Eilen kuuntelin ohjelmaa, jossa päähenkilö kertoi vanhan isänsä useasti puhuvan keskinkertaisuudesta halveksivaan äänensävyyn. Keskinkertaisuuden halveksunta oli jättänyt ohjelman päähenkilöön haavan ja ajatuksen siitä, että pitää erottua, olla lahjakas, luova, nerokas, ja yltää älyllisiin sfääreihin, joihin muut eivät yllä ollakseen arvokas ja kelvollinen. Pitää olla parempi kuin muut.

Kaikkihan me jo olemme ainutlaatuisia, mutta monet haluavat erottua, olla briljantteja ja lahjakkaita. Hyvä näin, mutta haluaako joku olla keskinkertainen? Keskinkertaisuudesta kun on tullut kirosana. Ja keskinkertaisuuden halveksintaa on edelleen, vaikka psykologiasta tiedetään, että keskinkertaisuudella on monia etuja. Pitäisikö puhua keskinkertaisuuden sijasta epätäydellisyydestä, rosoisuudesta tai keskeneräisyydestä? 

Riittäisikö riittävän hyvä?

Kirjassa The gifts of Imperfection (epätäydellisyyden lahja) Brené Brown kertoo toipuneena perfektionismistä ja täydellisyyteen pyrkimisestä.  Hän tavoittelee nykyään tasoa riittävän hyvä. 

Tutkimukseen, johon Brownin kirja perustuu, osallistui 40 000 opiskelijaa USA:sta, Kanadasta ja Iso Britanniasta vuosina 1989 ja 2017. Hälyttävää tuloksissa oli se, että noin kolmannes nuorista vastaajista koki, että heidän tulee olla täydellisiä saadakseen hyväksyntää.

Myös Professori Juha T. Hakala (2010) kannustaa hylkäämään perfektionismin ja pyrkimään sen sijaan tarpeeksi hyvään.

Jokainen todennäköisesti toivoo, että oman työn jälki olisi mahdollisimman hyvää, jopa täydellistä. Tarkkuuteen ja virheettömyyteen onkin tietyissä tilanteissa ja ammateissa syytä pyrkiä, mutta usein omia tavoitteita kannattaa punnita uudelleen.

Perfektionismi on lamaannuttava taakka

Kasvatustieteen professori Juha T. Hakala on käsitellyt perfektionismia ja siitä luopumista kirjassaan Pakattu aika (Gummerus 2010) ja uskoo, että vaikka perfektionismi voi olla hyödyllinenkin piirre, tulee siitä helposti raskas ja lamaannuttava taakka. Kun itseltä vaatii jatkuvasti aina vain parempaa, ei lopulta mikään riitä.

Esimerkkinä nostan esiin lopputyön prosessit, joissa opiskelijat tekevät gradua tai kandityötä ihan äärimmilleen. He viilaavat sisältöä loputtomiin eivätkä uskalla antaa sitä eteenpäin tarkastettavaksi. He eivät koskaan ole tyytyväisiä lopputulokseen vaan näkevät siinä vain virheitä ja parannettavaa. Perfektionisti pelkää epäonnistumista tai paljastumista keskinkertaiseksi.

Huippusuoritusta tavoittelevalle työhön ryhtyminen on vaikeaa. Myös lopettaminen on hankalaa. Aloittaminen on vaikeaa, koska perfektionisti ajattelee, ettei ole vielä riittävästi hankkinut tietoa. Lopettaminen on vaikeaa siitä syystä, että hän kokee työn keskeneräiseksi ja epätäydelliseksi. Raakiletta ei voi päästää käsistään.

Mitä sitten tulisi tehdä, jos huomaa, että työaikaa kuluu loputtomaan viilaamiseen, ja työt valuvat toistuvasti vapaa-ajalle? Professori Hakala suosittelee kysymään itseltään, miten hyvään laatuun on oikeasti tähdättävä. Onko aina pyrittävä täydelliseen lopputulokseen? Sinä itse määrität mikä on tarpeeksi hyvä ja mikä on riittävä taso.

Lähteet:

• Brown, B. 2020. The gifts of imperfection. Random House.
• Hakala, J. 2010. Pakattu aika. Gummerus.

Kuva: www.shutterstock.com