Filosofi Alva Noe kertoo taideteoksista havaitsemisemme tapojen tutkimisen työkaluina. Hänen ajatustensa kohde on pääosin visuaalinen taide ja kinesteettinen taide (esim. tanssi). Lavennan ajattelun koskemaan runoutta, taiteenmuotona. Muistan myös koko ajan Jacques Lacanin pohdinnan siitä, miten inhimillistä halua ei voi artikuloida sanoina, koska se on aina jo jotenkin toisin artikuloitunut. Ja silti halusta pitää puhua – ja kirjoittaa. (Noe 2019, 25–34; Bowie 1991, 1–4)

Käännän ensin yhden runon ”malliksi”. Runon on kirjoittanut argentiinalainen Roberto Juarroz. Se on julkaistu espanjaksi Juarrozin kolmannessa ”Vertikaalisen runouden” kokoelmassa 1965 (Juarroz, 7). Juarroz julkaisi runoteoksia pelkästään nimellä Poesia Vertical, Vertikaalista runoutta (1988, 1–14). Hän tutki runoissaan ihmisenä olemisen ihmeitä. Siksi hän on myös ohjaus- ja opetusalan toimijoille erinomainen tutkimisen innoittaja.

Muodot syntyvät avoimesta kädestä.
Mutta on yksi, joka syntyy suljetusta kädestä,
sen kaikkein intiimeimmästä kokoontumisesta,
suljetusta kädestä, joka ei ole, eikä ole oleva, nyrkki.
Ihminen ruumiillistuu sen ympärille
kuin yön viimeinen säie
joka luo valoa, joka tapahtuu, kun vielä yö tapahtuu.

Ehkä tälle muodolle olisi mahdollista
nollan valloitus,
jäännöksettömän pisteen hehku,
myytti sanan tyhjyydestä.

Tulkinnan tieteeseen

Koska taide on työkalu, jolla voi tutkia omia tapojaan organisoida todellisuutta – havaitsemista, ajattelemista, tuntemista, toimintaa – ja koska halu näiden toteutumisen tapana on jo lausuttu, voin vain tutkia erilaisten väliaineiden kautta todellisuuttani. En sitä ehkä koskaan saa kiinni, mutta tutkittava on. (ks. Varto 2017, 164–171)

Runouden tulkitseminen, tässä tapauksessa kääntäminen, on yksi tapa tutkia omaa esiymmärrystä. Runojen lukeminen on ensimmäinen askel tähän väliaineeseen ja tällä tutkimuksellisella tiellä.

Olemme nyt hermeneuttisen tutkimuksen – ja siten melko perustavan laadullisen tutkimisen – alueilla. Hermeneutiikka tiivisti 1800-luvulta lähtien vakavan merkityksille perustuvan tieteen. Tällä on yhteys ohjaustyöhön ja sen kehittymiseen.

Hermeneutiikan alussa tutkittiin tekstejä. Kun sitten Martin Heidegger 1900-luvun alussa alkoi tehdä radikaalia hermeneutiikkaa sovittaen tulkinnallisuuden ihmisen olemisen tavan tutkimiseen, ohjauksen uusi mahdollisuus oli avattu. Tulkitsevan tekstianalyysin metodit ja ihmisen tulkitsevan olemisen toiminnot saatettiin nähdä yhteydessä toisiinsa.

Tulkitseva tiede ja ohjausosaaja

Heidegger perustaa oman hermeneutiikkansa ihmisen ajassa olemiselle. Ihminen on aina monessa aikatasossa, hän on menneessä, nykyisyydessä ja tulevassa. Ihminen on siis jo sisäisesti jotenkin dialoginen, jatkuvassa sisäisessä keskustelussa siitä, mistä on tullut, missä on nyt ja minne on menossa. Jokainen näistä näkökulmista sotkeutuu aina toisiinsa. Siksi voi olla vain tulkitsevaa tiedettä – ja tulkitsevaa ohjausta. (ks. Heidegger 2000, 106–121).

Jos ihminen on ajallinen olento, sitä on myös ohjaaja ohjaustyössään. Ohjaaja ollessaan suhteessa toisen merkityksiin – ja tulkitessaan kuulemaansa, sillä tulkitsemista ei voi välttää – on aina suhteessa omaan ajallisuuteensa. Jos ohjaajan asiakas on muutoksessa, myös ohjaaja, avoimesti ajallisena, on muutoksessa.

Edellisestä seuraa, että taiteen, esimerkiksi runouden, käyttö paitsi ohjauksen työkaluna myös ohjaajan itsetutkiskelun välineenä on mahdollista. Runous auttaa tutkimaan omia tulkintakoneistoja, omaa esiymmärrystä eli sitä, mistä syntyvät ja miten tapahtuvat suuntautumiseni menneeseen, nykyiseen ja tulevaan (halun tutkimus).

Kaikkein parasta runoudessa on se, että voi kohdata tekstin, joka pakottaa vaikenemaan. Siis voi kohdata tekstin, jota ei välittömästi ymmärrä, eikä voi sanoa mitään. Kun sitten kohtaa asiakkaan, jonka kohdalla ei osaa sanoa mitään, uskaltaa ohjaajana kohdata myös oman osaamattomuutensa. Tämä on ohjauksen suuri mahdollisuus. Ohjaus on synnyttämässä ohjaajan ja ohjattavan runoutta.

Tiedän kyllä, että juuri sanomani voi olla idealismia. Olen ohjausidealisti, avoimesti ja erityisesti näin keväällä. Ehdin kyllä synkistyä ja kyynistyä talven mittaan aivan tarpeeksi, ei huolta.

Miksi tuo Juarrozin runo?

Kääntämäni runo on paitsi oman esiymmärrykseni tutkimista. Saatan nähdä siinä yritystäni ajatella liha – tässä tapauksessa käsi – merkitysten keskeisenä tapahtumisen paikkana. Mutta muodon luojana – vaikka suljettunakin – käsi ei ole koskaan nyrkki, väkivaltaa. Runossa ihminen ruumiillistuu risteyskohdassa, kiasmaattisessa suhteessa yön ja aamun rajalla, yön ja aamun samanaikaisessa tapahtumassa (esp. coincide). Suljettukin on siis aina avoin ja liikkeessä.

Näin tuo runo on myös sisällöllisesti sekä Lacanin että Heideggerin ideoiden ytimessä. Merkitys on aina jo tapahtunut. Käsitteen ”tapahtuma” otan heideggerilaisesta sanastosta, koska suomenkielessä on huonosti sanoja sille, miten jokin sattuu samaan aikaan kuin jokin toinen. Siis: …valoa, joka tapahtuu, kun vielä yö tapahtuu.

Muoto on aina jo avautunut. Sitä voi olla vaikea tavoittaa, mahdotonkin – mutta sanan tyhjyys on myytti, joka taas on sekä rakentava että tyhjentävä, myyttinä. Jatkuvasti dialoginen ihminen – sisäisesti ja ulkoisesti dialoginen – on samaan aikaan tyhjä ja täysi.

Lähteet

• Bowie, M. (1991). Lacan. Fontana Press, Lontoo.
• Heidegger, M. (2000). Oleminen ja aika. Vastapaino, Tampere.
• Juarroz, R. (1988). Vertical Poetry. North Point Press, San Francisco.
• Noe, A. (2019). Omituisia työkaluja. Taide ja ihmisluonto. niin & näin kirjat, Tampere.
• Varto, J. (2017). Taiteellinen tutkimus. Aalto-yliopiston julkaisusarja 1/2017. Aalto ARTS Books, Helsinki.