Elina Iloranta:
Miten oppimiselle saadaan aikaa? Tämä on Haaga-Helian Osaamisen ytimessä ‑podcast, jossa keskustelemme oppimisesta ja osaamisen kehittämisestä eri näkökulmista. Tänään keskustelemme siitä, miten oppimiselle saadaan aikaa nykypäivän työelämässä. Minä olen Elina Iloranta ja kanssani täällä tänään on Haaga-Helian rehtori Susanna Niinistö-Sivuranta. Tervetuloa Susanna.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Kiitoksia.
Elina Iloranta:
Nyt ollaan sellaisen aiheen parissa ja sellaisessa mielenkiintoisessa asetelmassa, että olemme myös tällä tavalla johtaja–alainen-asetelmassa, vaikkakin tässä keskustellaan myös vähän yleisellä tasolla tänään. Meillä on tässä podcast-jaksojen aikana puhuttu aika paljonkin osaamisen kehittämisen johtamisesta, ja kuten jo mainitsin, hyvinkin monesta eri näkökulmasta. Ja aina siellä jotenkin tulee se aika, että oppimiselle tarvitaan aikaa. Mutta miten me sitten käytännössä se tehdään?
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Niin. Joo. Varsinkin tämmöisessä maailmassa, missä tuntuu siltä, että se kaikki aika, mikä meille ikään kuin on annettu, niin se on myös aika täyteen ahdettu. Ja ehkä osittain itsekin tehdään sitä tietoisesti tai tiedostamattamme, että me täytetään kaikki tyhjät hetket. Ja jos ihan lähtee semmoisista perusteista, että miksi se on varmaankin noussut, se kysymys siitä, että mistä oppimiselle aika, niin se on se, että on hyvä muistaa, että vaikka tämä tavallaan tahti kiihtyy. Meillä on kaikennäköisiä apuvälineitä vaikka kuinka paljon, ja teknologiakehitys on mahdollistanut sen, että mehän voidaan olla vaikka toisella mantereella yhtä aikaa kokouksessa ja hypätä sitten siitä johonkin omaan lähityöyhteisöön. Meillä kaikki etäyhteydet ja virtuaaliset yhteisöt ja muut on tehnyt sen mahdolliseksi.
Se on antanut meille vähän semmoisen illuusion, että me ollaan siellä sun täällä ja tuolla, ja meillä olisi aikaa kaikelle. Ja sitten kun mennään ihmiseen ja ihmisen oppimiseen, niin meidän aivot ei ole kuitenkaan muuttuneet juurikaan. Ne on tosi mukautuvaiset kyllä. Tiedetään, että keskittymiskyky on jo heikentynyt ja semmoiset tiiserit, mitä me saadaan sillä, kun selataan kaiken maailman somea ja lyhyitä videoita ja muita. Se antaa meille semmoisen kuvan, että hei, minähän voin tehdä tässä tosi nopeasti ja monenlaista asiaa ja yhtä aikaa ja kaikkea.
Mutta ei ne aivot kuitenkaan, ei ne ole muokkautuneet sellaisiksi, että se oppiminen olisi jotenkin kiihdytetty. Että ihmisen oppiminen vie edelleen aikaa. Ja tämä on vähän niin kuin tämmöinen paradoksi, eikö niin, jos miettii tätä kiihtyvää aikaa ja tahtia ja sitten sitä, että oppiminen vaatii edelleen aikaa. Ehkä jotain hitauttakin, mikä on aika jännä, että ihan kuin se olisi vähän niin kuin semmoinen tabu puhua siitä, että mitä se inhimillinen oppiminen on. Että se vaatii myös semmoista hidasta, hyvää ajattelua.
Elina Iloranta:
Niin, ja jotenkin se koko työn tekemisen tapa. Jos ajatellaan nyt, ettei lähde siihen, että oppiminen olisi joku koulutus, mikä vaatii aikaa vaan se, vaan ihan se, että töissä.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Kyllä.
Elina Iloranta:
Työn tekeminen.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Kyllä.
Elina Iloranta:
Että miten me jotenkin saataisiin vedettyä jarruun. Vähän semmoinen, en mä tiedä. Minusta jotenkin kuulostaa ihanalta, että semmoinen 80-luvun työelämä.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Niin missä sai odottaa kirjeluorta ja siihen sai vastata toisella kirjeellä.
Elina Iloranta:
Niin.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Oli silloinkin varmaan kiire.
Elina Iloranta:
Varmaan luulen, että silloinkin on ollut. Kiire tulee, oli mitä oli. Mutta jotenkin, miten me saataisiin pysäytettyä tämä? Koska eihän me voida sanoa, että no kun tämä nyt on tällaista. Kyllähän meidän pitää voida vaikuttaa tähän asiaan itse.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Joo. Koska me ollaan fiksuja ihmisiä, eikö? Ja me tiedetään nämä perusjutut. Niin sitten mä kyllä palaan siihen, että tällaiset asiat on hirveän paljon kiinni siitä, että minkälaisia päätöksiä me osataan itse yksilöinä tehdä. Ja sitten toisaalta, jos katsoo organisaatiota tai ajattelee johtamista, niin minkälaisia asioita me halutaan mahdollistaa ja mitä me priorisoidaan siinä kaikessa hässäkässä. Ja mulle itselleni on ollut aina tosi tärkeää jotenkin taistella vähän tätä aika- ja kiirekonseptia vastaan.
