Kokosimme joukon organisaatiomme osaajia Delfoi-paneeliin keskustelemaan kompleksisuudesta ja siitä, mitä se tarkoittaa niin omalle kuin Haaga-Helian toiminnalle tulevaisuudessa. Tavoitteemme oli pohtia tulevaisuutta pidemmälle eteenpäin, aina vuoteen 2042. 

Yksi aiheemme panelisteille liittyi opetustyöhön. Kysyimme, miten he itse ottavat opetuksessaan huomioon kompleksisuuden vaatimukset, ja miten yleensä opettajien pitäisi nämä vaatimukset huomioida.  

Monet näkökulmat, omat näkökulmat

Paneelin keskustelu oli aktiivista. Lähtökohtana on hyvä pitää mielessä, että tulevaisuudessa niin ongelmat kuin niiden ratkaisut ovat paremminkin vaikeita kuin helppoja. Syynä tähän on etenkin asioiden monimutkaistuminen. Kapeakatseisuus, kuppikuntaisuus ja kaikenlainen niin henkinen kuin systeeminen rajoittuneisuus ovat aikansa eläneitä toimintatapoja, jotka eivät kompleksisessa ympäristössä toimi.

Monimutkaisemmassa ympäristössä toimiminen vaatii kykyä tarkastella asioita erilaisista näkökulmista. Tarvitaan myös kykyä ja rohkeutta lähteä rakentamaan ratkaisuja erilaisten ajatusten ja ideoiden yhdistelmistä. Harvaan asiaan on enää vain yksi oikea ratkaisu, ja siksi korkeakoulumaailmassa kenenkään ei pitäisi enää opettaa yhtä kaikkitietävää näkökulmaa.

Panelistit nostivat myös esiin, että silloin kun näkökulmia on monia, myös opiskelijoilla on mahdollisuus luoda erilaisia suhteita kehitettäviin asioihin. Uteliaisuuden ruokkimisen lisäksi opettajien tulee tukea opiskelijoiden kykyä ja halua vaikuttaa asioihin. Paras tapa vaikuttaa tulevaisuuteen on tehdä jotain sen eteen. Jokaisella on oltava mahdollisuus osallistua oman ja yhteisemme tulevaisuuden rakentamiseen.

Meidän pitäisi nähdä kompleksisuuden opettaminen pedagogisena voimavarana.

Systeemiset kysymykset ja kysymisen taito

Kaikki maailman tieto on jo hakukoneissa. Lisäksi se on sieltä saatavissa yhdellä tai kahdella klikkauksella. Meillä on ennennäkemätön määrä tietoa käytössä, mutta osaammeko käyttää sitä oikeisiin asioihin? Hienotkaan ratkaisut eivät ole kovin arvokkaita, jos niillä ratkotaan vääriä ongelmia.

Ranskalainen kirjailija ja filosofi Voltaire (1694-1778) jätti jälkeen viisauden, jonka mukaan ihmistä ei pitäisi tuomita tämän vastausten vaan kysymysten perusteella. Oikeat kysymykset ovat tie oikeiden asioiden ja oikeiden vastausten äärelle. Panelistit kommentoivatkin, että kompleksisuusosaamisessa onkin paljolti kyse oikeiden kysymysten esittämisestä ja kyvystä soveltaa vastauksissa piilevää tietoa. Samalla esitettiin näkemys, että ehkäpä muotoiluajattelu voisi olla keino löytää oikeiden asioiden pariin.

Niin ikään keskustelussa tuotiin esiin, että opiskelijoiden kanssa pitäisi tarkastella ongelmien monipuolisuutta, ymmärtää niiden moninaisuutta sekä ratkaisujen seurauksia. Tavoitteena olisi oppia ongelmanratkaisun systeemisyyttä, sitä kuinka yksi ratkaisu vaikuttaa toiseen. Tai, kuten eräs panelistimme totesi: opetuksen tavoitteena tulisikin olla problemaattisuuden ja hypersyklisyyden kysymykset.

Aito moniosaajuus

Panelistit muistuttivat, että suurin osa meistä oppii eniten tehdessään itse ja ratkoessaan aitoja tosielämän haasteita. Siksi opiskeluaikanakin on parasta, jos opiskelijat työskentelevät todellisten aiheiden ja haasteiden parissa. Tämä ohjaa luontaisesti yhteistyön moninaisuuteen. Näkökulmien rikkaus rakentuu tiimiläisten edustamien erilaisten osaamisten, ajattelu- ja toimintatapojen moninaisuudesta.

Ihannetilanteessa aitoja työelämän haasteita ratkovat itseohjautuvat opiskelijatiimit. Opettajan roolina olisi tällöin keskittyä etenkin vaikeiden teemojen ohjaamiseen. Paneelissa todettiinkin, että tämä vaatii opettajalta uskallusta ohjata oppimista niitä kohti ja niiden läpi. Ja kykyä ohjata myös silloin kun asiat menevät pieleen ja tuntuu ikävältä.

Opetustyön muutosvoimat ja vastavoimat

Panelistit tunnistivat kompleksisuuden opettamisen haasteita ja vastavoimia arjen opetustyössä.
Opettajien näkökulmasta tuntuu hyvältä jo se, kun opetukseen saa mukaan ongelmanratkaisun idean harjoituksineen. Toki myös teorioiden avulla pystyy tuomaan esiin tarkasteltavien aiheiden monimutkaisuutta, osoittamaan erillisten ongelmien yhteenkuuluvuutta, tai luomaan selityksiä ja ennusteita. On muistettava, että soveltavassa korkeakoulutuksessa ollaan myös lähtökohtaisesti käytännön tekemisen ja käytännön ongelmien äärellä.

Keskeisenä haasteena panelistit kuitenkin näkivät, että kompleksisuuden käsittely on haastavaa yhden opintojakson puitteissa. Sisällöt ovat siihen liian kapeita ja aikaraami liian tiukka. Perusasioiden viedessä tilan syvällisempään pohdintaan ei jää aikaa. Yksi haaste on myös siinä, että kun opintojakso opetetaan yksin, niin ohjauksen monialaisuuskin jää ohueksi.

Panelistien näkemyksien jälkeen jäämme miettimään, että ajan puute on selitys moneen ongelmaan. Mutta kuinka hyvä selitys se lopulta on?

Paneelikeskusteluun liittyviä muita kirjoituksia ovat Pythiaiden muminoista asiantuntijoiden argumentointiin – Delfoi tulevaisuuksien kartoittamisen välineenä, Pelaamme pirullista peliä, mutta miten hyvin? ja Delfoi-paneelilla näkemyksellinen tieto näkyväksi.

Kuva: www.shutterstock.com