Musiikin alalla lähes kaikki törmäävät joskus ajatuksiin oman harjoittelun riittämättömyydestä. Usein vertailu kohdistuu treenikopissa vietettyihin tunteihin tai tekniikkaharjoittelun määrään suhteessa muihin tai johonkin ihanteeseen, johon kaikkien tosissaan instrumenttinsa ottavien tulisi pyrkiä.

Olen ollut aina laiska harjoittelija. En ole koskaan uhrannut arjestani sellaisia määriä tunteja harjoitteluun, että olisin rajoittanut sosiaalista elämääni tai oikeastaan mitään muutakaan mitä haluan tehdä. Jos joku asia on ollut kiinnostavampaa kuin soittaminen, olen todennäköisesti tehnyt sitä.

Istuessani jamipajan tai entisen opinahjoni Turun konservatorion ruokalassa saatan ihmetellä, että mitä minä täällä teen. Muut kun kertovat varanneensa joka päivä itselleen luokan henkilökohtaiseen harjoitteluun moneksi tunniksi.

Treenikopin merkitystä minun ei ole kuitenkaan tarkoitus vähätellä. Tekniikan harjoitteleminen on tärkeää, koska se mahdollistaa oman luovuuden ja itseilmaisun oman instrumentin kautta. Onneksi tasapaksu puurtaminen metronomin kanssa ei ole ainoa hyvä tapa kehittää omaa musiikillista ymmärrystään.

Analyyttinen kuuntelu ja mielikuvaharjoittelu vahvistaa osaamista

Musiikin estetiikkaa oppii muuallakin kuin treenikopissa. Arjestani valtava osa kuluu musiikin kuunteluun eikä se koskaan tunnu työltä. Musiikin kuunteluni on aina enemmän tai vähemmän analyyttista.

Kun kuuntelet musiikkia, josta pidät, mieti mitkä elementit siinä ovat tärkeitä? Miksi kappale svengaa? Mikä on kunkin instrumentin rooli osana kokonaisuutta? Kuinka paljon tilaa kappaleessa on? Mihin sen energia perustuu? Mitä tunteita se herättää ja miksi.

Tästä päästäänkin mielikuvaharjoitteluun. Oma huomioni kiinnittyy aina ensimmäisenä rytmiikkaan. Miksi joku svengaa tai ei svengaa? Mistä elementeistä rytminen kudos koostuu. Mielessäni näen itseni soittamassa jo kitaraa kappaleen tahtiin. Millainen komppi sopisi kappaleeseen vielä lisäksi? Tai miten toteuttaisin kitaralla jo kappaleessa olemassa olevan osan.

Kuvittelen otelautaa ja pikkaussuuntia ja mietin eri vaihtoehtoja kyseisen osan toteutukseen. Samalla ehkä soitan ilmakitaraa ja arvioin, mikä tapa olisi paras. Rummutan eri rytmejä jaloillani ja käsilläni ja yritän saada kompin keinumaan kappaleelle ominaisella tavalla. Mitkä iskut korostuvat? Kuinka kolmimuunteista rytmiikka on? Mihin virvelin iskut istuvat? Kuinka pitkiä säveliä basisti soittaa?

Mielikuvaharjoittelen usein jokaisen soittajan tonttia ja yritän keskittyä kunkin soittajan olennaisimpiin elementteihin kokonaisuudessa. Kun tekee näitä mielikuvaharjoitteita on jo puolessa välissä matkalla varinaiseen soittamiseen.

Kuunnellen ja kuvitellen syventyy soittajan ymmärrys

Se mikä pätee rytmiin, pätee myös melodiaan ja harmoniaan. Kappaletta kuunnellessani huomioni kiinnittyy luonnollisesti melodiaan. Kitara on hyvin visuaalinen soitin, joten näen mielessäni taas kerran otelaudan ja tutut ”boksit”, joista melodiat todennäköisimmin löytyvät.

Kuuntelen mitä harmoniasoittimissa tapahtuu. Miten harmonia liikkuu suhteessa melodiaan? Mitkä instrumentit ottavat kantaa harmoniaan ja kuinka vahvasti? Kuinka laajoja soinnut ovat? Mikä on sointujen rytmi? Miten bassolinja on suhteessa harmoniaan?

Taas kerran kuvittelen otelaudan mielessäni ja käyn erilaisia sointukäännöksiä läpi. Miten siirtyisin soinnusta toiseen tai miten ilmentäisin osaltani harmoniaa riitelemättä kuitenkaan kosketinsoittajan kanssa.

Kaikki tuo kokonaisvaltainen analyysi liitettynä omaan instrumenttiin on yksi tie tulla paremmaksi soittajaksi. Lisäksi usein instrumentalisteilla soittimeen katsomatta on paha tapa keskittyä yksipuolisesti vain omaan instrumenttiin. Siinä on riskinä, että ei näe metsää puilta.

Musiikin kokonaisvaltainen analyysi ja kuuntelu on tie myös oman instrumentin ymmärtämiseen. Tämän kun tekee ennen varsinaista soittimen kanssa treenaamista, todennäköisesti myös itse soittamisen harjoitteleminen on tehokkaampaa.