Elina Iloranta:
Joo.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Ja se liittyy mun mielestä siihen, että kiire on osittain sellainen mielentila. Että sullahan voi olla tosi paljon mielenkiintoisia asioita, työn imua ja tavallaan sulla on semmoinen hyvä draivi päällä ja sä opit siinä. Koska se on sopivassa suhteessa sitä työn imua ja sitä omaa motivaatiota. Ja se on asia, joka mua kiinnostaa. Niin sitähän suorastaan ahmii enemmän. Eikä silloin haittaa yhtään, vaikka se tuntuu siltä, että mulla on pöydällä aika monta juttua tästä nyt ja mitä tapahtuu.
Mutta sitten kun me mennään siihen, että meillä mättää tavallaan rutiineissa. Meillä mättää ehkä sellaiset asiat, mitkä toistuu usein. Usein puhutaan palaveriähkystä siitä, että onko se hyvin rakennettu ja onko se hyvä fokus, onko me varattu kaksi tuntia asialle, jonka olisi voinut puolessa tunnissa ehkä selvittää. Tai että kuinka hyvin me ollaan valmistauduttu johonkin, missä me tuhlataan toistemme aikaa, jossa meidän oma päätöksentekokyky ei enää riitä, vaan siinä on myös muita ihmisiä ympärillä.
Niin sit taistellaan sitä ajatusta vastaan, että se kiire olisi jotenkin tavoiteltavaa. Mä ajattelen aina niin, että ei mulla ole kiire. Mulla on vaan tosi paljon usein mielenkiintoisia asioita. Ja sit kun mulle itse asiassa tulee kiire, niin mä huomaan, että mä en tykkää siitä enää. Mä en tykkää tavallaan siitä tekemisestä. Ja se on enemmänkin sellainen mielentila.
Elina Iloranta:
Joo, ja toi just kun sä sanoit, että tavallaan se vähän saa semmoisen flown ja silloin kun kaikki on kivaa ja sä oot innoissaan. Mutta se on aika hiuksen hieno joskus se raja, milloin se meneekin yli.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Niin on. Kyllä.
Elina Iloranta:
Koska mä oon myös innostuvana ihmisenä tartun aina innoissaan kaikkeen ja ihan itse järjestän sitä kiirettä.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Kyllä.
Elina Iloranta:
Ja täytän sen kalenterin ihan turhaan.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Joo.
Elina Iloranta:
Niin jotenkin, miten sen sitten saa pois? Se on ihan tämmöisestä myös itsensä johtamisesta kiinni.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Joo.
Elina Iloranta:
Ja sit sä sanoit sen taikasanan priorisointi siellä jossain kohdalla.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Aivan. Mikä on todella vaikeeta. Mutta se on varsinkin silloin vaikeeta, kun on paljon kiinnostavia asioita. Taas jos me mietitään, että mitä me osataan priorisoida, niin kyllähän me ne tylsät asiat osataan priorisoida pois aika helposti.
Elina Iloranta:
Kyllä.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Ja sit sekin voi aiheuttaa sitä kiirettä, koska ne tylsät asiatkin täytyy kuitenkin jossain kohtaa tehdä. Ja mä itse jäsentän ihan selkeästi viikkoa, ja on ollut hauska kuunnella mun tiimiläistenkin, eli Haaga-Helia-johtoryhmänkin sellaisia kommentteja, että aah, sulla on varmaan joku päivä, jolloin sä purat tän.
Ja se liittyy siihen, että mä en olekaan ehkä heti hyväksynyt jotain matkalaskua tai jotain muuta, vaan mä teen ne aina tiettyyn aikaan viikosta.
Elina Iloranta:
Joo.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Ja se auttaa siinä, että se matkalaskun hyväksyminen tai joku semmoinen, mikä on siis rutiinia, niin se ei katkaise mun sitä flowta, missä tehdään tärkeitä asioita. Ja sehän on tämmöistä ihan perinteistä omaa ajanhallintaa, mitä täytyy uskaltaa tehdä.
Ja mä teen sitä sen takia just, että silloin mä oon ainakin omasta mielestäni parempi esihenkilö tai johtaja, koska mä oon laittanut ne asiat sinne, että tässä kohtaa mä teen tätä. Ja se on ihan fine, vaikka ne ei ehkä ole kauhean inspiroivia tai jotain, mutta se rutiini hoidetaan siinä. Ja sitten tässä kohtaa mä en katkaise sitä omaa flowta.
Tai että mä haluun, että ne ihmiset, joita mä kohtaan, niin niillä on semmoinen olo, että mä tuun siihen aidosti siihen hetkeen. Että jos mä oon luvannut 15 minuuttia, niin mä oon siinä. Jos mä oon luvannut tunnin, niin mä oon tunnin. Enkä niin, että mä rupean selaamaan sähköpostia ja olen ylpeä tavallaan siitä, että minä vastaan aina kymmenessä minuutissa sähköpostiin.
