Elina Iloranta:
Estääkö hermostosi oppimisen?
Tämä on Haaga-Helian osaamisen ytimessä -podcast, jossa keskustelemme oppimisesta ja osaamisen kehittämisestä eri näkökulmista. Tänään aiheena on hermosto.
Minä olen Elina Iloranta ja vieraanani tänään on Airikka Nurmela. Tervetuloa. Hermosto-mentori taitaa olla titteli, jolla voisin sinua kutsua.
Airikka Nurmela:
Joo, minä käytän kyseistä titteliä. Tietääkseni ainoana.
Elina Iloranta:
Se kuulostaa erinomaiselta.
Tämä hermosto jotenkin vähän oli, että mennäänkö nyt ollaan tällaisessa korkeakoulun podcastissa ja käsitellään työssä oppimista ja miten se osaamisen kehittäminen tapahtuu työssä. Ajattelin, että mennäänkö liian syvälle, mutta kun minä vähän aiheeseen perehdyin, niin minulle tuli suuri oivallus. Itse asiassa hermosto voi todellakin olla sellainen, mikä voi blokata kokonaan sen oppimisen.
Airikka Nurmela:
Kyllä.
Elina Iloranta:
Koska jos hermosto on jumissa se oppiminen ei tapahdu ja toisaalta jos ollaan hyvässä tilassa hermostomme kanssa niin sitten taas oppiminen sujuu. Me olemme aika paljon tässä podcastissa puhuttu, että mitä tarvitaan ja ollaan puhuttu ajattelusta ja unesta. Että ajattelulle pitää olla aikaa, mutta ei sekään ihan riitä kun mikä tahansa ajattelu ei riitä.
Airikka Nurmela:
Ei itse asiassa. Sekä ajattelu, eli mitä me ajatellaan, että myöskin se uni, eli nukutaanko me, palaudutaanko me, niin nekin on asioita, joista autonominen hermosto päättää.
Elina Iloranta:
Just.
Airikka Nurmela:
Eli itse asiassa, jos miettii autonomista hermostoa, kun puhun hermostosta, puhun autonomisesta hermostosta, niin se määrittää sen, mitä me asioista ajatellaan. Se määrittää sen, mitä me tunnetaan. Se määrittää sen, miten meidän keho voi. Se määrittää sen, millaista vuorovaikutusta, millaista yhteistyötä me tehdään toisten kanssa.
Eli ihan sama asia, riippuen siitä, missä tilassa sun hermosto on, niin se voi tuntua susta ylitse pääsemättömältä esteeltä. Se voi saada sut hyökkäämään tai pakenemaan. Tai se voi tuntua sulle ihan neutraalilta tai ehkä jopa huvittaa sua.
Ihan sama asia. Eli se, mitä me asioista ajatellaan, ei ole kiinni siitä asiasta tai ihmisistä vaan siitä, että kuinka turvassa meidän hermosto kokee, että me ollaan.
Elina Iloranta:
Toi on musta jotenkin kiinnostavaa. Mä heti hyökkään syvään päätyyn, koska tosi paljon, esimerkiksi stressi ajatellaan, että mä oon niin stressaantunut, koska mun työ on sellaista. Mä oon niin stressaantunut, kun tässä on nyt nämä ruuhkavuodet. Ja on niin paljon asioita.
Airikka Nurmela:
Ei se ole siitä kiinni. Se on siitä kiinni, että sun hermosto kokee, että sä oot uhattuna.
Ja jos mennään tosi yksinkertaisen, niin stressihän tulee siitä, että asiat ovat toisella lailla, kun sä haluaisit niiden olevan.
Elina Iloranta:
Niin.
Airikka Nurmela:
Ja sä taistelet sitä todellisuutta vastaan. Ja se saa aikaan sen, että sulla on se stressi. Tavallaan sillä ei ole mitään tekemistä niiden asioiden kanssa.
