Ranskalainen ajattelija Jacques Lacan (1992) tutkii eräässä seminaarissaan psykoanalyysin etiikkaa. Tämä tutkiminen voidaan lukea myös laveammin ohjauksen etiikan tutkimisena. Ainakin sillä on melko paljon annettavaa ohjaukselle ja ohjaamisen toimijoille.

Nyt voi myös muistaa, että ohjauksen tehtävinä voidaan kovin usein nähdä valitsemisen auttaminen, oppimisen mahdollisuuksien auttaminen, ylipäätään erilaisissa asioissa helpottaminen. Tässä tekstissä avaan Lacanin näkökulmia. Samalla kenties kyseenalaistan joitakin ohjaustyön perusoletuksia.

Etiikkaa voi, Lacanin tulkitsemaa Aristotelesta seuraten, tutkia ainakin kahtaalta. Yhtäältä etiikan tutkimisen kohde voivat olla ehdot, joiden nojalla toimitaan, eräänlainen perustava säännöstö. Näin tutkiminen yllyttää passiivisuutta, etäistä teoreettisuutta. Toisaalta etiikan tutkiminen voi olla hyvin käytännöllistä omien toimintatapojen tutkimista ja siten myös itsen muokkaamista niin, että toimisi oikein. Näin tutkiminen yllyttää aktiivisuutta, toiminnallista teoreettisuutta. Voisi sanoa, että on olemassa etiikka (”säännöstöjen tutkiminen”) ja eetos (”olemisen muoto”). Minua kiinnostaa tässä nyt enemmän eetos, ohjaajan itse tunnistama ja ehkä muokkaama ohjaajana olemisen tapa. (Ks. Lacan 1992, 22, 10 alaviite; Aristoteles 2012.)

Seuraavassa ei tule kovin tarkkoja näkökulmia. Ehkä on niin, kuten jo mainitsemani Aristoteles toteaa Nikomakhoksen etiikassa (kirja 1, luku 3): ”Sivistynyt ihminen pyrkii erilaisten asioiden kohdalla sellaiseen tarkkuuteen, jonka niiden luonto sallii. On yhtä tyhmää hyväksyä matemaatikoilta retorisia argumentteja kuin vaatia puhujalta tieteellisiä todistuksia.” Tietenkin nyt pitäisi kysyä, mihin asioiden sfääriin ohjauksen etiikka asettuu? (Aristoteles 2012, 8.)

Ohjauksen mahdolliset ideaalit: rakkaus, autenttisuus, ei-riippuvuus

Lacan (1992, 8–10) nimeää tutkimuksessaan minkä tahansa ohjaustyön ideaalit. Ensimmäinen ideaaleista on rakkaus. Rakkaus kytkeytyy Lacanilla halun analyysiin. Halu kannattaa tulkita suhteessa Platonin tapaan tulkita rakkaus: kauneuden innoittamaa kaipuuta tavoittamattomaan. Huomaamme heti myös sen, että etiikka ja estetiikka ovat yhteydessä toisiinsa, syntyy estetiikkaa (ks. Lacoue-Labarthe, 1993, 29).

Ohjaajan kysymys on nyt, miksi missäkin ja milloinkin haluamme sitä, mitä ja miten haluamme – ja tekeekö tämä halu meille hyvää, jos niin uskomme? Ohjaajan iso eettinen kysymys on, onko ohjauksen tavoitteena halun toteuttamisen oikeutus vai halun poispyyhkiminen? Millainen on koodisto, jolla ohjattavan halu lepää ja elää?

Toisaalta, Lacania seuraten, ohjaaja joutuu pohtimaan myös halun loputtomuutta, täyttymättömyyttä. Ihmisolento on sillä tavalla haastava, että halu elää ja on mysteeri. Onneksi. Tämä vain ohjaajan tulee ymmärtää. Ehkä siis ohjaajan rakkaus kytkeytyy ei-tietämisen asenteeseen, joka sallii myös toisen tietämättömyyden itsestä (ks. Lacoue-Labarthe 1993, 23)?

Toinen Lacanin nimeämistä ideaaleista on autenttisuus. Se tarkoittaa pyrkimystä johonkin oikeaan ja todelliseen, jota myös joskus itseksi voisi kutsua. Ohjauksessa ilmenee siis naamioiden riisumisen ideaali, toimijuuden lisääminen todellisen valitsevan itsen löytämisen myötä.

