Viestintä
Asiantuntija ja persoonallisen kirjoittamisen rajat

Asiantuntijablogi on kiehtova tekstien hybridi, samaan aikaan asiapitoinen ja henkilökohtainen.

Julkaistu : 29.05.2020

Kuluvana koronakeväänä moni asiantuntijamme on lyönyt meidät ällikällä. Ensin he ovat kirjoittaneet varsin ansiokkaan blogitekstin, jossa he ovat pohtineet koronakriisin vaikutuksia omaan työhönsä. Mutta ei aikaakaan, kun he ovat jo lähestyneet meitä kainolla pyynnöllä jättää heidän tekstinsä julkaisematta.

Olemme tehneet kuten on pyydetty. Jättäneet tekstit julkaisematta, emmekä ole vaatineet selityksiä. Tapaukset ovat kuitenkin jääneet mieleemme niiden poikkeavan luonteen vuoksi. Mistä yllättävä epävarmuus oikein kumpuaa ja miksi sitä esiintyy erityisen paljon juuri tänä keväänä?

On vaikea uskoa, että syy olisi tekstien asiasisällössä. Sen puolesta tekstit ovat olleet vallan mainioita. Kiehtovia ja analyyttisia kuvia siitä, miten maatamme ja jaksamistamme koetellut koronaepidemia on muuttanut ammattikorkeakoulun asiantuntijoiden arkea ja työtä.

Tekstit ovat olleet ajankohtaisia, mutta samaan aikaan ne ovat pitäneet sisällään syvyyttä, joka pureutuu terävästi siihen, millä tavoilla uusi normaali on muuttanut kirjoittajien omaa tapaa suhtautua työhönsä.

Eräs teksti päästi lukijansa aitiopaikalle seuraamaan, millaista on opettaa ja kohdata oppilaita pelkästään virtuaalisessa oppimisympäristössä. Toinen puolestaan pyrki selvittämään lukijalle, onnistuuko viisaiden päiden yhteen lyöminen samalla tavalla myös näyttöpäätteiden takaa.

Liian lähellä tai liian kaukana

Luovaa kirjoittamista opettavan Dominic McLoughlinin (2004, 174) mukaan kirjoittaminen on monella tapaa paradoksaalista, koska se tarjoaa meille mahdollisuuden kurkistaa syvälle sisimpäämme, mutta samaan aikaan se antaa meidän myös paeta siltä

Me työkseen päivittäin kirjoittavat tietämme varsin hyvin, mistä hän puhuu. Jokainen teksti kantaa naamiota yllään, mutta samaan aikaan se kätkee sisälleen palan kirjoittajasta itsestään. Tekstit kertovat tavastamme ajatella ja hahmottaa tätä maailmaa. Käyttämämme sanat puolestaan kertovat sisäisen monologimme seurauksena (Hosiaisluoma 2003, 847) ennakkoluuloistamme, kulttuuristamme sekä peloista ja odotuksistamme, jotka tekevät meistä alastomia yleisön edessä.

Siksi onkin mahdollista, että takaisin vedetyt tekstit koettiin ehkä liian henkilökohtaisiksi. Ehkä kirjoittajat pitivät niitä liian intiimeinä muiden silmille. Tähän törmää varsinkin asiantuntijaviestinnässä, jossa persoonallisuus pyritään aktiivisesti häivyttämään, jotta ammatti-identiteetti saisi enemmän tilaa.

Persoonan pelko voi kuitenkin vaikuttaa negatiivisesti tekstin luettavuuteen, tehdä siitä onton ja kumisevan. Psykososiaalisena olentona ihminen haluaa tekstin puhuttelevan häntä. Samaan aikaan on kuitenkin painotettava, ettei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa kirjoittaa. Myös asiantuntija saa olla herkkä tai leikkisä.

Tapa jäsentää ajatuksia

Tyypillisesti tekstit jaetaan eri tyylilajeihin, joiden tunnistaminen maallikolle tuntua maallikolle lähes ylitsepääsemättömältä haasteelta. Kolumnin ja mielipidekirjoituksen erot ovat samalla tavalla häilyvät kuin vaalipuheen ja valistuskirjeenkin. Ne voivat aiheuttaa päänvaivaa meille viestinnän asiantuntijoillekin.

Eräs viime vuosien mielenkiintoisimmista tyylilajeista on valtavaa suosiota nauttivat, blogiteksteinäkin tunnetut mielipidekirjoitukset, jotka ovat synnyttäneet lukemattomia erilaisia hybridejä. Yksi tällainen hybridi on Haaga-Heliallakin suosittu asiantuntijablogi, joka on samaan aikaan niin asiapitoinen kuin henkilökohtainenkin.

Tyylinä se sallii asiantuntijan lähestyvän aihettaan täysin uudesta näkökulmasta ja täysin tavanomaisesta poikkeavalla tyylillä. Samaan aikaan se pakottaa asiantuntijan painottelemaan eri rooleissa – sisäisen ja ulkoisen minuutensa välimaastossa. Pohtimaan, missä määrin omaa persoonaa on sopivaa tuoda näkyviin.

Ehkä tekstinsä takaisin vetäneet kirjoittajat kokivat päiväkirjamaiset bloginsa kiusallisiksi, koska ne mahdollistivat oman työn ja muuttuneen tilanteen lähestymisen henkilökohtaisella tavalla. Tai ehkä kyse oli vielä jostain tätäkin suuremmasta.

Ehkä kirjoittamisesta tuli heille prosessin aikana keino jäsentää tätä hämmentävää poikkeuksellista kevättä ja saada samalla ripaus tolkkua vallitsevan kaaoksen keskelle. Mikä hykerryttävä ajatus, koska kirjoittaminenhan sopii näihin tarkoitusperiin mitä mainioimmin.

Edes tieteellinen kirjoittaminen ei ole pelkkää tutkimuksessa syntyneiden ongelmien kirjaamista paperille, vaan se toimii luovana ongelman ratkaisuna (Väliverronen 2006, 152) sekä suunnittelun, jäsentämisen, luokittelun ja päättelyn apuvälineenä (Hirsjärvi ym. 2003, 33-35).

Ehkä työhön liittyvä kehotus kirjoittaa heidän omasta asiantuntijuudestaan tarjosikin helpon väylän jäsentää koko koronatilannetta. Ja tekstin valmistuttua sen todellinen kimmoke paljastui myös kirjoittajalle itselleen: omien ajatusten jäsentäminen, oman hämmennyksen lieventäminen sekä omien tunteiden purkaminen tekstiin. Silloin tärkeintä saattaakin olla itse prosessi, eikä niinkään se, että joku lukisi tekstin.

Jos kirjoittaminen oli heille tällä kertaa keino jäsentää maailmaa, niin ehkä siitä tulee vähitellen myös tapa jäsentää maailmaa.

Lähteet:

Hirsjärvi, S., Remes, P. & Sajavaara, P. 2003. Tutki ja kirjoita. Helsinki: Tammi.

McLoughin, D. 2004. Any-angled light. Diversity and inclusion through teaching poetry in health and social care, 170-186. Teoksessa Fiona Sampson (toim.) Creative writing in health and social care. London: Jessica Kingsley Publishers.

Väliverronen, E. 2006. Kirjoittamisen opettamisesta. Teoksessa S. Kivimäki, M. Kinnunen & O. Löytty (toim.), Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa.(ss. 150–154). Tampere: Vastapaino.

Hosiaisluoma, Y. 2003. Kirjallisuuden sanakirja. Helsinki: WSOY.