Elina Iloranta:
En tiedä, mitkä synapsit yhdistyvät, mutta mites sitten, kun puhutaan paljon tällaisesta itsensä johtamisesta, sun pitää hallita sun elämää ja jotenkin sellaista. Niin mulla ainakin tulee siinä just semmoinen, että mä haluan, että asiat menee tietyllä tavalla.
Airikka Nurmela:
Kyllä.
Elina Iloranta:
Tai jotenkin. Ja mä suunnittelen etukäteen ja ne asiat, että sitten tavallaan kaikki on pilalla, kun ne ei menekään niin kuin mä haluan. Niin onko tässä ristiriitaa?
Airikka Nurmela:
Niin, sä taistelet. Sillä on todellisuutta vastaan. Kun me koetetaan hirveän usein hallita sellaisia asioita, joita me ei pystytä oikeasti hallitsemaan.
Elina Iloranta:
Niin.
Airikka Nurmela:
Ajatellaan vaikka oppimisessa tai työssä: Me tehdään tosi tiukat tavoitteet. Tuon täytyy tapahtua tänä vuonna, jotta minä olen tehnyt työni hyvin ja onnistunut.
Elina Iloranta:
Kyllä. Sehän on ihan kehityskeskustelussa laitetaan asiat, jotka sun täytyy hoitaa.
Airikka Nurmela:
Mutta niin kuin me ollaan huomattu, niin maailmahan muuttuu ihan hirveätä vauhtia meidän ympärillä. Tässä tapahtuu koko ajan kaikkea sellaista, mitä me ei olla pystytty ennakoimaan, mikä muuttaa koko ajan rakenteita. Ja jos me ollaan jumituttu sinne, että näin tämän asian pitää mennä ja ympäristö muuttuu, se estää sen. Ja me pidetään kynsin hampain kiinni siitä. Mutta kun minun kehityskeskustelussani on laitettu nämä asiat ja minun tulostavoitteeni on kiinni tästä ja tästä.
Niin mehän väistämättä saadaan itsellemme stressi.
Elina Iloranta:
Aivan.
Airikka Nurmela:
Eli jos puolestaan meidän hermosto on tasapainossa, me pystytään hyväksyyn se, että okei, maailma muuttui. Mitkä on tässä kohdassa sitten ne tavoitteet ja mihin täytyy suunnata? Ja päästetään irti niistä vääristä tavoitteista, koska havaitaan se, että meidän täytyy siirtää ne tavoitteet. Maali oli tuolla, kun me mietittiin, mutta maali siirtyikin tuonne.
Elina Iloranta:
Joo. Ja nyt ollaan kyllä ihan ytimessä tällaisessa organisaation johtamisessa. Oikeastaan, että miten sitten me asetetaan tavoitteita ja nythän just puhutaan, että pitää olla joustava. Ja ne yritykset pärjäävät, jotka pystyvät muuttamaan sitä suuntaa, olemaan tällaisia resilienttejä ja jotenkin liikkumaan. Tulevaisuuskyvykkyydestä taidettiin tässä puhua jossain jaksossakin.
Niin itse asiassa siellä kuitenkin, siellähän on ne ihmiset tekemässä sitä. Ja heidän hermoston tilansa varmaan sitä aika paljon tätä määrittelee. Nyt kun mä tässä tätä yhdistelen sinulta saamasi tietoa, niin jotenkin mietin, että miten se on mahdollista, että kun jo puhuttiin nämä yksilöiden tavoitteet, mutta sitten on ne yrityksen tai organisaation tavoitteet. Niin jotenkin ajatellaan, että no nehän jokin niitähän voidaan muuttaa. Mutta toisaalta, jos siellä on niitä henkilöitä, jotka on fiksannut ne, että tämä on se, mihin me mennään ja tätä kohti me mennään.
Airikka Nurmela:
Tällä hetkellä musta tuntuu, että hirveän monessa yrityksessä toimitaan vaan reaktiivisesti. Eli tulee ne uhat, tehdään äkkiä jotain nopeita ratkaisuja, mitkä näyttää sillä hetkellä siitä tietynlaisesta pelontilasta käsin hyvältä.