Ikävä puoli tässä vain on se, että vaikka naamioita miten riisuttaisiin, koskaan ei voi olla varma, kuka valintoja on tekemässä. Ohjaaja joutuu kysymään itseltään, milloin tuo toinen on autenttinen – ja kenties siten näkökulmastani hyveellinen?

Joudumme tässä myös kysymyksiin subjektin muodostumisesta. Ohjaaja kysyy nyt, miten tuo tuossa on muodostunut itsekseen ja milloin näen aidon itsen puhuvan ja tekevän valintaa?

Olisi mukava sanoa, että nimenomaan autenttisuuden ideaali on tosi. Mutta ehkä se ei olekaan tosi, vaan ainoastaan hankaloittamassa elämää. Voisihan ohjaajana ajatella niinkin, että ”valitse kaikessa rauhassa niin kuin nyt pystyt, ja valitse myöhemmin uudelleen, uutena itsenäsi”. Liian usein kuulee ja näkee keskustelua elämän tärkeimmistä valinnoista, esimerkiksi koulutusten suhteen; miten jokaisen pitäisi olla jo kovin nuorena kovin autenttinen ja vapaa valinnoissaan?

Kolmas Lacanin nimeämä ideaali on ei-riippuvuus. Se tarkoittaa toisaalta ohjaajan etäännyttämistä, mutta toisaalta mukana olemista. Jotenkin tässä nimetään asiakkaan toimijuus, mutta samalla autettavana oleminen. Tämäkin on tietenkin paradoksi, kun pitää olla samaan aikaa sisällä ja ulkona, yhdessä ja erikseen.

Ohjaajan kysymyksiä ovat nyt kasvattamisen (pedagogiikan) oikeutus ja toisaalta ”vain” tien mahdollistaminen, avaaminen. Samalla voi kysyä myös asiakkaan kykyä tutkia ja luoda uusia tapoja ymmärtää sekä ohjaajan tarjoamaa tapojen tutkimisen ja luomisen koodistoa. Pitää siis kysyä diskurssia, jota ohjaaja tarjoaa ja diskurssia, jota asiakas elää ja näiden yhteyttä. Ohjaajan ja ohjattavan haasteena on kaiken aikaa vetäytyminen ja mukaan meneminen.

Ideaalien hajotus

Kieltämättä rakkaus, autenttisuus ja riippumattomuus kuulostavat mukavilta jutuilta. Se mihin edellisellä tekstilläni yllytän – ja aivan samaan yllyttää Lacan – on vain ja ainoastaan tekemisen kysyminen, oman eetoksen pohtiminen. Kysyminen kysyy, miten minä näitä ideaaleita työssäni kannan? Ja jos kannan, onko siitä asiakkaan näkökulmasta hyötyä? Miten kantamisesta voisi olla hyötyä?

Jos rakkaus on halun oikein määrittelyä, jos autenttisuus on jonkin ainoan oikean itsen löytämistä ja jos riippumattomuus on kiva kuvitelma – ehkä hyötyä pitää kysyä vieläkin enemmän. ”Hyöty” ei tässä heitä etiikkaa utilitarismin puoleen, vaan kysyy nyt asiakkaan mahdollisuuksien avaamista uusina mahdollisuuksina, yhdessä tunnistettuina mahdollisuuksina, korostamatta sen enempää asiakkaan kuin ohjaajankaan asiantuntemusta. Molemmilla on tietonsa, joista voi olla hyötyä – tai ei.

Siis kuka niitä mahdollisuuksia sitten tunnistaa? Ja mikä mahdollisuuksista mahdollistaa hyvän, nautinnon, halun todellistumisen? Lacan vie ajatteluaan myös masokismin kysymyksiin, kärsimyksen nautintoon. Mielihyvästä tässä ei liene kysymys kuitenkaan, vaan tunnistamattoman hyväksymisestä: ”Linjan tuolla puolen on pelottava tuntematon, jota nimitämme ihmisessä tiedostamattomaksi, toisin sanoen hänen unohtamiensa asioiden muistiksi”. (Lacan 1992, 20, 24; Lacoue-Labarthe 1993, 21.)