En mä vastaa, koska mun päivät on usein täynnä kohtaamisia, ja sähköpostille on eri aikoja mun kalenterissa.
Elina Iloranta:
Toi on muuten tosi tärkeä toi, kun monesti se just käy niin, että sitten ruvetaan tekemään sitä kaikkea yhtä aikaa. Ja itse asiassa toi oppimisen suhteen, täälläkin puhuttu siitä kohtaamisesta.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Kyllä.
Elina Iloranta:
Ja kuinka se käy tässä meidän välissä tapahtuva oppiminen.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Niin, just näin.
Elina Iloranta:
Että sehän on se huonoin asia, mitä sä voit tehdä, että sä sen lähikohtaamisen tuhlaatkin siihen.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Tuhlaat siihen multitaskaamiseen.
Elina Iloranta:
Niin. Sehän on kamalin asia. Ja on paljon palavereita, jos ihmiset on kaikki siellä omilla koneillaan. Mä oon inhottavana välillä fasilitoidessa aloittanut sanomalla, että nyt koneet kiinni. Että mä haluan, että te keskitytte tähän. Mutta aika paljon sitten semmoiset meidän normipalaverit saattaa mennä sellaiseen, että sitten siellä näpytellään. Ja tää ei nyt ihan koske mua. Niin me vähän samalla ja käytännössä ei olla läsnä.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Joo. Mutta toikin on tosi hyvä, jos sä oot huomannut sen, että fasilitaattorina tai palaverin järjestäjänä sulla on tietyllä tavalla oikeus ja velvollisuus vähän ohjata sitä, että miten täällä työskennellään. Sen mukaisesti just, että mitä on ajateltu, että mikä siellä on tavoitteena, mitä siitä saavutetaan. Että totta kai, kun meillä on kaikki aikuisia ihmisiä, asiantuntijoita ja fiksuja, niin voitaisihan me ajatella, että no annetaan kaikkien vaan päättää ja tehdä just silleen, miten itse tuntuu.
Mutta sitten siinä voi just käydä niin, että se arvokas palaveri, minkä sä oot kutsunut koolle, siellä on ihmisiä, jotka on laittanut siihen aikaansa, ja sitten se menee tavallaan hukkaan. Ja siitä syntyy se kiire, koska sitten se jää edelleen se asia hoitamatta.
Elina Iloranta:
Kyllä.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Että rohkeaa päätöksentekoa ja priorisointia se ajankäytön suhteen. Helppo sanoa.
Elina Iloranta:
Niin, helppo sanoa. Ja tavallaan vähän mä lähdin tähän nyt, että kuka siitä vastaa, että joo, siitä oman kalenterin ihan yksilö rakentaa itse ja vähän pystyy sitä säätämään. Ja sitten kun sä kerroitkin tästä sun jäsentelystä, niin täälläkin on jaksoissa puhuttu vaikka, että pitää löytää, että mikä on se sun päivän paras aika. Niin sen sä varaat, älä anna sen mennä rutiiniasioille tai jonkun muun palavereille, vaan varaa se siihen, mihin sun pitää keskittyä.
Ja sitten ne muut hoituu siellä jotenkin muuhun aikaan. Että ne on tosi tärkeitä. Mutta miten sitten tällainen, että meidän pitäisi kuitenkin myös yksilöiden ottaa osaa siihen, että meidän organisaatiossa toimitaan. Ja just tämä, että okei, että miten voin itse toimia siellä palaverissa tai miten esihenkilönä.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
No varmaan siis osittainhan kyllä me tiedetään, että välillä pistetään ihan tämmöisiä yhteisiä pelisääntöjä pöydälle. Että hei, että pitääkö meidän nyt oikeasti päättää, että nämä tehdään tälleen. Tai että palaverit on tämmöisiä. Tai että se 15 minuuttia palaverien väliin on oikeasti tarkoitettu taukoon siihen, että meidän aivot hetken aikaa siirtyy seuraavaan asiaan.
Eikä siihen, että me tungetaan sinne väliin jotain, mikä taas kuormittaa meidän kognitiivista järjestelmää ja sosiaalinen akku kuluu loppuun. Ja mitä näitä on kaikkea. Kyllä sitä nykyään puhutaan onneksi vähän enemmänkin. Että pitäisi muistaa myös se, että mehän ollaan ihmisinä erilaisia.
Ja sitten tietysti sekin, että me opitaan organisaatiossa eri tavoin. Ja jos nyt miettii, että mekin ollaan korkeakoulu, meidän pitäisi ymmärtää oikeastaan tätä puolta aika hyvin. Että oppijat on erilaisia. Kaikille ei sovi ne samat tavat oppia.