Ja hermosto, se on siinä jännä vekotin, että ensinnäkin sillä on yksi ainut tehtävä oikeastaan. Ja se on pitää meidät turvassa. Lajien tärkein tehtävä on lisääntyä. Yksilön tärkein tehtävä on pysyä hengissä, jotta yksilö voi lisääntyä ja laji voi näin lisääntyä sitten eteenpäin.
Ja jotta me voidaan lisääntyä, niin meidän pitää pysyä hengissä. Ja se on se, mihin meidän hermosto vie kaiken fokuksensa.
Meillä on tällainen sisäänrakennettu ominaisuus kuin negatiivinen vinouma, mikä tarkoittaa sitä, että me nähdään uhat paljon suurempina kuin mitä ne todellisuudessa on.
Ja jos me ei ymmärretä meidän hermostoa, mä puhun hermoston kanssa ystävystymisestä. Jos me ei olla ystävystytty meidän hermoston kanssa, niin hermosto vie ja me vikistään. Eli me nähdään ne uhat, mutta me ei osata oikeasti laittaa niitä mittakaavaan.
Eli jos ajatellaan esimerkiksi Venäjä kun hyökkäsi Ukrainaan.
Elina Iloranta:
Niin.
Airikka Nurmela:
Meidän suomalaisten elämähän oli silloin ihan torstai-aamuna ihan yhtä turvallista kuin mitä keskiviikko-iltana. Ei Venäjä tullut meidän itärajan yli. Mutta meidän hermostot siirty kollektiivisesti pelontilaan, kun taistelee–pakenee-tilaan. Mikä sitten saa ikennetkin toimimaan, miten toimikin. Mihin me ollaan nyt valmistautumassa.
Elina Iloranta:
Niin.
Airikka Nurmela:
Sen sijaan, jos hermosto tunnistaa sen, että okei mun hermosto nyt kokee tässä jonkun tällaisen uhan, pystyy rauhoittamaan oman hermostonsa, pystyy tekemään oikeasti sen, katsoa sen ison tilannekuvan.
Elina Iloranta:
Joo.
Airikka Nurmela:
Sitten vielä hermosto, mutta tosiaan se ei ole rationaalinen. Se ei tee rationaalista tilannekatsausta. Se katsoo vaan, että hei, pysynkö minä nyt turvassa.
Ja se myöskin perustaa, varsinkin kun se on siellä taistelun ja pakenemisen, puolustuksen ja selviytymisen tilassa, kaikki päätöksensä vanhaan sellaiseen, mitä on jo tapahtunut.
Eli se kaivaa sieltä menneisyydestä. Silleen, että no, joku tällainen ratkaisu on toiminut joskus aikaisemmin. Otetaan tämä täältä matkalaukusta. Mutta kun me eletään tässä maailmassa, joka muuttuu koko ajan valtavaa vauhtia, niin ne vanhat ratkaisut ei enää toimi.
Elina Iloranta:
Joo.
Airikka Nurmela:
Ja jos meidän hermosto ei koe, että nyt ollaan turvassa, että on ihan turvallinen tila, vaikka kaikki on liikkeellä, niin me ei pystytä näkemään niitä uusia ratkaisuja, mitä tämä aika tarvitsee nimenomaan. Me tarvitaan nimenomaan niitä uusia ratkaisuja. Uusia tapoja yhdistää asioita.
Uusia tapoja oppia. Löytää luovia ratkaisuja. Ja tässä kaikessa meidän hermosto on, missä tilassa meidän hermosto on, niin se on aivan avainasemassa.
