Näin sujui ensikohtaamiseni aidosti osaamisperustaisen OPS-työn kanssa, mininäytelmänä:

[Tuulen suhinaa. Joukko AMK-opettajia työstää opintojaksokuvauksiinsa soveltamiskelpoisia oppimistavoitteita ja osaamisen kriteereitä.]

Mies (tyyneyttä teeskentelevällä ylimielisyydellä): ”Uskon enemmän puuhaamisperustaiseen pedagogiikkaan. Siihen, että kun opiskelijoita laitetaan tekemään yksin ja yhdessä erilaisia fiksuja tekoja, oppimista ja kehitystä tapahtuu. En haluaisi etukäteen pyykittää, mitä.”

[Metsän siimeksessä peura kääntää kylkeään. Joukko AMK-opettajia työstää opintojaksokuvauksiinsa soveltamiskelpoisia oppimistavoitteita ja osaamisen kriteereitä.]

Sittemmin olen niellyt ylpeyteni. Opintojen ajattelu osaamisen erimuotoisen karttumisen, tunnistamisen ja tunnustamisen näkökulmista on tuonut – ja tuo – paljon hyvää. Näkemykset oppimisympäristöistä avartuvat, opetus- ja arviointimenetelmien linjakkuuden arviointi terävöityy, kysymys opetuksen relevanssista saa sille kuuluvan painon, opintojen ja työn suhde tervehtyy ja monipuolistuu.

Muutaman vuoden takaisen minäni ylenkatseisen kommentin terve ydin on silti jäljellä: tyhjeneekö korkeakouluoppiminen ennalta määriteltyjen osaamisten saavuttamiseen vai kuuluuko siihen lisäksi sellaista tekemistä, joka liikkuu näiden määritelmien katveilla, tuottaen yllättävämpää ja yksilöllisempää kehittymistä? Ovatko osaamistavoitteet tutkintokoulutuksella tavoiteltavan kehittymisen ulkoraja vai saako tämä kulkea myös oudommilla kehillä?

Kyse ei ole vain semantiikasta. Vastauksella vedetään potentiaalisesti maksuttoman tutkintokoulutuksen ja maksullisen täydennyskoulutuksen rajaa: ammatillisessa koulutuksessa meillä on lailla rajattu opetus siihen osaamiseen, jota opiskelijalla ei ole tunnustettu olevan (laki ammatillisesta koulutuksesta 531/2017, 46-48 §). Saman ajatuksen tuominen korkeakouluihin merkitsisi radikaalia muutosta nykyisiin ahotointi- ja opetuskäytänteisiin.

Kysymys osaamisperusteisuuden ja kehittymisen suhteesta ei ole yhdentekevä myöskään oppimiskäsitysten näkökulmasta. Jos sitoudumme konstruktivismin perusajatukseen yksilön aktiivisesta ja aiemman varaan rakentuvasta tiedonrakentamisesta, on epäuskottavaa, että tietyn opintojakson osaamistavoitteet jo aiemmin – esimerkiksi toisten opintojen osana – tavoittanut opiskelija ei kehittyisi osallistumalla ”samaan” jaksoon ”uudestaan”. Asiat voivat yhdistyä ja jäsentyä uusin tavoin.

Selvyyden vuoksi: en millään muotoa vastusta esimerkiksi ahotointia, päinvastoin. Sanon vain, että eri näkökulmat ovat ratkeamattomassa konfliktissa. Yksilön kehittymisen näkökulmasta sellaisetkin opinnot voivat olla perusteltuja, jotka osaamisnäkökulmasta on perusteltua katsoa suoritetuiksi. Dilemmaan tuskin on yhtä ainoaa oikeaa ohjauksellista ratkaisua, joka purisi kaikkiin tilanteisiin.

Jos pedagogista työkalupakkiaan ryhtyy tämän tekstin hengessä laajemminkin konmarittamaan, samalla ovenavauksella pihalle lentävät myös:

* millimetrintarkat osaamistavoitteet

* usko yhden johtoajatuksen varaan rakentuvaan pedagogiikkaan

* pedagogisen johtamisen jättäminen vain opettajien hommaksi.

Juha Hurmeen (s. 51) kirjoittamaan sen sijaan uskon: ”Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina. Kerta kaikkiaan erikoinen ja mukava otus.”

---

Kirjoittaja Sampo Mielityinen on Haaga-Helia ammatillisen opettajakorkeakoulun lehtori.

 

Lähde:

Hurme, Juha: Niemi. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki 2017.