Ja siinä yksilöllä on tietysti ehkä velvollisuus, mutta sitten myös osalla on enemmän kykyä ja osalla ehkä vähemmän kykyä hahmottaa vaikka se, että no miten mä opin. Ja yksi semmoinen keskeinen, mikä mun mielestä on tosi tärkeää ja mistä oppimisen yhteydessä on puhuttu, mutta se aina vähän ehkä unohdetaan, on nämä tämmöiset reflektiotaitoihin liittyvät jutut.
Että tarvitaan sekä aikaa sille, että mä pysähdyn, että mikä tässä nyt oli sitä, mitä tästä pitäisi hiffata tai mitä mä opin. Ja sitten toisaalta se, että kyllähän me ihmisinä ollaan tämmöisiä vuorovaikuttavia yksilöitä ja yhteisöjä, jossa tavallaan sen vuorovaikutuksen kautta ja toinen ihminen peilinä kertoo aika paljon siitä, että onko se oppi mennyt perille vai eikö ole mennyt.
Että millaista palautetta me saadaan, niin kuin välitöntä palautetta. Ja sillä on hirveän suuri merkitys meidän oppimisen kannalta. Että mitä me vuorovaikutustilanteessa, mitä me ammennetaan siitä. Ja me ei oltaisi ihmisiä, jos emme vuorovaikuttaisi.
Elina Iloranta:
Niin. Joo, ja itse asiassa tämän kauden näissä aiemmissa jaksoissa on puhuttu aika paljon tämmöisestä uteliaisuudesta. Ja on niin kuin kysy kollegalta, mitä oot oppinut tänään. Ja meillä on ollut, ja miten sitä voisi tuoda sitä keskustelua ja tämmöistä vuorovaikutusta jotenkin vaikka tiimipalavereihin.
Ja minä jotenkin edelleen, että sama kuin meillä on vaikka nyt esimerkkinä, meillä on liikkuva korkeakoulu. Ja meillä on nyt suosituksia, ja meillä on, että palavereihinkin otetaan, ja on taukomerkkejä ja miten sinne saadaan liikuntaa. Mutta se käytännössä kuitenkin aina jää. Se jää helposti sitten, no tässä nyt olikin näitä asioita ja vähän venytään palaveri, ja joku laittaa sen, ja sitten siellä yksi vähän rupeaa pyörittelemään.
Mutta sitten vähän niin kuin varovasti, että se vähän silti, että sitten itsekin, että no kehtaanko minä nyt nousta tässä ja häiritään noita muita. Ja tavallaan sellainen, että miten samalla tavalla minusta tuntuu, että tämä hyvä ajatus, ja kuka tahansa, kenen kanssa me jutellaan, niin kaikki ymmärtää sen, että hei, tämä oppiminen on tärkeää, tämä oppiminen tarvitsee aikaa.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Joo, ilman muuta. Kukaan ei kiellä sitä.
Elina Iloranta:
Niin, mutta sitten käytännössä, miksi se on niin vaikea toteuttaa?
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Joo. Se on varmaan just se, että kun se lähtee siitä, että me puhutaan paljon. Mä oon kuullut oikeastaan kaikissa organisaatioissa, missä mä oon työskennellyt, ja mä oon työskennellyt hyvin erilaisissa, niin korkeakouluissa ja myös sitten korkeakoulukentän ulkopuolella.
Niin kyllä se, mitä useimmiten kuulee asiantuntijatyössä, on se, että no mut kun mua kuormittaa tämä sälä. Tämä kaikki sälä, mitä tässä on. Ja mä luulen, että jotenkin se sälä on myös semmoisen oppimisen ja fiksun ajattelun, tavoitteellisen tekemisen joku tämmöinen yleinen vastakohta. Että se aina nostetaan syylliseksi.
Kuitenkin mä ajattelen, että se sälä ehkä on just niitä, niin kuin mä sanoin, että on niitä rutiinitehtäviä, joille pitäisi löytää ihan oma paikkansa. Että se ei koko ajan kuormittaisi, se ei tulisi koko ajan sinne väliin, kun meillä on joku kuningasajatus syntymässä, ja sitten se sälä tulee taas ja vie meidät.
Niin siinä on hirveästi asiantuntijatyön näkökulmasta kyse itsensä johtamisesta. Kyllä sille me ei voida mitään. Mutta sitten jos mä ajattelen esihenkilönä ja johtajana ja organisaatiotasolla, tai oppimisen fasilitoijana tai minkä tahansa palaverin fasilitoijana, niin kyllähän sillä on hirveästi merkitystä, että minkälaiset pelisäännöt me siihen asetetaan. Siihen tilanteeseen kun ihmiset on siinä koolla.
Annetaanko me tilaa sille vuorovaikutukselle, toimitaanko me sen liikeetiketin mukaisesti, niin kuin sanoit, että mikä itse asiassa auttaa meidän aivoja oppimaan. Mun mielestä sekin liittyy siihen.