Elina Iloranta:
Minun tuli tässä nyt mieleen tällainen konkreettinen kysymys. Jos ajatellaan, tosiaan ollaan nyt yrityksessä X ja hirveästi jotain tapahtuu ja tulisi vaikka joku yllättävä käänne. Monesti ehkä on sitten, että no johtoryhmä vetäytyy nyt miettimään tätä asiaa. Ja ehkä en tiedä, toivottavasti he vaikka rauhoittuvat asian äärelle ja miettivät tätä järkevästi. Mutta minä olen itse monesti ollut sellaisessa roolissa, että vaikka vien muutosta ja minun pitää saada henkilöstön mukaan.
Niin miten näet, onko tällaiset, että jos tulee joku yllättävä, onko se ennemmin avattava tämmöiseen kollektiiviseen keskusteluun. Että hei, nyt meillä on tilanne, mistä me ei ihan tiedetä, miten meidän pitää toimia. Mutta että mietitään yhdessä, että meillä on nyt kaikki kuitenkin ihan ok. Vai onko ennemmin niin, että hei, älä sinä mieti tätä. Minä mietin ja palaan sitten, kun minulla on vastaus.
Airikka Nurmela:
No, ensinnäkin tärkeää on se myöntää se, että hei, me ei nyt tiedetä.
Elina Iloranta:
Kun minä tykkään tästä. Minä jotenkin haluaisin aina tuoda asiat, että hei, en tiedä, mutta mietitään yhdessä.
Airikka Nurmela:
Joo. Kyllä minä lähtisin, että se luo sitä turvaa siihen laumaan. Että jos mietitään, me ollaan lauma-eläimiä mitä suurimmassa määrin. Me ei tuolla yksin selvittäisi villissä luonnossa kovinkaan pitkään. Me ollaan vielä saalis-eläimiä siinä mielessä niin lauman johtajan tärkein tehtävä on tuoda sitä turvantunnetta siihen.
Ja tämän takia se, että johtaja itse on ystävystynyt sen oman hermostonsa kanssa, on vuorovaikutuksessa oman hermostonsa kanssa, on ihan valtavan tärkeää. Koska jo ihan se, mikä se johtajan presenssi siinä tilanteessa on, vaikuttaa siihen, että miten se lauma kokee sen.
Elina Iloranta:
Joo.
Airikka Nurmela:
Että vaikka johtaja vakuuttaisi, että homma on ihan hanskassa, kaikki on ihan hyvin. Ei ole mitään hätää. Kukaan ei usko.
Elina Iloranta:
Ei aivan.
Airikka Nurmela:
Meillä on sisällä sellainen osa kuin neuroseptio, joka jatkuvasti tarkkailee meidän ympäristöä, meidän lajitovereita, myöskin meidän omaa sisäistä tilaa. Ja tekee sitä tsekkausta, että ollaanko me turvassa. Ja neuroseptio lukee, sitä ei kiinnosta sanat. Sitä kiinnostaa presenssi. Sitä kiinnostaa se, että miten ihmiset on läsnä. Että jos siellä on oikeasti hermostunut johtaja vakuuttamassa kaikille, että kaikki on ihan hyvin, ei ole mitään hätää. Ja itse sääntäilee tai on sitten silleen lamaantunut ja mitään ei tapahdu.
Vai onko siellä rauhallinen johtaja, joka toteaa, että joo, tämä tilanne. Mä en tiedä, miten me tästä edetään, mutta mä lupaan, että mä teen parhaani ja selvitetään tämä kunnolla.
Elina Iloranta:
Joo. Mulla tulee tästä ihan mieleen korona-aika ja Sanna-Mariin. Kaikkihan sitä sanoi, että se oli ihana, kun mun mielestä hänen se tyyli, millä hän esitti ne asiat niin rauhallisella tavalla, niin se toi niin semmoisen, että okei.
Airikka Nurmela:
Joo jotenkin se voi itsekin hengittää ulos, laskeutua sille, että okei.
