AOKK70
”Aa kesän lapsi kun oon. Aa villi luonteeni on.”

Tämä blogi on kesätervehdys. Perustan kesätervehdykseni neljälle teesille, jotka tulevat psykologi Peter Ossoriolta. En suomenna teesejä. Tutkin niitä omalla kielelläni.

Julkaistu : 08.06.2020

Asiaan sotkeentuu filosofi Martin Heidegger, koska Ossorion teesit jotenkin tuntuvat asettuvan hänen filosofiansa raamiin. Heideggerin filosofia lähti siitä, että ennen kaikkea tutkimista pitäisi tuntea tutkiva olento. Tutkiva olento on yleensä jotakin, jonka arkisesti ymmärrämme ihmiseksi. Ja tätä myös Ossorio tutkii.

Juttuni kytkeytyy myös koronavirukseen, kuinkas muuten. Huomasin, että nyt on taas innostuttu ja alettu puhua työn merkityksestä ja sen muutoksista. Haluan tekstilläni lohduttaa kaikkein nopeimpia ajattelijoita: merkityksiä on joka tapauksessa; merkitykset vain muuttavat muotojaan. Toisaalta ”merkitys” ei tarkoita vain positiivisiksi koettuja asioita; kaikki on merkitystä (ks. Tiennari & Vesa).

Kannatan ajatusta, että ”merkitys” on ontologinen käsite. Sen merkitystä olisi syytä pohtia, ennen kuin aletaan puhua merkityksellisestä ja merkityksettömästä. Merkityksissä elävä ihminen on oppiva olento. Merkitys ja merkityksettömyys eivät sulje toisiaan pois. Merkityksettömyyskin on esittämässäni mielessä merkityksiä.

Ossorio 1: “The world makes sense, and so do people. They make sense to begin with.”

Maailma on merkitysteni kokonaisuus. Ehkä en sitä/tätä kokonaisuutta käsitä, mutta näin on. Maailma tekee mieltä – ja minä teen mieltä. Myös toiset ihmiset tekevät mieltä. Kysymys on nyt, onko maailma ja minä – ja toiset ihmiset – jotenkin yksi? Ehkä eivät.

Ehkä voidaan ajatella ontologinen ero: on oleminen, joka on maailma – ja on minä, joka on maailmassa oleva. Onko tämän kaiken takana vielä jokin ”ekstraoleminen” (ontologisen eron kärjistäminen), on omansalainen kysymys? Ja mitä siitä sitten, jos on?

Maailmasta puhuminen on juuri siksi vaikeaa, että en tiedä sitä koskaan kokonaan. Siinä maailmassa minä olen tuskin koskaan kokonainen itsekään. Tämä ei ole nihilistinen toteamus; tässä todetaan olemisen fakta, joka on kylläinen merkityksistä, niiden jatkuvasta tulemisesta ja menemisestä, kaatumisista päälleni ja minusta heittäytymisistä.

Merkitysten kokonaisuutena kaikella on – merkitystä. Miksi siis murehtia nihilismiä tai relativismia? Nehän ovat mahdottomia, koska koko ajan on – merkitys. Siitä lähdetään!

Ossorio 2: ”It’s one world. Everything fits together. Everything is related to everything else.”

Ristiriidat ja paradoksit asettuvat saman maailmani sisään; maailma on siis yksi, vaikka välillä tuntuu ihan muulta. Maailma ei ole kuitenkaan kaikille sama. Ja siinä maailmassa, joka on minun maailmani (tästä totaalinen Toiseus), kaikki on suhteessa kaikkeen. Ja ehkä kaikki siten myös muuttuu; muutoksen laadut ja määrät ovat jonkinlainen mysteeri.

Kesäinen mieleni (joka on olemassa myös talvisin) nostaa esiin ajatuksen: kun teemme taidetta, vaikkapa runoutta, joka on aina jotenkin myös surreaalista tai dadaa, se on kuitenkin tämän maailman sisällä. Se mahdollistuu aina merkityksellisenä kokemuksena maailmassani. Jos vain annan sille mahdollisuuden.

Olisi liian helppoa sanoa, että kesä on taiteen aikaa; kaikki aika – myös työaika – on taiteen aikaa, jos seuraamme Ossorion teesejä tutkivalla mielellä. Ja aina on kesä. Paitsi sään puolesta, mutta se on varustautumiskysymys.

Ossorio 3: “Things are what they are and not something else instead.”

Maailman kokonaisuudessa asiat ovat sitä mitä ovat. Niillä on merkityksensä. Asiat voivat olla järjettömiä. Mutta silti niillä on merkitys. Maailmani kokonaisuudessa minulla ei ole oikeutta vähätellä toisen merkityksiä. Ei omianikaan. Hänen maailmassaan asiat voivat olla kokonaan toisin. Sen sijaan voimme keskustella. Näin molempien maailmoilla on mahdollisuus avautua ja muuttua.

Maailmat ja asiat muuttuvat joka tapauksessa, ainakin vähitellen. Kun olemme tulleet nopeampien muutosten aikaan, me olemme vain tulleet nopeampien muutosten aikaan. Muutoksia masinoivia tekijöitä on kenties nykyään paljon enemmän tarjolla kuin joskus aiemmin.

Hyvä kysymys voisi olla, miten paljon muutosvoimia ihminen voi ottaa vastaan? Onko toive resilienssistä (nykyajan hyve) vain toive siitä, että ihmisen merkityksiä kumoavasta ja luovasta koneesta tulee paljon nopeampi kuin se on aiemmin ollut? Ja tällöin taas kysymyksen alle tulee merkityksien kumoamisen ja luomisen luonne. Onko tämä taso ihmisessä muuttunut? Vai onko vain niin, että visuaalisten tai tiedollisten virikkeiden määrä on kasvanut tolkuttomuuksiin – mutta ihmisen koneisto on edelleen samankaltainen kuin joskus muinoin?

Ossorio 4: “Don’t count on the world being simpler than it has to be.”

Kuten kaikesta edellä olleesta voi lukea, maailma ja maailmointi ei ole mitenkään yksinkertainen juttu. Sehän on peräti monimutkaista. Maailman maailmointia ja merkitysten elämöintiä ei pidä ruveta yksinkertaistamaan. Se ei ole yksinkertaista. Se on hyvin monimuotoista ja monimutkaista, usealla rullalla – ja koskaan emme siitä kaikkea voi tajuta.

Ja juuri siksi on kiinnostavaa ja innostavaa olla ihmisolento. Toki en epäile yhtään, etteikö jokin muukin olento olisi merkityksiä ja maailmoja luova, merkityksissä ja maailmoissa elävä. Minä vain en tiedä tätä. Ihmisestä voisin jotakin kuvitella:

”Metsää olen, multaa ja maata, metsä iholla hengästyy;

jos et minua haistaa nyt saata, lintu silmääsi pelästyy” (Saranpää 2020).

Lähteet

Heidegger, M. 2000. Oleminen ja aika. Vastapaino.

Johansson, C. 1976. Kesän lapsi. Laulu.

Ossorio, P. http://www.sdp.org/ossorio/

Saranpää, M. 2020. Soidinmenot. Laulu.

Schwartz, W. 2019. Descriptive psychology and the Person Concept. Academic Press. Elsevier, London.

Tienari, J. & Vesa, M. Vittuilu, merkityksellinen työ ja johtaminen. Työn tuuli.

Kuva: Marko Tervonen / Business Finland