Kun kohtaamme opiskelijan, on tärkeää, että opiskelijat ovat samanarvoisessa tilanteessa. Esimerkiksi arvioinnissa emme voi ottaa huomioon mitään muita seikkoja kuin arvioinnin kohteen ja arviointikriteerit. Jotta arviointi olisi oikeasti kontekstiriippumatonta, pitäisi arvioinnit tehdä anonymisoidusti: arvioija ei tietäisi kenen työtä arvioi.

Koulumaailmassa tätä ei juurikaan ole toteutettu, ja ehkä se perinteisillä opintosuorituskäytännöillä olisi ollutkin liian monimutkaista. Tietoteknisillä sovelluksilla ratkaisu ei sen sijaan ole lainkaan hankala. Opiskelija voisi tehdä kaikki arvioitavat opintosuorituksensa ja tentin oppimisympäristössä. Ohjaava opettaja näkisi ja arvioisi suoritukset oppimisympäristössä, mutta ei pystyisi näkemään, kuka on tehnyt mitäkin.

Ideaalisessa (ja teknologisessa) maailmassa tämä on yksinkertaista, mutta onko se optimaalista? Koevastausten arvioinnissa voi olla hyvä karsia tiedostamattomat ja tiedostetut syrjintä- ja suosintakuviot, mutta miten tiukka anonymisointi onnistuu esimerkiksi formatiivisessa eli jatkuvaan seurantaan perustuvassa arvioinnissa? Onko hyvä, jos arviointi rajataan vain tarkasti mitattavissa oleviin ja tietojärjestelmistä löydettäviin asioihin? Miten tuntiaktiivisuus, tiimityötaidot, kyky keskustella, kyseenalaistaa, muodostaa vasta-argumentteja, innovoida ja löytää ratkaisuja istuu ajatukseen mekaanisesti mitattavissa olevasta, täysin tasa-arvoisesta arvioinnista?

Koska opiskelijoiden taustat, luonteet ja osaaminen ovat erilaisia, he eivät lähtökohtaisesti ole luokkatilanteessa tai tiimityössä koskaan täysin tasa-arvoisessa asemassa. Pitäisikö vähentää pisteitä opiskelijalta, joka tiesi etukäteen enemmän kuin muut? Oliko tiimissä täysin tasa-arvoiset olosuhteet, saivatko kaikki yhtä paljon puheaikaa, dominoiko joku, vai oliko se vain kannustavaa johtajuutta? Nämä ovat hankalasti mitattavia, havaintoihin perustuvia, tulkinnanvaraisia asioita. Pitääkö ne sulkea pois arvioinnista, jotta päästään ideaaliin tasa-arvoon?

Kuka haluaa olla pelkkä numero?

Sosiologi ja taloustieteilijä Max Weberin mukaan tasa-arvoisuus voi olla saavutettavissa, mutta se käytännössä tarkoittaa sitä, että ihmiset menettävät yksilöllisyytensä (byrokratian edessä). Ihminen lakkaa olemasta toiselle ihmiselle ihminen, jolla on nimi. Hänestä tulee järjestelmän osa, pelkkä numero. Onko muuttuminen numeroksi motivoivaa? Minkälaisen oppimiskokemuksen haluamme opiskelijoillemme? Onko oppiminen matka, jossa olemme mukana tukemassa ja kannustamassa yksilöllistä kehittymistä vai vain pino arvioitavia tenttejä? Annammeko viestin opiskelijoille, että pelkkä tulos on oleellinen, ei tekeminen ja osaaminen?

Vaikka yksilöllisyys on jossain määrin tasa-arvon vastakohta, meidän pitää pystyä näkemään opiskelijoiden yksilölliset ominaisuudet työelämään valmentavassa opetuksessa. Pitää pystyä vahvistamaan heikkouksia ja tukemaan vahvuuksia kohti ammatillisen osaamisen kasvua.

Yksilöllisyyden korostaminenkin voi mennä liian pitkälle

Vaikka opiskelija olisikin opettajan mielestä ”hyvä tyyppi”, niin pitää silti olla mahdollista (opintosuoritteiden perusteella) antaa hänelle arvosanaksi 1 tai jopa 0. Lahjakkaan selittäjän ei pidä voida puhua pyörätelinemaalaus-kesätyötään tietokantakurssin opinnollistamisvaihtoehdoksi, ja jos yhdelle opiskelijalle annetaan lisäaikaa ilman arvosanapudotusta, pitää sama olla mahdollista muillekin.

Pahimmillaan liiallinen yksilöllisyys mahdollistaa myös törkeitä väärinkäytöksiä. Esimerkiksi joissain maissa ”hyväksi tyypiksi” muuttuu rahalla tai palveluksilla, ja väärällä etnisellä taustalla on turha odottaa edes säällisiä arvosanoja. Jokainen yksilöllinen ratkaisu vaatii päivänvalon kestävän perustelun.

Pitää siis löytää tasapaino. Joissain tilanteissa tasa-arvon pitää korostua, joissain tilanteissa yksilöllisyyden. Tilanteet vaihtelevat, maailma ja pedagogiset mallit muuttuvat, omat opetuskäytännöt hioutuvat ja vaihtuvat, teknologiat kehittyvät, eiliset totuudet muuttuvat tämän päivän totuuksiksi. Opettajan pitää löytää kussakin tilanteessa ratkaisu, jonka kanssa voi hyvällä omallatunnolla katsoa peiliin. Tasapainon miettiminen ja jatkuva etsiminen on vastuullisuutta.