Elina Iloranta:
Ja mä muistan, että siitä puhuttiin kollegoiden kanssa, kun se sai ihan niin kuin lapset rauhoittumaan. Ja jotenkin tämä esihenkilöydessä semmoinen, mä itse asiassa tästä jonkun kanssa just keskustelinkin, että vaikka olisi kuinka kiire, niin esihenkilönä, kun sä vaikka tapaat jonkun käytävällä ja onko kaksi minuuttia aikaa, niin mä olen sitä mieltä, että esihenkilöllä on aina aikaa.
Airikka Nurmela:
Joo.
Elina Iloranta:
Ja sitten siinä hetkessä tavallaan on vaan suljettava pois ne kaikki muut.
Airikka Nurmela:
Kyllä.
Elina Iloranta:
Ja sä olet juuri siinä. Ja tavallaan se voi olla, että siinä on se kaksi minuuttia tasan, mikä sulla on, mutta se, että miten olet siinä tilanteessa.
Airikka Nurmela:
Me puhutaan yhteissäätelystä, co-regulation.
Elina Iloranta:
Okei.
Airikka Nurmela:
Siinä meidän hermostot on jatkuvasti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Ja ennen kaikkea, kun tosiaan me nyt ollaan tämmöisiä ohutnahkaisia saaliseläimiä.
Niin erityisesti meillä tarttuu kaikki pelkoon ja hyökkäämiseen siis tällaiseen olevat tunteet. Ne tarttuu tosi nopeasti. Se vahvistaa hengissä säilymistä kun yhdessä paetaan tai hyökätään. Kuten tiedetään, että tällä hetkellä aika paljon tätä tehdään tuolla sosiaalisen median puolellakin ja kaikkialla. Mutta se tarttuu myöskin jos on rauha. Että jos toinen ihminen, jos sä tuut sellaisen henkilön luo, oot itse hermostunut ja se toinen on ihan vaan rauhassa, se ei lähde siihen sun tunteeseen mukaan. Niin sä huomaat sen, miten sun omakin tunne laantuu, päästää irti ja pystyt olemaan siinä tilanteessa.
Elina Iloranta:
Joo.
Airikka Nurmela:
Ja se, että jos esihenkilö pystyy sen tosiaan tekemään sen, että joku tulee sinne, että onko sulla se kaksi minuuttia aikaa niin just irti muista asioista laskeutua siihen olemaan läsnä. Niin se voi monesti jo riittää, että se toinen kertoo sen kaksi minuuttia sitä asiansa ja sieltä tuleekin itseltä se vastaus, että aah, eikun niin joo, näinhän tämä menee.
Elina Iloranta:
Niin aika usein ei se niin kuin tarvitse vain olla.
Airikka Nurmela:
Kyllä. Kyllä. Antaa se kaksi minuuttia läsnä olla.
Elina Iloranta:
Ja itse asiassa päästäänkö tähän, mä vähän alkuunkin taisin sanoa, että miten tämä nyt sitten liittyy tähän ja aina, että jotenkin pitääkö nyt yrityksen ja johtajien kaikki ihmisten yksityisongelmat ratkaista, että hoitakoon hermostonsa itse.
Mutta itse asiassa onko tämä se ydin siihen, että miten organisaatiossa voidaan johtaa hermostoja. Että tavallaan huolehtii siitä itse, jokaiselle esihenkilölle ja johtajalle, että se on tärkeää, että minkälaisessa tilassa he ovat itse, koska he sitten livittävät ja luovat sitä kulttuuria, että hei, meillä on nyt kaikki ihan hyvin. Sitten päästään varmaan kaikkiin näihin palautumisiin ja taukoihin ja kaikkeen mitä ikinä.
Airikka Nurmela:
Joo. Sehän on, jos johtaja luo ympärilleen turvantunnetta, niin se mahdollistaa kaikille muille sen, että he saavat olla ihmisiä. He saavat kokeilla. He voivat tehdä virheitä. Virhe ei ole niin kuin, että sut ruoskitaan mentaalisesti.
Ja sitä kautta, jos ajatellaan tätä nykyistä maailmaa, mikä on todella, muuttuu valtavaa vauhtia, niin eihän meillä ole vielä oikeita ratkaisuja kaikkiin asioihin. Meidän on pakko voida kokeilla turvallisesti, jotta me löydetään uusia tapoja olla ja tehdä ja niin edelleen.
