Negatiivinen tietäminen, se, että tietää, miten ei ainakaan pitäisi toimia, on ihmistyössä aivan tavallista. Ohjauksessa näitä hetkiä on kaiken aikaa. Hankala tosin on tutkia sitä, mitä emme tee, koska sehän jää näkymättömiin, koska emme tee sitä tai kenties juuri silloin muutakaan (ks. Minsky 1994).

Negatiivinen tietäminen on välttämätöntä. Se kertoo siitä, että ohjaaja ei hosu; hän ei kuvittele tietävänsä, millä olisi vaikutusta. Tai ainakin hän uskoo tietävänsä, millä ei juuri tässä olisi vaikutusta tai millä olisi jopa haittaavaa vaikutusta. Ja siksi ohjaaja jättää jotakin tiettyä tekemättä.

Ohjauksen vaikuttavuustutkimus korostaa ei-tietämisen välttämättömyyttä. Se korostaa sitä, että jos olemme mennäksemme asiakas edellä – siis: yhteistyösuhde vaikuttavuuden keskeisenä tekijänä – tällöin on pakko lykätä jokaista tekoon yllyttävää ajatusta, valmiiksi tietämistä.

Ei-tietäminen on näin positiivista tietämistä, koska se asettaa tietyn, jatkuvan toimintatavan – toiminnasta pidättymisen. Se ei kohdistu johonkin tiettyyn tekemiseen, vaan on yleistä johtopäätöksistä ja toiminnasta pidättäytymistä. Toiminta voi olla ajatuksia, puhetta tai mitä vain. Negatiivinen tietäminen kenties tukee sitä, kenties seuraa sitä, ja on ainakin siihen suhteessa. (ks. Parviainen & Eriksson 2006)

Intuitiosta eli tiedostamattomasta, tai vähän tiedostetustakin

On olemassa negatiivista tietämistä, siis sitä, että tietää, miten ei ainakaan kannata toimia. Samalla voi kuitenkin olla niin, että ei tiedä, miten tässä ja nyt kannattaisi toimia. Voisi sanoa, että teon välttämisen tiede on ohjausasiantuntijan keskeistä osaamista.

Missä määrin sitten negatiivinen tietäminen on jo positiivista tietämistä, koska se rajaa pois toimintatapoja – ja siten tietää, mitä ei ainakaan kannata tehdä? Hyvä kysymys on tietenkin nyt se, mistä tulee tieto, että näin ei ainakaan pidä tehdä? Kysymyksen voi muotoilla myös näin: voiko asiantuntija tietää jo ennen kuin tietoisesti ajattelee?

Intuitio on paljon tutkittu käsite. Riippuen siitä, miten sitä tarkastelemme, se voi olla enemmän tai vähemmän tietoiseksi tulevaa ajattelua, mutta myös kovin mystistä ja salattua. Intuition kanssa kannattaa siis olla varovainen. (ks. Intuitiosta; Raami 2015)

Ohjauksessa intuitio voi olla mielentila, joka nousee vahvasta kokemuksesta, joka tunnistaa aiempia asiakastapauksia. Se ei tee sitä välttämättä tietoisen tasolla, mutta yhdistää nykyistä asiakaskohtaamista aiempiin asiakaskohtaamisiin. Tällöin pitää pohtia, onko tämä tässä ja nyt vastaava kuin se, mikä on aiempaa. Mikä vastaavuuden loppujen lopuksi takaa? Omalla tavallaan tämä intuitio on diagnostinen, aiempia tapauksia kokoava ja niiden perusteella johtopäätöksiä tekevä ajattelutapa, vaikka ei tulisikaan tietoisen tasolle. Jos näin ajatellaan, se ei ole ei-tietämistä, koska se on diagnostista.

Toisaalta vielä haastavampaa on, jos intuitio kytkeytyy kovin vahvasti ohjaajan arvopohjaan. Ohjaajan arvopohja on aina ohjaustyössä mukana. Hankalaksi se käy, jos siitä tulee toiminnallis-intuitiivinen – siis ei-tiedostettua tekemistä – ja siten se rupeaa ohjaamaan ohjaustoimintaa.

