Siltoja ei synny itsestään – oppimista rajojen välillä

Kun puhumme oppimisesta yhteisöissä, ajatukset suuntautuvat usein niiden sisäiseen dynamiikkaan: vuorovaikutukseen, yhdessä ajatteluun ja osaamisen jakamiseen. Harvemmin tulemme kuitenkaan ajatelleeksi, että yhtä olennaista oppimiselle on se, mitä tapahtuu yhteisöjen reunamilla – rajapinnoilla, joissa erilaiset käytännöt, kulttuurit ja ajattelumallit kohtaavat.

Kuvitellaan tilanne, jossa eri alojen asiantuntijat kokoontuvat saman pöydän ääreen. Tavoite on yhteinen, mutta jokainen puhuu hieman eri kieltä – ei välttämättä kirjaimellisesti, vaan toimintatavoiltaan, käsitteiltään ja oletuksiltaan. Tilanteeseen voi sisältyä jännitteitä ja väärinymmärryksiä – mutta juuri niissä piilee valtava potentiaali. Rajapinnoilla syntyy uudenlaista ajattelua, kun erilaiset näkökulmat törmäävät, haastavat ja rikastuttavat toisiaan.

Wenger-Traynerin ja Wenger-Traynerin (2021) mukaan rajapinnoilla tapahtuva oppiminen voi parhaimmillaan synnyttää uutta ymmärrystä, kieliä ja käytäntöjä, jotka ylittävät yksittäisten yhteisöjen rajoitteet. Näissä kohtaamisissa ihmiset tuovat mukanaan omien yhteisöjensä kokemuksia ja haasteita, jolloin syntyy tilaa innovaatioille, merkitysten rakentumiselle ja yhteiselle ongelmanratkaisulle.

Oppiminen yhteisöjen välillä on noussut keskeiseksi teemaksi myös Haaga-Helian liikunnanohjaajakoulutuksen ja työelämäyhteistyön konteksteissa. Olemme koulutuksen kehittämistyössä ja erityisesti urheilun oppivien yhteisöjen rakentamisessa havainneet, että rajapinnat ovat usein alihyödynnettyjä. Niissä piilee valtava innovaatioiden mahdollisuus, mutta keskustelua rajojen ylittämisestä, rooleista tai luottamuksen rakentumisesta käydään liian vähän tai liian kapeasti.

Haluamme omistaa tämän kirjoituksen juuri sille oppimisen alueelle, jota ei voi rakentaa katsomalla sisäänpäin – vaan katsomalla kohti toisia, kohti yhteyksiä ja suhteita.

Kohti ymmärrystä

Rajapinnoilla onnistunut yhteistyö ei tapahdu itsestään. Se edellyttää sekä ihmisiä että rakenteita, jotka tukevat yhteisöjen välistä vuorovaikutusta. Erityisen tärkeässä roolissa ovat niin sanotut raja-agentit (boundary spanners), jotka kykenevät liikkumaan sujuvasti eri yhteisöjen, kuten valmennuksen, koulutuksen ja hallinnon välillä. He eivät pelkästään siirrä tietoa, vaan tulkkaavat ajattelutapoja ja rakentavat yhteistä ymmärrystä. (Wenger 2000.)

Esimerkiksi urheiluakatemiaympäristössä tällainen henkilö saattaa ylläpitää yhteyksiä eri seuroihin ja lajiliittoihin sekä toimia uusien toimijoiden mukaan kutsujana. Heidän kykynsä havaita hiljaisia viestejä ja sanoittaa niitä rakentavasti voi olla ratkaiseva yhteisön kehittymisen kannalta.

Organisaatioissa, joissa tällaisia henkilöitä on useita, yhteistyö eri suuntiin on yleensä vahvempaa ja laajempaa. Sen sijaan yhteisöt, joista puuttuu sillanrakentajia, voivat jäädä helposti sisäänpäin kääntyneiksi. Käytännössä olemme nähneet, miten yhteistyö sujuvoituu, kun mukana on henkilöitä, jotka pystyvät liikkumaan eri kulttuurien ja toimintatapojen välillä – olipa kyseessä valmennuksen arki tai vaikkapa oppilaitosyhteistyö.

Yhteistyötä voidaan tukea myös rakenteellisesti. Jaetut dokumentit, visuaaliset mallit, yhteiset työkalut ja arjen rutiinit toimivat oppimisen tukena ja rakentavat yhteistä kieltä (Wenger 2000). Ne auttavat konkretisoimaan tavoitteita ja toimivat keskustelun ankkureina erityisesti silloin, kun yhteisöissä puhutaan eri ’kieltä’.

Kaikki rajanylitykset eivät kuitenkaan ole sujuvia. Yhteistyötä voivat vaikeuttaa muutosvastarinta, epäselvät vastuut ja valtasuhteet, jotka vaikuttavat siihen, kenen ääni kuuluu ja kuka saa vaikuttaa (Pyrko, Dörfler & Eden 2019; Stoffels ym. 2022). Näiden esteiden tunnistaminen on ensimmäinen askel niiden ylittämiseen.

Yksi tehokas tapa tunnistaa ja tehdä näkyväksi yhteisön rajapintoja ja yhteistyön kitkakohtia on piirtää kaavio, joka kuvaa omaa yhteisöä. Siihen voi hahmotella, ketkä kuuluvat tiiviisti yhteisöön, ketkä ovat sen reunoilla ja mitkä muut toimijat vaikuttavat sen toimintaan ulkopuolelta. Viivojen ja symbolien avulla voi kuvata esimerkiksi yhteistyön tiiviyttä, kitkaa tai yhteyden puuttumista. Kaaviosta syntyy yhteinen keskustelun väline, joka auttaa sanoittamaan jännitteitä ja mahdollistaa niiden rakentavan käsittelyn (vrt. Pyrko ym. 2019).