Ja tosiaan, kun tuosta lähdettiin liikkeelle, että voiko hermosto estää oppimisen, niin kyllä, oppimisen oivaltamisen.
Että jos meidän hermosto kokee, että mä en ole turvassa.
Ja se ei ole semmoinen rationaalinen, että okei mä tiedän, että tässä nyt ei ole mitään vaarallista. Vaan se on niin kuin tunne, jolla ei ole välttämättä mitään varsinaista syytä.
Mutta jos mä en koe olevani turvassa, mä en voi kunnolla oppia. Mun hermoston huomio on muissa asioissa, kuten niissä, että mitkä on vaarallista ja onko mä nyt turvassa ja niin edelleen.
Elina Iloranta:
Joo.
Airikka Nurmela:
Ja oivaltaminen edellyttää istä, että mä koen että mä olen turvassa. Että mä voin yhdistää sieltä oikeasti niitä asioita tavalla, mitä ei ole aiemmin tehty. Sitähän luovuus on. Että voidaan yhdistää asioita joita ei ole aikaisemmin yhdistetty sillä tavalla. Löytää jotain uusia ratkaisuja. Se nyt ei oo mikään tällainen luovan luokan yksinoikeus vaan kaikessa mahdollisessa työssä me tarvitaan luovaa ajattelua, jotta asiat menee eteenpäin.
Elina Iloranta:
Kyllä. Jotenkin toi kuulostaa niin yksinkertaiselta, että niin tietenkin. Mutta miksi meidän työelämä sitten on tällaista? Me kaikki säntäillään kiireessä ja kalenterit on täynnä.
Arikka Nurmela:
Me ollaan rakennettu kulttuuri, jossa arvostetaan näennäistä tehokkuutta ihan valtavasti.
Elina Iloranta:
Niin. Mitataan aikaa ja jotenkin semmoista, että pitää kävelläkin nopeasti. Mä oon itekin kyllä sellainen.
Airikka Nurmela:
Joo. Mä oon hyvin hidas kävelijä.
Mutta siis meillähän on tällainen joku ihmeellinen ajatus monessakin työpaikassa, että jos sulla on koko ajan kiire, niin sä teet hommat hyvin. Tai että sä oot tärkeä ihminen, jos sulla on koko ajan kiire.
Elina Iloranta:
Just toi.
Airikka Nurmela:
Mutta se, että sulla on kiire, kertoo siitä, että sun hermosto on puolustustilassa. Se on siellä stressin tilassa. Se kaventaa ajattelun.
Elina Iloranta:
Niin.
Airikka Nurmela:
Sä teet niitä samoja asioita. Sä kuvittelet, että sä oot herveen tehokas, kun sä siirrät sitä nappulaa tällä lailla edes takaisin.
Elina Iloranta:
Niin.
Airikka Nurmela:
Ei se ole oikeasti tehokkuutta.
Elina Iloranta:
Niin.
Airikka Nurmela:
Se vaan tuntuu siltä.
Ja sitten me päästään siihen, että meillä kännykkähän on pahin mahdollinen vihollinen meidän autonomiselle hermostolle.
Elina Iloranta:
Aivan.
Airikka Nurmela:
Meillä ei oo enää niin kuin tämmöisiä tylsiä hetkiä, milloin me vaan ihan vaan oltais.
Itse ainakin olen lapsena maanut nurmikolla ja katsonut pilviä, löytänyt, kun olet sieltä löytänyt jotain. Tai neliapiloita. Ollut läsnä siinä, mitä on. En tiedä, onko mun lapset koskaan elämässään löytänyt neliapilaa. Ei niiden tarvitse. Niillä on kännykkä. Ja sama on meillä. Eli meidän täytyisi tietoisesti lähteä rakentamaan meidän hermostolle kykyä nauttia tylsyydestä.
