Tunteita on journalismissa liian vähän. Näin totesi Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen Ylen Aamussa 19.12.2020. Me väitämme, että tunteita on liian vähän myös organisaatioviestinnässä.

Alkujaan viestintä on lähtenyt siitä ajatuksesta, että tietoa jaetaan yksisuuntaisesti lähettäjältä vastaanottajalle. Tunteille ei ole ollut tarvetta, koska ainoa oleellinen asia on välitettävä tieto ja sen oikeellisuus.

Toki tiedon oikeellisuuden periaate ja avoimuus ovat edelleenkin tärkeitä viestintää ohjaavia tekijöitä. Väitämme kuitenkin, että organisaatioviestintä keskittyy edelleenkin liikaa tiedon välittämiseen. Me uutisoimme tapahtumista, saavutuksistamme ja suunnitelmistamme. Me teemme tiedotteita tutkimusten tuloksista ja niiden sovellettavuudesta, palkinnoista, akkreditoinneista, rahoituksen saaneista hankkeista, valmistuneista opinnäytetöistä. Me pohdimme, tutkimme ja keskustelemme.

Mutta tunteista me emme puhu. Tässä suhteessa Haaga-Helia ei ole mikään poikkeus – tämä on tyypillistä suomalaista organisaatioviestintää.

Organisaatioviestintää syytetään usein kasvottomuudesta, mutta ehkä osuvampaa olisi nimittää sitä tunteettomaksi. Tai ainakin tunteita tarkkaan valikoivaksi; esille suodatetaan vain positiiviset ilmaisut ja neutraalin korrektit ilmaisut.

Tunteiden merkitys korostuu etenkin kriisiviestinnässä. Tästä on kirjoittanut muun muassa Kirsi Piha Ellun Kanoista. Hän pohti 2020 lokakuussa Vastaamon viestinnän onnistumista sekä viestinnän asiantuntijana että itsekin uhrina. Piha kritisoi erityisesti Vastaamon tunteetonta tapaa viestiä kriisin aikana ja uhreille. Hänen mukaansa Vastaamon tapaus on esimerkki siitä, miltä viestintä näyttää, kun yritys tekee kriisiviestintää mainekriisin näkökulmasta. Anteeksipyynnön sijaan annetaan steriili massaviesti, jota kukaan ei ota nimiinsä. Vastuuta vältetään ja uhrit jätetään yksin.

Juuri tästä syystä tunteet tulee huomioida myös kriisittömässä tilanteessa. Mitä tapahtuisi, jos me alkaisimme myös organisaation viestinnässä puhua enemmän tunteista ja myös osoittaisimme tunteita? Jos iloitsemisen rinnalle tulisivat oudoksuminen, vierastaminen, kummeksuminen? Jos me pelkäisimme, surisimme, epäröisimme? Olisiko organisaatioviestintä aidompaa, kiinnostavampaa, helpommin lähestyttävää? Saisimmeko viesteillemme enemmän kuulijoita, jos niissä olisi mukana tunteiden koko kirjo? Saisimmeko aikaan enemmän muutosta?

Kyse ei ole vain uusista sanoista, joita alkaisimme käyttää. Kyse on myös siitä, mitä asioita nostamme esille ja mistä näkökulmasta niitä tarkastelemme. Ja kun mennään vielä syvemmälle, kyse on pohjimmiltaan siitä, mitä me teemme, mitä me tunnemme ja millaisia olemme.

Uudenlainen tapa toimia vaatii rohkeutta, mutta siihenhän me olemme uudessa strategiassamme sitoutuneet.