Akkermanin ja Bakkerin (2011) mukaan yhteisen ymmärryksen rakentumista tukevat neljä keskeistä mekanismia:

• ensinnäkin ymmärrys toisen yhteisön identiteetistä ja arvoista (identifikaatio)
• toiseksi käytännöt ja prosessit, jotka tukevat yhteistyötä (koordinaatio)
• kolmanneksi erojen tunnistaminen ja reflektointi (reflektio)
• neljänneksi uusien merkitysten ja käytäntöjen syntyminen (transformaatio).

Omassa työssämme olemme havainneet, että näistä erityisesti identifikaatio ja reflektio jäävät helposti vähemmälle huomiolle, kun kiirehdimme koordinoimaan tekemistä. Silti juuri ne tarjoavat perustan aidosti yhteiselle kehittämiselle – erityisesti kun toimitaan eri toimintakulttuurien, kuten valmennuksen ja koulutuksen, rajapinnoilla. Näiden neljän näkökulman äärelle pysähtyminen voi avata aivan uudenlaisia mahdollisuuksia luottamuksen rakentamiseen, yhteiseen oppimiseen ja uusien käytäntöjen kehittämiseen.

Oppimisen johtaminen rajapinnoilla

Rajapinnoilla tapahtuva vuorovaikutus voi hetkellisesti horjuttaa oppivan yhteisön jäsenten mukavuuden tunnetta, mutta samalla se voi käynnistää merkityksellistä oppimista ja identiteetin rakentumista. Esimerkiksi epämukavuus uusissa tilanteissa tai kuilu teorian ja käytännön välillä voi sysätä liikkeelle ammatillista kasvua (Stoffels ym. 2022).

Meille on tullut tutuksi, kuinka valmentajat voivat esimerkiksi joutua pohtimaan omaa rooliaan, kun ulkopuolinen esittää kysymyksen, jota yhteisön sisällä ei ole ennen uskallettu tai osattu sanoittaa.

Tutkimusten mukaan motivoituneet oppijat jakavat tietoa herkemmin myös yhteisönsä ulkopuolelle. Mitä korkeammalle yhteisössä asetetaan oppimistavoitteet, sitä vähemmän esiintyy tiedon panttaamista. (Matsuo & Aihara 2022.) Tämä korostaa rajoja ylittävän toiminnan merkitystä.

Valmentajayhteisöissä tällainen vuoropuhelu on erityisen suuri mahdollisuus. Yhteistä pohjaa voidaan rakentaa esimerkiksi haastavien vuorovaikutustilanteiden tai urheilijoiden osallistamisen teemoista käsin.

Kun rajapinnoilla tehtävä yhteistyö ei pyri yksittäisten agendojen ajamiseen, kuten omien valmennusfilosofioiden puolustamiseen tai kilpailuasetelmien ylläpitämiseen, vaan perustuu aitoon yhteiseen oppimiseen, syntyy tilaa luottamukselle ja avoimelle tiedonjaolle. Kun erilaiset taustat, kulttuurit ja ajattelutavat kohtaavat rakentavasti, avautuu tilaa uudenlaiselle ymmärrykselle. Tällainen törmäyttäminen auttaa ehkäisemään siiloutumista ja sisäänpäin kääntymistä. Se vähentää vahvistusharhoja eli tilanteita, joissa haetaan ja uskotaan vain omaa ajattelua tukevaan tietoon.

Oppimisen johtamisessa on tärkeää tunnistaa, mikä synnyttää arvoa eri osapuolille. Tämä on teema, johon syvennyimme edellisessä kirjoituksessamme Yhteisön rakentamisen hiljainen taito. Myös rajapinnoilla tarvitaan samaa herkkyyttä – kykyä sanoittaa yhteisiä nimittäjiä ja rakentaa sellaista yhteistyötä, joka tukee sekä yhteisön että organisaation strategisia tavoitteita.

Uskallus katsoa rajapintojen yli

Rajapinnat voivat näyttäytyä esteinä, mutta niihin kätkeytyy myös valtava oppimisen potentiaali. Oleellista ei ole se, pyritäänkö eroja häivyttämään, vaan se, miten niistä keskustellaan ja miten ne hyödynnetään. Jokainen yhteisö voi kehittyä oppivaksi juuri silloin, kun se uskaltaa katsoa yli omien rajojensa.

Kun pysähdymme tarkastelemaan yhteisöjen välisiä rajapintoja, nousee esiin tärkeä kysymys: olemmeko valmiita ylittämään omien viitekehystemme rajoja? Oppivat yhteisöt (kirjoituksemme Oppiva yhteisö – mahdollistamisen mestariteos johdattaa teemaan) eivät synny pelkästään sisäisen vuorovaikutuksen kautta, vaan niiden kehittyminen kytkeytyy yhä enemmän kykyyn toimia yhteistyössä toisten kanssa. Rajat voivat olla haaste, mutta ne voivat myös kutsua vuoropuheluun, uusiin oivalluksiin ja yhteiseen kehittämiseen.

Miten sinun yhteisösi suhtautuu rajoihin? Koetaanko ne uhkana vai mahdollisuutena? Kuka toimii sillanrakentajana omassa organisaatiossasi – ja miten varmistatte, että erilaiset näkökulmat tulevat aidosti kuulluiksi?

Kuva: Shutterstock