Noin yksitoista kuukautta sen jälkeen, kun Haaga-Helia siirtyi etätyöskentelyn aikaan, omalla etätyöpaikallani sattui onnettomuus.

Ei sellainen onnettomuus, mikä johtaa hengenhätään, mutta hengenahdistuksen ja voimakkaan stressitilan kyllä tämäkin onnettomuus sai aikaan. Tietokoneeni kirjautumisjärjestelmät nimittäin olivat menneet sekaisin salasanan vaihdon jälkeen enkä päässyt mihinkään ohjelmiin sisään. Kuten IT-asiantuntija asian ilmaisi: MFA-metodit olivat menneet jotenkin solmuun Azuressa.

Sinäkin aamuna laitoin kahvinkeittimen rutiininomaisesti päälle, kokosin voileipäni ja ajattelin napsaista työpäivän käyntiin avaamalla tietokoneen, mutta enpäs päässytkään sisään. Mietin, mahtoiko tämä tuntua samalta kuin (1) olisin unohtanut työpaikan avaimen kotiin, (2) työpaikallani olisi hätätila ja kaikkia oli pyydetty poistumaan ulos odottamaan, tai (3) istuisin junassa kohti Pasilaa ja juna olisi pysähtynyt alueelle, jossa verkko ei toimisi.

Varsinaisen tilanteen vallitessa en toki pohtinut vastaavia tilanteita, vaan hermostunein käsin valitsin Helpdeskin numeron ja toivoin, että joku pystyy auttamaan minua hätätilanteessa.

IT-asiantuntija toimi työssään kuten ensihoitaja: hän teki rauhallisesti tilanneanalyysiä ja systemaattisesti auttoi minua kokeilemaan erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja koneen järjestelmien elvyttämiseksi. Hänen rauhallisuutensa ja osaamisensa saivat minut vähitellen uskomaan, että järjestelmä vielä herää henkiin, kunhan kärsivällisesti tarjoamme sille mahdollisuuksia palata mukaan entiseen. Ja heräsihän se!

Kolmen tunnin jälkeen vihdoin tuttu näkymä aukesi koneen ruudulle ja pääsin aloittamaan oikean työpäivän. Tuon aamupäivän aikana olin saanut intensiivisen oppitunnin järjestelmien anatomiasta sekä oppinut arvostamaan entistä enemmän osaavaa IT-tukea ja toimivia koneita.

Myöhemmin samana päivänä jäin pohtimaan tapahtunutta ja erityisesti sitä, kuinka riippuvainen olen koneestani. Kone on käytännössä ainut väline, joka pitää minut työyhteisössäni kiinni (puhelin on toki myös olemassa, mutta se on yhtä lailla turha, mikäli järjestelmät eivät toimi). Mietin myös sitä, kuinka etätyö on mahdollistanut oman työn määrittämisen niin pitkälle, että päivään harvoin tulee mitään odottamattomia käänteitä kuten ennen.

En osaa enää kuvitella työpäivään ulkopuolisia häiriötekijöitä kuten junien viivästymistä, venähtäneitä kahveja työkaverin kanssa tai vaikka äkillistä sairastumista. Mitään kovin yllättävää ei työpäivän aikana enää tapahdu, jonka vuoksi voi erehtyä luulemaan, että kaikkea voi hallita.

Samalla kun viihdyn omassa etätyön todellisuudessani, hieman jo jännityksellä odotan tulevaa ja sitä miten omasta työympäristöstä pitäisi tulla taas kaikkien yhteisö synergioineen ja häiriötekijöineen.

Arki on vuoden aikana jo muuttunut hyvin yksityiseksi, omiin etätyön rutiineihin tukeutuen. Koneet voidaan vaihtaa uusiin ja järjestelmät fiksata toimimaan, mutta miten organisaatio palautetaan toimimaan yhteisönä yli vuoden kestäneen etätyön jälkeen?

Kuva: www.shutterstock.com