Ja aluksi se vastustaa sitä ihan hirveästi ihan vaan tiedoksi. Sen mielestä se on tyhmin idea ikinä, että me ei tehtäisi yhtään mitään hyödyllistä ja järkevää.
Mutta sieltä tulee se luovuus. Sieltä tulee se, että sä näet sen ison kuvan.
Elina Iloranta:
Jotenkin toi tuntuu niin vastoin kaikkea, että me vaikka työpaikalla oltais, että hei, ei tehdä mitään. Ollaan vaan.
Airikka Nurmela:
Joo. Tai me, niin kuin ennen vanhaan oli vanhat kunnon kahvitauot. Nehän on ollut parasta mahdollista meidän hermostolle. Mennään höpöttämään ja nauraan työkavereiden kanssa viideksitoista minuutiksi ihan kaikesta, mitä mieleen juolahtaa. Me tarvitaan naurua. Me tarvitaan hömppää. Me tarvitaan tylsyyttä. Me tarvitaan sitä, että me vaan istutaan ja ollaan.
Se on jännä huomata, kun käyn tekemässä yrityksissä ryhmäfasilitointeja tai coachingia, mitä kanssa teen. Se, että kun ihmiset tulee paikalle ja se on semmoinen zzzz. Ja kaikilla on omat kiireensä.
Siihen ei tarvita kuin parin minuutin pysähtyminen, parin minuutin läsnäoloharjoitus.
Kun koko porukka on muuttunut ihan erilaiseen tilaan. Että sieltä oikeasti aletaan tehdä yhteistyötä.
Elina Iloranta:
Tuo on tosi tärkeä. Itsekin paljon fasilitoin jotenkin se, että miten sen aloittaa. Ja tosi monesti siihen avataan ne läppärit ja on miljoona asiaa ja aamulla koira oksens ja kaikkea tapahtuu. Niin toi on kyllä varmasti tärkeä. Täytyy oikein itsekin ruveta keskittyä tähän ja muistaa pitää läsnäoloharjoituksia.
Mutta miten tähän loppuun. Ehkä nyt puhutaan tosi paljon, että pitää rauhoittua ja että sieltä ne syntyy. Mutta jotenkin puhutaan paljon, että oppimiseen liittyen pitäisi mennä uusille alueelle ja mennä epämukavuusalueelle. Että nyt menee sieltä se uusi löytyy ja opit uutta ja ole rohkea. Ja rohkeasti mennään kohti uusia avauksia. Niin sä taidät ajatella tästä kuitenkin vähän eri tavalla.
Airikka Nurmela:
Joo tavallaan. Tavallaan. Mä puhun kasvunalueesta. Eli että meillä on se mukavuusalue. Sen yläpuolelle ympärille tulee kasvunalue ja sitten tulee paniikkialue.
Eli se, että kun me lähdetään sieltä mukavuusalueelta, niin sen pitäisi olla aina sellainen kuitenkin turvallisen tuntuinen. Että se ei ole liian vaikea. Että pikkasen tuntuu. Vähän jännää. Ja sitten palataan sinne turvan alueelle lepäämään. Eli tehdään ja palataan. Tehdään ja palataan.
Ja näin me aletaan kasvattaa sitä meidän mukavuusaluetta pikkuhiljaa.
Sen sijaan, jos me lähdetään niin, että tehdään liian iso hyppy. Mennään todellakin niin, että härkää sarvista ja niin edelleen. Siinä voi oppia jotain.
Mutta todennäköisesti meidän hermosto kokee sen liian uhkaavana, liian pelottavana.
Ja sitten kun me tullaan takaisin sinne mukavuusalueelle, niin itse asiassa se kutistaa sitä meidän mukavuusaluetta.
Elina Iloranta:
Niin, eli sitten vetäytyy takaspäin.
Eli idea olisikin ennemmin laajentaa. Ei mennä epämukavuusalueelle, vaan laajennetaan mukavuusaluetta.