Elina Iloranta:
Kyllä.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Ja se liittyy jotenkin siihe, että varsinkin tänä päivänä kun meillä on niin paljon tai teknologia tuo meille erilaisia välineitä ja apukeinoja, joiden avulla me voidaan suorittaa aika monia asioita aika tehokkaasti. Mutta sitten kun meidän pitäisi miettiä jotain sellaista, että mä olen aidosti ajatellut ja kypsytellyt tätä ja tää idea on tästä jalostunut. Mä vielä väitän, että ihmisillä on siinä annettavaa. Että se tekoälykään ei pysty ihan kaikessa vielä meitä lyömään. Ja sitten pitää muistaa, että siellä ei ole minkäännäköistä oppimista. Että siinähän ei ole kyse oppimisesta.
Elina Iloranta:
Niin.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Niin tässä on jotenkin semmoinen, sama kuin me ollaan huolissaan siitä, miten opiskelijat, että kun voit minkä tahansa esseen, joku muu voi sen kirjoittaa. Ei tarvitse itse enää. Mutta ei silloin ole opittu. Silloin on ehkä suoritettu jotain. On se kirjoitettu tai on joku sähköposti mailattu tai muuta. Silloin on suoritettu, mutta silloin ei ole opittu.
Ja siihen oppimiseen me edelleen tarvitaan ihan niitä omia aivoja ja sitä omaa tahtotilaa.
Elina Iloranta:
Joo, ja toi tekoäly on kyllä ihan oma ulottuvuutensa. Että miten tavallaan sen näkee mahdollisuutena siinä, että sitä voi hyödyntää oppimisen tukena.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Kyllä.
Elina Iloranta:
Mutta mikä vaaran paikka.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Joo, jos se ottaa tämmöisenä suorittamisena. Se pystyy tekemään kyllä sen tuottamisen.
Elina Iloranta:
Ja ihanan helpostihan se tekee kaiken, kun sen kun pyydät vaan. Ei tarvitse ajatella.
Ja just tästä on puhuttu, että kuinka vaarassa on se, että syötätkö ensin sinne vai ajatteletko itse ensin ja sitten pyydät sparrausta. Ehkä jotenkin ihan tämmöinen konkreettinen.

Susanna Niinistö-Sivuranta:
Mutta just vielä ehkä siihen organisaation tasoon. Mun mielestä siinä on paljon siitä kulttuurista kiinni. Siitä, että jos on avoin, hyvä, vuorovaikuttava kulttuuri, niin kyllähän me silloin voidaan myös näitä asioita vähän tabuina nostaa pöydälle. Että pitääkö aina olla kiire? Tai onko se jotenkin hyvä?
Siinähän on kyse myös siitä, että mitä me ajatellaan. Että nykyaikaisessa asiantuntijaorganisaatiossa pitäisi olla jotenkin aina kiireinen. Eihän se niin ole. Koska jos asiantuntemuksesta puhutaan, niin siellä nimenomaan pitäisi olla aikaa ajatella. Ja siitä tulisi oikeastaan se tavoiteltava tila, että hei, mä oon ihan oikeasti ajatellut tätä asiaa.
Elina Iloranta:
Mutta kun sitten mietit, että kuitenkin vähän tämmöinen, vaikka yrittäisi itsekin johtaa sitä omaa aikaansa ja varata vaikka omia slotteja. Niin sehän käy aika helposti niin, että sulla on tuolla tommonen oma varaus. Että voinko mä varata sen päälle?
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Et voi.
Elina Iloranta:
Että mä en tiedä, mitä siihen pitää kirjoittaa. Että tätä ei voi, äläkä kysy edes.
Ja sitten toinen on tietysti tämä, että mikä varmaan on se sälä, kun sä mainitsit tämän kuormittavan sälän. Niin kaikki se, just tämä mailit ja Teamsit ja kaikki kanavat. Itsekin teen paljon verkostotyötä eri korkeakoulujen kanssa, niin mulla on niin monta eri Teamsia ja chattia ja kaikkea mahdollista.
Niin mä laitan kaikki notifikaatiot pois. Ne avautuu sitten, kun mä menen sinne. Sitten kun sä menet, sitten kun sä päätät mennä. Että tavallaan tuommoisilla aika pienillä teoilla voit vaikuttaa.
Mutta jos ne tulee kaikki sulle koko ajan ja on vielä semmoinen olo, että hei, vaikka nyt mun tiimiläinen kysyy multa jotain, mun pitää heti vastata, koska se on hänen työtään. Että joskus se tietysti onkin niin. Mutta jotenkin, että siellä on tällaista priorisointitarvetta sen mukaan, että minkä mä nyt laitan etusijalle. Että onko se nyt nämä sähköpostit ja keskusteluihin vastaamiset vai pitääkö mun nyt tehdä jotain muuta. Että jotenkin se on hirveän kuormittavaa varmaan, tämä tasapainoilu sen kanssa.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Niin on.
Elina Iloranta:
Että miten mä otan sen ajan ja milloin mä otan sen. Ja milloin se on ok ja milloin se ei ole ok. Ja voinko mä sanoa vaan, että nyt mä en voi ottaa enempää töitä, koska mä tarvitsen sen mun ajan.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Siis tavallaan joo. Mun mielestä tossakin se, että jos miettii, että on joku tiimi tai lähitiimi, jonka kanssa työskentelee, niin on tärkeää sanottaa sitä omaa periaatettaan toimia. Että mä toimin näin tai että mulla on tämmöinen tapa. Ja että tämä on semmoinen, mitä me yhdessä voidaan sopia.
