Olen saanut työskennellä viimeiset puolitoista vuotta opinto-ohjaajana Master-opiskelijoille, jotka pääsääntöisesti ovat työssäkäyviä, itsensä kehittämiseen motivoituneita, ruuhkavuosiaan eläviä arjen monitaitureita. Poikkeuksellisissa olosuhteissa jatkuneen syysukukauden lähestyessä loppuaan jäin pohtimaan tämän ajan meille kaikille asettamia vaatimuksia – suorittamista.

Vaativa arki

Suorittaminen on arkipäiväistynyt sana. Esimerkkejä sanan käytöstä ja suorittamisen ilmenemisestä arjessa löytyy helposti. Suorittaminen alkaa aamuisin herätyskellon parahduksesta, se ottaa lisää vauhtia päivän jokaisesta tehtävästä ja lakkaa vasta illalla, kun pää osuu tyynyyn. Sitä esiintyy kotioloissa, työpaikoilla ja välillä myös rakkaissa harrastuksissa.
Meillä oppilaitoksissa suorittamisella on pitkät perinteet. Pelkästään opiskelemaan päästäkseen on suoritettava pääsykoe. Sitten suoritetaan monta vuotta ja paljon opintopisteitä, jotta valmistutaan.

Moni meistä alkaa jo opintojen aikana suorittaa muutakin elämää. Työsuoritukset rytmittävät arkea ja illan tullen suoritetaan ostokset lähikaupassa ja urheilusuoritus salilla. Sitten päästäänkin suorittamaan perheen iltarutiinit ja mennään nukkumaan. Unen aikana aktiivisuusranneke tuottaa hyvinvointisuorituskäyrää ranteessa. Kunnes taas kello soi. Ja kaikki alkaa alusta.

Hyvä, paha vai molempia?

Oikeasti suorittaminen tuntuu usein hyvältä, siltä kuin vain hikisen lenkin jälkeen voi tuntua. Tunne ei ole hullumpi haastavan projektin tullessa päätökseen eikä silläkään hetkellä, kun kolme lasta ja viisi kauppakassia on luovittu omin voimin lähimarketista kotiin, muumit seikkailevat ruudulla ja vallitsee hetkellinen rauha. Suorittaminen tuottaa positiivisia tunteita pystyvyydestä ja oman elämän hallinnasta. Se tyydyttää ihmiselle luonteenomaista kilpailuviettiä ja sisältää asioita eteenpäin vievää energiaa ja voimaa.

Ongelmaksi suorittaminen voi muodostua, kun sitä ilmenee kaikilla elämän osa-alueilla yhtaikaa. Toistuvat ja samanaikaiset suoritukset vievät arjesta huomaamatta hapen ja tilan ja alkavat yhtäkkiä kuluttaa enemmän energiaa, kuin pystyvät tuottamaan takaisin. Työssä pitää päivittää osaamista, uusi tutkinto houkuttelee opiskelemaan lisää, mummo on tärkeä ja odottaa viikoittaista vierailua, auto kaipaa remonttia ja lemmikki huomiota ja päivittäisestä liikkumisesta täytyy ennen kaikkea pitää kiinni kaikin keinoin. Muuten ei jaksa työsuorituksia eikä opintosuorituksia.

Luodaan sanoilla todellisuutta

Entä jos suorittamisen sijaan ryhtyisimmekin puhumaan suoriutumisesta? Suoriutuminen kuulostaa heti paljon vähäeleisemmältä ja siinä on selvästi maltillisempi energialataus. ”Suoriuduttiin sitten siitäkin” (tulipahan tehtyä, kesämökin huussin tyhjennys). ”Koetan jotenkin suoriutua” (aion tehdä kurssin loppuun, mutta en ota paineita). ”Nyt mimmit vaan suoriudutaan tästä, hyvin se menee!” (finaalipaikka kortteliliigassa on jo menetetty mutta väliäkö sillä, hoidetaan homma kunnialla loppuun.)

Suorittaminen on siis voimakkaasti energialatautunutta tekemistä; suoriutuminen maltillisempaa puuhastelua; sanoilla leikkiminenkin voi joskus tuoda uutta näkökulmaa arkiseen kiireeseen. Oleellisinta taitaa silti olla tekemiseen liittyvä asenne ja tunne. Avoin ja utelias mieli, joka etsii ja uskaltaa nähdä arjen pyörteessä kiitollisuutta ei erottele suorittamista eikä suoriutumista, vaan tuntee iloa kaikesta, mitä elämä tuo eteen.