Siirry sisältöön
Pedagogiikka
Armo ja ohjaus

”Armo” on sana, jota ei turhan usein näe tai kuule, kun ohjauksesta keskustellaan. Kokeilen hieman kutitella tuota sanaa ja herätellä armoa.

Julkaistu : 24.08.2020

Ohjauksen humanistinen traditio (”person centered counselling”) antaa muutamia tärkeitä ohjausosaamisen peruslähtökohtia. Ensimmäinen näistä on ohjaajan läsnäoleminen ohjaustilanteessa, niin toiselle ja kuin myös itselle. Toinen lähtökohta on suhteellisuudentajuisuuden säilyttävä, mutta silti vahva empatiakyky, joka ei lyö yli. Ja kolmantena on uskominen ehdoitta toisessa asuviin positiivisiin mahdollisuuksiin ja hänen kykyynsä toteuttaa noita mahdollisuuksia.

Näillä kaikilla ohjausosaamista perustavilla lähtökohdilla on jotakin tekemistä armon kanssa.

Läsnä oleminen toiselle ja itselle

Kun toinen ihminen tulee luoksemme huolineen, tai ylipäätään asioineen, on toista tavalla taikka toisella kuunneltava. Kun kuunteleminen sulkee pois ohjaajan omia ennakkokäsityksiä, tulemme läsnäoleviksi toiselle, kuuleminen mahdollistuu.

Koska ennakkokäsityksiä ei voi täysin pois sulkea, on oltava läsnä myös itselle. On siis tutkittava, mikä kuulemisessani tulee minusta ja mikä tulee toisesta.

Armon tapahtuma on se, kun toinen tuntee, että hänet on kuultu. Armon tapahtuma on myös se, kun itse tiedostan, että en voi koskaan kuulla kaikkea. Toisaalta, toinen ei voi koskaan sanoa kaikkea. Tämäkin tulee kuulla.

Läsnäolevassa kuuntelemisessa olen armahtava toiselle ja itselle. Sekä sanomisen että kuulemisen haaste on hyväksytty. Näitä haasteita pystytään käsittelemään ja niiden kanssa pystytään olemaan.

Empatiakyky, joka ei lyö yli

Kun kuulen toista, kuulen myös hänen asiansa tärkeyden. Korvani ovat aina laadulliset, ne kuulevat asioiden laatuja ja syvyyksiä. Jos toinen minulle jotakin kertoo, en sitä voi väheksyä. Tavalla taikka toisella asia on toiselle tärkeä.

Empatiaa on toisen asian tärkeyden uskominen. Asian tärkeyden uskominen ottaa tosissaan myös toisen asiaan liittämät tunteet. Minä en voi tuntea toisen tunteita, mutta voin niitä ymmärtää. Voin uskoa, että asia voi herättää tunteita ja vieläpä juuri noita tunteita. Ja koska nuo tunteet ovat toiselle tosia, ne ovat minulle tosia.

Tämä on empatiakyvyssä armon ensimmäinen ulottuvuus. Sallin toisen tunteet, ymmärrän, että asia voi herättää juuri noita tunteita. Tunteet ovat todella olemassa ja on oikein tuntea juuri noita tunteita.

Armon toinen ulottuvuus empatiakyvyssä on se, että empatiani ei lyö yli. Ylilyövä empatia menee toisen tarinaan siten, että ohjaaja kuvittelee jo tuntevansa toisen tunteita. Tämä on myös tiedollinen ylilyönti. Tämä ei ole enää toisen tarinan laadukasta kuulemista; tämä on ohjaajan – nautinnonhalua. Raja on ylitetty ja armo kadotettu.

Armollinen ohjaaja osaa säilyttää rajan toisen tarinan ja omien tunteidensa välillä. Toisinaan ohjaaja tarvitsee tässä apua. Siksi meillä on työnohjausta. Jokaisella ohjaajalla on tarinallisia rajoja, joilla ei enää oikein pysty olemaan. Armoa on myös se, että tämän tiedostaa ja ohjaajana hakee tukea.

Usko positiivisiin mahdollisuuksiin

Armon seuraava ulottuvuus avaa vielä enemmän tarinan rajojen kokemista. Kun ohjattava kertoo tarinansa, ohjaajan on aina kysyttävä itseltään, missä on minun rajani? Milloin en enää voi uskoa toisen positiivisiin mahdollisuuksiin ja niiden toteuttamiseen?

Armoa on se, että jaksaa uskoa toisen positiivisiin mahdollisuuksiin. Armoa on myös se, että tiedostaa omat rajansa ja kun raja tulee vastaan – tietoisesti, neuvotellen ja rauhassa katkaisee ohjaussuhteen.

Ohjaussuhteen katkaiseminen voidaan toki tulkita epäonnistumiseksi. Ja tietenkin se voi tuntua ikävältä. Mutta se voi myös olla armollista sekä ohjattavaa että itseä kohtaan.

Ohjaajan omien rajojen vastaan tuleminen on nimittäin se hetki, jonka jälkeen ei voi enää olla toiselle ja toisen muutospyrkimyksille avuksi. Ja jos on ollakseen ohjaaja ja ohjausta, on voitava olla avuksi toisen positiivisille mahdollisuuksille. Armon on kestettävä ja uskon toiseen on jatkuttava.

Armoa armolle

”Armon” voi ajatella uskonnollisena ilmauksena. Itse ajattelen sen vain vahvana, kaikkeen uskoon kytkeytyvänä sanana. Se voi olla lausuttuna ja määriteltynä abstrakti sana, mutta koettuna ja elettynä se on hyvin lihaisa, verevä sana.

Uskon ei tarvitse kohdistua jumalaan. Uskon ei tarvitse olla perustaltaan teologista. Eikä armon tarvitse olla täysin ylivoimaisen olennon toimintaa. Usko voi kohdistua myös ihmisiin, ja armo voi olla hyvin inhimillistä.

Ohjaus on armon työtä. Ohjaajina olemme läsnä toiselle ja itselle, olemme tolkullisesti empaattisia, jaksamme ja uskallamme uskoa toisen positiivisiin mahdollisuuksiin. Siis: armoa!

Lähde:

Geldard, K. & Geldard, D. 2005. Practical counselling skills. An integrative approach. Palgrave MacMillan, New York.