Että esimerkiksi tässä tiimissä, että voiko odottaa esimerkiksi sitä, että sä vastaat aina heti Teamsissa. Ymmärrän sen, että jos siellä on livenä keskustelu käynnissä ja vastauksia pyydetään, niin painetta tulee myös reagoida siihen. Mutta oppimisen kannalta taas se, että se oikeasti katkaisee sen sun ajatuksen ja sä et ehkä saa sitä suurempaa ajatusta tai kokonaisuutta haltuun sen takia, että sä annat itsellesi luvan keskeyttää sen oppimisen.
Oppimisessa on kuitenkin aika tärkeää se, että me liitetään asioita siihen aikaisempaan opittuun. Ja että me havaitaan se, että tämä ei ole ehkä oleellista tässä. Me ei voida havaita sitä, jos me vaan kahlataan asioita läpi. Että se semmoinen etäisyyden ottaminen, mikä liittyy reflektioon, on just sitä, jolloin me pystytään pistämään ne uudet asiat johonkin aiempaan kontekstiin ja sitä kautta hahmottaa, että oliko tämä nyt iso juttu vai pieni juttu tai ehkä tää onkin tosi merkittävä juttu. Ja siinä mielessä, kun sä sanoit siitä, että missä ne ajatukset syntyy tai miten se jotenkin, että me tiedetään näin, että ladulla syntyy suuria ajatuksia. Ja ehkä vasta kun kotona jotakin puuhastelee jotain ihan muuta, niin siihen taas liittyy tämä, että miten ihminen kun liikkuu ottaa etäisyyttä niin siinä sä oot päässyt niistä pienistä ja suurista asioista ottamaan etäisyyttä. Ja siitä se johtuu, että se oivallus syntyy. Että siellä silloin tulee. Mutta pitäisi olla niin kuin rohkea siinä.
Elina Iloranta:
No nyt sitten käytännössä. Miten me muutetaan meidän työkulttuuria ja yrityskulttuuria tai miten… Mä puhun nyt meidän, puhutaanko Haaga-Heliasta vai yleisesti, mutta puhutaan. Ehkä tällainen työn tekemisen tapa. Että miten me saadaan se oikeasti sinne. Tämä on mun mielestä jotenkin niin herkullinen aihe. Musta tuntuu, että tätä vähän niin kuin aina, tätä aika-asiaa, näissä kaikissa jaksoissa mä eri asiantuntijoiden kanssa tästä keskustelen. Aina jotenkin tullaan siihen, että no miksei se sitten tapahdu. Ja miten me saadaan se tahtotila tapahtumaan ihan konkreettisesti, että millä teoilla.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
No nyt on ollut aika jännä seurata sitä, että mitä esimerkiksi me korkeakouluina ajatellaan siitä, että mitkä taidot, tiedot, osaamiset ylipäätään on relevantteja muutaman vuoden tai kymmenen vuoden päästä. Kun me tiedetään, että työelämän muutos ja ylipäätään kehittymisen sykli kiihtyy ja kiihtyy koko ajan.
Ja siinä on ehkä just se ajatuksen poikanen siinä mielessä, että semmoiset ajattelemisen taidot ja ylipäätään se, että me osataan arvioida kuulemaamme, lukemaamme, mitä ikinä, kriittisen ajattelun taidot, luovuus, tällaiset metataidoiksi kutsuttavat tai geneeriset osaamiset, niin niihin enemmän ja enemmän nyt palataan.
Tietyllä tavalla se on esimerkiksi korkeakoulutuksessa se keskeinen asia, että me saadaan meidän opiskelijoille se asenne ja se osaaminen, että osaamista pitää uudistaa. Ja ainut millä se onnistuu on se, että se kriittisen ajattelun taito on esimerkiksi sellaisella tasolla. Ja siihen liittyy just reflektio ja se, että pystyy ottamaan etäisyyttä ja näkemään asioiden suhteita toisiinsa.
Niin jotenkin musta tuntuu, että jos emme me korkeakouluina pystytä tässä näyttämään esimerkkiä, niin me ei olla ihan uskottavia.
Elina Iloranta:
Niin, mä oon tästä kanssa vähän huolissani.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Joo. Mä oon vähän huolissani myös.
Elina Iloranta:
Että miten me, että tuntuu, että meiltä voi asiantuntijat mennä kouluttamaan organisaatioita vaikka silleen, että hei näin tää ja oppimiselle ja tälleen fasilitoidaan. Mäkin voisin pitää jollekin, että no niin ja tälleen luodaan sitä oppimisen paikkaa.