Onko tämä ehkä sitten sellaisessa kehittämisessä?
Airikka Nurmela:
Unohtetaan se koko epämukavuusalue, koska mennään sellaisia sopivan kokoisia askeleita sinne kasvunalueelle.
Se tosiaan vähän jännittää, mutta se ei niin kuin lamannuta. Ei tule sellainen niin kuin, että aaa, vaan niin kuin sellainen, että eee, mutta mennään. Ja sitten tullaan takaisin sinne mukavuusalueelle. Onnistelee itseä kehoa. Vitsit, mä olin hyvä ja rohkein. Olin rossa ja kävin.
Elina Iloranta:
Okei, toi on ihana. Tämä kasvun ajatus jotenkin ja ehkä se tähän sekä yksilönä että sitten miten toimimme organisaatiossa ja muuta. Toi kuulostaa tosi hyvältä.
Miten me tätä nyt kiteytetään?
Olemme todenneet, että hermosto todella voi estää sen oppimisen ja kehittymisen. Ja kaikki voi mennä ihan pieleen. Mutta sitten taas oikein hyödyntämällä, tai oikein kohtelemalla omaa hermostoaan, niin se voikin mahdollistaa sen oppimisen aika hyvin.
Airikka Nurmela:
Joo. Ja hermosto, se vähän samanlainen kuin lihas.
Elina Iloranta:
Joo.
Airikka Nurmela:
Eli se kuitenkin, me tarvitaan sitä tosiaan sinne kasvunalueelle menoa, että se lihas vahvistuu, kun sitä rasitetaan silleen sopivasti.
Niin kuin jos kuntosalillekin menee, niin kuin sopivat puntit. Että vähän tuntuu, mutta kaikki me tiedetään, että jos se liikaa rehkii, niin mitä sitten tapahtuu.
Sitten ollaan viikko. Katsotaan portaita ylhäältä, että en kävele alas.
Elina Iloranta:
Kyllä.
Airikka Nurmela:
Ja sitten meillä on paljon erilaisia harjoituksia, joilla me pystytään vahvistamaan. Siis kehollisia asioita, joilla me pystytään vahvistamaan sitä hermoston kykyä palata sinne turvan ja yhteyden tilaan. Eli vahvistetaan sitä hermoston sisäistä turvaa.
Elina Iloranta:
Joo.
Airikka Nurmela:
Ja kun se vahvistuu, niin sitten on maailma auki.
Elina Iloranta:
Ai että. Tämä kyllä menee luihin ja ytimiin. Ja tässä on itsellä ainakin paljon tekemistä. Ja mä luulen, että aika paljon yrityksissä ehkä vaatisi pysähtymistä, vaikka ees tämän hermostoasian äärelle ymmärtääkseen, että ollakseen tulevaisuuskyvykäs organisaationakin. Niin on tosi tärkeää hengitellä välillä.
Airikka Nurmela:
Joo. Ja se on myöskin, mitä yrityksissä on käynyt puhumassa, niin tosiaan kun se tulee kollektiiviseksi ymmärrykseksi tämä. Ja myöskin se, että jokaisen hermoston yksilö. Kukaan meistä ei ole heikko sen takia, että jotkut asiat pelottaa, mitkä jotain toista ei.
Niin voidaan alkaa myös puhua siitä, että hei, missä kohdassa me nyt ollaan porukalla menossa tällä hermoston hierarkialla.
Elina Iloranta:
Aivan. Toi kuulostaa erinomaiselta.
Hei, suuri kiitos sinulle, Airikka!
Airikka Nurmela:
Kiitos.
Elina Iloranta:
Tämä oli ihastuttava keskustelu ja olisin kyllä voinut tästä jatkaa, mutta tämä jakso meidän täytyy päättää. Kiitos kaikille tästä. Jatkamme keskustelua LinkedInissä Haaga-Helijan LinkedIn-kanavalla jakson julkaisun jälkeen.
Kiitos.