhtään irrottautumaan – on kokonaan toinen juttu. Ei-tietäminen on tutkimista, ei kokonaan irrottautumista. Jotta on mahdollista tutkia turvallisesti, tarvitaan askelmerkkejä. Joskus voidaan päästä tilanteeseen, jolloin askelmerkeistä voidaan irrottautua – ja silti emme irrottaudu esimerkiksi kielen rakenteista kokonaan. Aina jotakin jää. Ei siis huolta.

Neljäs ehdotelmani hyväksi ohjaustilanteeksi on yli ohjaustilanteiden kestävän toiston luoma turva ja suhteellinen välttämättömyys, hyvin hissuksiin perusteiden tutkimiseen hivuttautuminen.

Ja vielä kerran…

Vaikka haaveilen ei-tietämisestä, tiedämme, että hyvässä ohjaustilanteessa on aina myös kestoja, toistoja ja jatkumoita. On pysyvyyttä ja toistuvuutta, jota hyvä ohjaaja kannattelee. Hyvän ohjaajan löytämiseksi jokaisessa ohjaustilanteessa pitää ohjaajana kysyä – itseltä ja ohjattavalta – minkä tuominen juuri tähän voisi olla ohjattavalle hyväksi?

Jos ohjaajana pitää toistojaan ja jatkumoitaan kysymättä hyvinä, tällöin olemme moralismin pauloissa. Tämä siksi, että aina on tässä ja nyt, jossa tapahtuu sovittautuminen ohjattavaan ja ohjaajan sovittautuminen ohjaajaan. Rytminen sulautuminen avaa ei-tietämisen mahdollisuudet ja mahdottomuudet. Se nimittäin voi olla myös mahdotonta – riippuen tilanteesta ja ohjattavasta. Ohjaajan vuoksi ei-tietämistä ei pidä toivoa. Ei-tietämisen syvin peruste on asiakkaan kuuleminen ja asiakkaan tarve.

Ohjaajina olemme aina tilanteessa, jossa kysymme, minkä tuominen tähän tilanteeseen on ohjattavalle hyvästä. Samoin pitää kysyä, mistä minun pitää ohjaajana luopua, että osaan olla – tässä ja nyt – hyvä ohjaaja, toiselle hyödyksi.

Vaikuttavuustutkimus on nostanut keskeiseksi ohjauksen vaikuttavuuden tekijäksi allianssin eli yhteistyösuhteen. Yhteistyösuhteen laadun tietoisen kehittämisen voisin nimetä ”tutkimiseksi”. Tutkiminen viittaa nyt tässä ilmiöön, jota olen yrittänyt kuvata: miten yhdessä ohjattavien kanssa kiinnitämme ajoittain huomiota siihen, mitä tässä ja nyt tapahtuu? Miten tutkimme yhteistyötämme ja sitä, millaisia vaikutuksia se saattaisi tuottaa? Ja miten sitten muokkaamme tätä yhteistyösuhdetta niin, että sen tuottamat vaikutukset voisivat olla toivottuja?

Tällaisesta ohjaustilanteesta voisi löytyä myös hyvä ohjaaja. Nyt vain pieni takaisinveto ja lohdun sana: hyvä ohjaaja on myös ohjattavan vaikutusta. Ohjattavilta ei pidä kysyä, ”mitä olet mieltä ohjauksesta?”, ikään kuin ohjattava olisi kohde. Ohjattavilta pitänee ensin kysyä, miten ohjaussuhde toimi sekä mitä itse teit ja mitä ohjaaja teki sen toimivuuden parantamiseksi?

Viides ehdotelmani onkin, että hyvä ohjaaja on kovin suhteellinen ilmiö, suhteellisen monessa merkityksessä.