Mutta sitten kuitenkin huomaa, että siinä omassa työssä, oman tiimin työssä tai jotenkin sitä törmää koko ajan. Ja mulla on tässä jotenkin nyt kytenyt, että se on tavallaan se priorisoinnin vaikeus. Ja se, että sitä pitäisi tehdä koko ajan. Ja kun mietitään, että työelmä muuttuu niin yritysten pitää kokoajan seurata että mikä tää on nyt tää juttu ja okei nyt mennään tonne ja taas vähän muutetaan. Että tavallaan sun pitää koko ajan priorisodia sitä uudestaan. Miettiä, että mikä on tällä viikolla tärkeetä, että mikä on nyt se kaikista olennaisin juttu. Ja sehän on tosi kuluttavaa.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Se on tosi kuluttavaa. Ja sitten se on aika haastavaa siinä mielessä just, että kun priorisoinnissa on aina kyse myös siitä, että joku jätetään pois tai vähemmälle huomiolle.
Elina Iloranta:
Niin.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Ja just sieltä sitä aikaa sitten voisi saada. Ja sitten sitä voisi saada sille oppimiselle. Mä oon jotenkin omalla työurallani aina miettinyt, että mikä tahansa tosi vähän epämiellyttävä tai puuduttavakin asia on sen arvoista, jos siitä sitten oppii jotain.
Ja se on aika hieno ajatus, että jos meille yksilöinä syntyisi ajatus siitä, että oppiminen on ikään kuin sellaista, että se on niin arvokasta, että sen eteen kannattaa vähän nähdä vaivaa.
Ja tavallaan toi, että me ylipäätään puhutaan siitä ja nyt puhutaan todellakin paljon enemmän siitä oppimisesta työelämässä. Musta oli tosi hieno, mä yhdessä esityksessä kuuntelin myös sitä, että kun ennen on puhuttu osaamisen sanottamisesta, että vaikka työnhaussa on tärkeää kertoa se, että mitä osaamista mulla on.
Niin nyt alkaa nousta sellainen, että on tärkeää kertoa, että miten mä opin ja minkälainen oppija mä olen.
Niin musta siinä on aika iso ero. Että sehän kertoo just siitä, että miten on valmis siinä, mihin hakee töihin, siinä organisaatiossa, uudistumaan ja oppimaan itse. Ja tavallaan työnantajaa pitäisi kiinnostaa se, että no onko tämä yksilö, joka hakee tähän tehtävään, onko hän valmis myös oppimaan lisää.
Eli kun CV on perustunut yleensä menneeseen, niin nyt alkaa nousta sellainen ajatus siitä, että se onkin oleellista kertoa, että minkälainen oppija mä olen. Ja silloin jos menee sanottamaan sen niin, että no itse asiassa mä oon semmoinen sählö, joka hankkii koko ajan pöydälleen kaikenlaista lisää, mulla on hirveä kiire ja mä en pysty yhtään jäsentämään näitä asioita, niin ei ole kauhean uskottavaa.
Elina Iloranta:
Niin.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Niin, että olisiko siinä joku uusi semmoinen siemen tavallaan tälle ajattelulle, että pitäisi osata myös näyttää, että joo, mä pystyn oppimaan. Tälleen mä priorisoin sitä oppimista.
Elina Iloranta:
Kyllä. Joo, ja yleensäkin tuo oppimiskyky siitä aika paljon, että ei tosiaan rekrytoinnissa ei pitäisi enää keskittyä siihen, että sä saat jonkun valmiin paketin. Mieluummin sellaisen, jolla on kyky ja halua oppia.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Kyllä. Aikamoinen savotta meillä.
Elina Iloranta:
Niin on.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Eikö ookin?
Elina Iloranta:
Nyt oli jo hirveästi tällaista konkreettista. Me ollaan mietitty nyt vähän yksilöä.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Ollaan. Me ollaan sivuttu vähän organisaatiotakin ja sitä johtamista. Siinä mun mielestä se sanottaminen ja on aina tiedetty, että on aina odotusten ja odotuksiin vastaamisen. Ja myös se, miten esihenkilönä sanottaa sitä, että mä teen omaa työtäni tämän tyyppisesti. Ja voidaan yhdessä luoda nämä tiimin ajatukset.
On sillä merkitystä, jos esihenkilö kertoo, että hei mulle on tosi tärkeää, että te otatte aikaa oppimiselle ja priorisoitte asioita. Sillä on ihan valtava merkitys.
Elina Iloranta:
On. Ja sillä, miten esihenkilö itse toimii. Tästä puhuttiin paljon vaikka unta käsittelevässä jaksossa. Että jos esihenkilö itse tekee töitä ja lähettelee viestejä, tai tavallaan semmoinen, että mikä on normaalia. Vaikka kuinka oltaisiin ajattelevia itse, niin se kulttuuri luodaan kuitenkin sen esimerkin kautta.
Ja jotenkin tuommoisia pelisääntöjä. Me puhuttiin siitä, että miten tiimithän voisi näitä luoda. Kyllä voisi. Ja vähän lähteä vahvistamaan. Mutta kyllä siinä aika paljon on kuitenkin kullakin yksilöllä itsellään vastuuta.
