Olin mukana Ulysseus Eurooppa -yliopistohankkeen mentorointitapaamisessa, jossa pohdittiin muun muassa, mitä innovatiivinen pedagogiikka voi olla. Kotiin matkatessani jäin pohtimaan, mitä se minulle on. Itselleni yksi tärkeä asia on oppimisen ilo, jonka kautta pystytään luomaan edellytyksiä opiskelijoiden luovuudelle ja kehittymiselle.

Minulle tuo ilo on myös sitä, että opiskelija haluaa sitoutua ja antaa panoksensa oppimiseen. Välillä tämä vaatii opettajalta rohkeitakin kokeiluja, jotta se niin tärkeä arkiopiskelu ei käy tylsäksi ja toista samoja kaavoja opintokokonaisuudesta toiseen.

Innovatiivisuus lähtee myös siitä, mikä on kohdejoukko ja toimintaympäristö. Vaaditaan sukupolviosaamista ja ymmärrystä siitä, missä rajoissa voidaan liikkua, jotta ei ajauduta oppimistilanteessa paniikkivyöhykkeelle. Haluankin nyt jakaa pari arjen kokeilua virittämään ajatuksia ja haastamaan juuri sinut kokeilemaan jotain erilaista.

Pyssyt ja pakohuoneet ruokkivat oppimista

Vierumäen kampuksen liikunnanohjaajaksi opiskelevien kanssa rakensimme ”kouluttaja kiipelissä” -pakohuoneen, jonka tavoitteena oli tarkistaa, mitä opinnoista oli jäänyt mieleen. Toisaalta ajatuksena oli myös luoda urheilun lajiliittojen kouluttajakoulutuksiin uusi ja erilainen kokonaisuus toteutettavaksi.
Pakohuoneen tehtävät rakentuivat siten, että ne kertasivat esimerkiksi aikuisoppimisen periaatteita, kysymisen ja kuuntelun taitoa, erilaisten oppijoiden huomioimista ja koulutuskokonaisuuden suunnittelua. Koronan iskiessä peli vietiin verkkoon virtuaaliseksi toteutukseksi. Professori Tilli Yrttiaho on jo useamman joukkueen toimesta lähes pelastettu kiipelistä.

Toisessa kokeilussa oppikokonaisuuden osaamista tarkistettiin ja vedettiin yhteen leikkimielisen joukkuevisailun avulla, jossa välineinä oli seinälle heijastettu maalitaulu, nerf-ase ja pisteytetyt kysymyskortit. Opiskelijat jaettiin joukkueisiin ja jokainen joukkueen jäsen vuorollaan ampui maalitauluun. Osumakohdasta riippuen esitettiin joukkueelle joko yhden, kahden tai kolmen pisteen kysymys. Vastauksen laadusta ja oikeellisuudesta riippuen pisteitä sai maksimissaan sen, minkä arvoiseen kysymykseen oli vastattu.

Minulle opettajana tässä herättävintä oli se, että kaikki joukkueet pohtivat vastausta kysymyksen jälkeen, ei pelkästään se joukkue, jolla oli vastausvuoro. Uskallan väittää, että jokainen varmasti palautti asioita mieleensä. Toisekseen haastavimmissa kysymyksissä testattiin asian soveltamista ja luovuutta, jolloin opettajana pääsi aivan eri tavalla kiinni opiskelijoiden ajatteluun ja ideoihin. Rento ilmapiiri mahdollisti hullutkin ajatukset, toisin kuin perinteisesti kirjoitetut reflektoinnit ja raportit, jotka näyttävät sen muodollisemman puolen osaamisesta ja ymmärryksestä.

Uskon, että tällaisten leikkimielisten kisailujen ja tiimityöskentelyn kautta ydinasiat tulivat varmasti kerratuiksi siten, että ne pysyvät muistissa vielä vuosikausien jälkeenkin.

Miinoja ja mahdollisuuksia

Kyllä, näissä innovatiivisissa kokeiluissa voidaan mennä liian pitkälle, eikä opetuksesta ole tarkoitus tehdä jatkuvaa show’ta. Koen kuitenkin, että pieninä välipaloina tällaiset perinteisestä poikkeavat toteuttamistavat antavat puhtia perusarkeen ja voivat edistää esimerkiksi yhteisöllisyyden lisääntymistä.

Se miina, mitä itse yritän välttää, on erilaisten uusien digityökalujen ja koulutusmenetelmien käyttöönotto vain siksi, että kaikkea on kiva kokeilla. Siksi kysyn itseltäni aina seuraavat kysymykset:

1. Miten tämä auttaa oppijaa eteenpäin?
2. Mitä lisäarvoa tämä tuo?
3. Mitä oppijan ja/tai opettajan asettamaa tavoitetta tämä vie eteenpäin?