Joskus kuulee sanottavan, että jotkut näkevät ihmisistä heti, millaisia ihmiset ovat. ”Naamasta näkee, että narraa” tai ”Voin lukea kehon kieltä”. Tai: ”Jo puheen intonaatioista voin kuulla”. Nämäkin voimme asettaa intuition piiriin. Mutta tällöin intuitio voi perustua myös sellaisille arvostuksille, joita ei pitäisi ohjaustyössä ilmetä. Kun ohjaaja itsessään huomaa moista näkemistä ja kuulemista, on syytä tutkia, mistä näkökulmat kumpuavat. Näin päädymme ohjaustyön etiikkaan.

Negatiivinen tietäminen intuitiona ja ohjaustyön ytimenä

Negatiivinen tietäminen voitaneen tulkita yhdenlaiseksi intuition alalajiksi. Kun siis totean ohjaustilanteessa, että ei ainakaan kannata toimia näin, teen sen luultavasti perustaen jonkinlaiseen tietoiseen harkintaan, mutta myös intuitioon. Jokin herättää minut pidättäytymään jostakin teosta.

Jos ohjaustyön perustana on ei-tietämisen tavoitteleminen mahdollisimman pitkään, niin että asiakkaan asia ja tarve tulee mahdollisimman selväksi – sekä asiakkaalle itselleen että ohjaajalle – suuri osa ohjaustilanteesta lienee pidättäytymistä toiminnasta, mutta myös toimintojen poissulkemista.

Edellä tulen siis sanoneeksi, että suuri osa ohjaustyötä on negatiivista tietämistä. Negatiivisen tietämisen ongelma on tietenkin se, että vaikka se ei tule toiminnaksi – ja nimenomaan, koska se ei tule toiminnaksi – myös negatiivinen tietäminen saattaa olla paremmin tietämistä.

Asiantuntijuus ohjaustyössä on siis myös toimintojen poissulkemista. Siten se on myös omien toimien vaikuttavuuden ennalta tietämistä. On hyvin positiivista tietämistä, jos osaamme ennalta sanoa, että tämä ja tämä toimintatapa ei ole asiakkaallemme hyväksi. Miten tämän voi ennen kokeilua tietää?

Tietämättömän ohjaajan perusohje

On hankalaa olla ohjaaja, koska ohjaaja on aina epävarmuudessa elävä olento. Jos epävarmuuden ottaa tosissaan, on hyvä osata jotakin, jonka avulla voi omaa ohjaajajana olemistaan helpottaa. Oikeastaan nyt melkein hävettää jatkaa seuraavalla, hyvin yksinkertaisella perusasialla.

Ohjaajaa voi helpottaa se, että aina voi kysyä asiakkaalta. Tämä pähkähullun yksinkertainen idea tahtoo ohjaajilta unohtua työn kiireissä, paineissa, ratkaisuja odottavan asiakkaan puristuksissa.

Voi siis kysyä: ”Kun olen tässä kanssasi keskustellut, minussa syttyy eräs ajatus, joka voi kyllä olla ihan pähkähullu. Voinko sen sinulle esittää?”. Tai: ”Mieleeni on tullut monenlaisia mahdollisuuksia, erilaisia vaihtoehtoja, joiden hyödyistä tilanteessasi en voi tietää. Mutta tutkisimmeko yhdessä niitä?”.

Näillä kysymyksillä negatiivisen tietämisen, sen, että uskoo tietävänsä, miten ei ainakaan nyt pidä toimia, saa tutkittavaksi myös. Jos ihan oikeasti olemme ollaksemme ei-tietäviä, niin eikö silloin pidä tutkia myös sitä, minkä heti intuitiivisesti tai vähän tietoisemminkin ajattelee olevan asiakkaalle hyödytöntä?

Aivan viimeisenä kysyn vielä sen, miten ohjaustyössä asetamme virheen tekemisen? Miten suhtaudumme omiin virheisiimme ohjaajina? Tästä voi kuitenkin jatkaa: miten suhtaudumme asiakkaan virheisiin, kun hänkään ei tiedä, mikä häntä auttaisi? Entä miten suhtaudumme asiakkaan jumituksiin ja niin edelleen?

Jos ihan oikeasti olemme ollaksemme tutkivasti ei-tietävinä ohjaustilanteessa, ehkä näitäkin pitäisi hieman pohtia – kun pohdimme negatiivista tietämistä ja ei-tietämistä? Jatkuvasti taidamme kuitenkin pohtia tietämistä ja sen mahdollisuutta.