Puhuu sitten niistä esihenkilöistä tai niistä yksittäisistä työntekijöistä. Se oman työn johtaminen ja se, että miten kaikki me vaikutetaan siihen kulttuuriin.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Kulttuuriin me vaikutetaan kaikki. Ja silloin varsinkin, jos siinä kulttuurissa on jotain sellaista, mikä on ollut vähän ehkä tabu. Niin kuin siitäkin puhuttiin jo, että onko se tabu, että voisi sanoa, että no ei minulla itse asiassa nyt olekaan niin kauhean kiire.
Että se on vähän sellainen, että sen takia, että ollaan tehokkaan tuntuisia, niin sen takia on.
Elina Iloranta:
Niin, että aina pitäisi olla kiire. Että kalenteri pitäisi olla täynnä. Jos joku kysyy, niin aina pitäisi olla kiire.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Se on vähän niin kuin pielessä silloin. Jotain siinä kulttuurissa on pielessä. Siihen täytyy päästä tarttumaan. Ja tämä on ehkä se, mistä on puhuttu korkeakoulumaailmassakin, jos me mietitään sitä, että miten me arvioidaan jonkun opintojakson vaikkapa kuormittavuutta. Niin me helposti puhutaan tunneista. Siinä pitää olla näin ja näin monta tuntia ja me ajatellaan vähän niin kuin työnteossa, me puhutaan tunneista. Ei me puhuta siitä että mitä sieltä syntyy sitten lopputuloksena.
Elina Iloranta:
Ajan mittaaminen.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Niin. Se on aika syvällä meissä se aikakäsitys ja ajan mittaaminen.
Elina Iloranta:
Mikä on ihan hullua kun se ei varsinkaan asiantuntijatyössä oikeesti sitä työtä mittaa.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Ei, kun se tosi kuningas-ajatus voi syntyä itseasiassa tosi pienessä hetkessä, mutta se pinnan alla tehty työ, mitä siellä on tehty sen eteen, se kaikki ajatustyö niin se on voinut ottaa tuntikausia, mutta et sä oo voinut sitä merkitä sun kalenteriin, etkä sä et ole voinut oikein ajatella, että tämä oli nyt se aika, kun mä työsktelin just tämän pienen oivalluksen hetken eteen. Vaan ne tavoitteet toimii silleen, että ne on siellä työstäneet asiaa ja sitten se tulee se oivallus.
Elina Iloranta:
Jes. Tässä on ihan älyttömän hyviä asioita. Mikä me otetaan Susanna nyt meidän organisaatiossa sellaiseksi konkreettiseksi teoksi, mitä me lähdetään nyt tekemään?
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Kyllä mä jotenkin luotan siihen ja olen aikaisemmassakin elämässäni ajatellut just sitä esihenkilön merkitystä. Ja ollut monissa sellaisissa projekteissa mukana, missä on lähdetty sitä kulttuuria sellaisenaan sanottamaan. Kaiveltu niitä asioita, että mitkä siellä mättää ja missä tökkii ja missä me ollaan eri mieltä ja missä ne odotukset on erilaisia kuin se realismi, missä eletään.
Mä itse ensimmäisessä henkilöstöinfossa sanoin, että palaverit, joita minä järjestän, ne on 45 minuuttia. Ajatuksena siinä on se, että siinä on se 15 minuuttia taukoa. Että siinä olisi tauko.
Että sinne ei tuoda mitään sinne väliin. Mä voin käyttää sen tauon sitten joko siihen, että mä puhalteleen jotain ajatusta ulos tai imen jotain ajatusta sisään. Tai sitten mä voin purkaa vaikka sähköpostia, jos mä niin päätän.
Mutta se, että se palaveri itsessään ja siihen käytettävä aika ja se keskustelu. Ja se on sitten ihan sama, jos palaveri on puolitoista tuntia tai kaksi tuntia, niin se 15 minuuttia. Mutta että siellä olisi niitä taukoja välissä.
Elina Iloranta:
Joo, ja kunnioitetaan toisen palautumista.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Se on aika konkreettinen.
Elina Iloranta:
Ja se on konkreettinen ja yritetään ainakin sitä, että saataisiin pieniä ilmarakoja.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Ilmarakoja, niin.
Elina Iloranta:
Niin.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Koska se on sitä huokoistamista. Ja siitä aivot kyllä tykkää. Se on oppimisen kannalta ihan supervoima, jos pystyy huokoistamaan päiväänsä.
Elina Iloranta:
Kyllä. Kiitos Susanna tästä keskustelusta.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Kiitos. Tämähän meni vauhdikkaaksi.
Elina Iloranta:
No Kyllä.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Meillä ei ollut yhtään kiire. Meillä oli vaan tosi mielenkiintoinen keskustelu.
Elina Iloranta:
Me oltaisiin voitu tätä kyllä jatkaa.
Susanna Niinistö-Sivuranta:
Niin oltais.
Elina Iloranta:
Mä en tiedä miten. Kuulijat, toivottavasti viihdyitte tämän äärellä. Ja tule kertomaan omat ajatuksesi, kommenttisi, ehkä vinkkejä siihen, miten sitä aikaa voi löytää. Niin Haaga-Helian LinkedInissä keskustellaan siellä. Kiitos.