Korkeamman asteen kohtaamisia – empatiataitoja oppimassa

Kyky luoda oppimista ja uudistumista tukevaa tunneilmastoa on yksi tulevaisuuden työelämän keskeinen taito. Korkeakouluna tehtävämme on luoda tunneilmasto tuon taidon kehittymiselle.

Albert Einstein totesi aikanaan, ettemme pysty ratkaisemaan ongelmia samalla ajattelulla, jolla ne alun perin loimme. Keksijäneron toteamus tekee näkyväksi kaksi ihmiselämää koskettavaa lainalaisuutta. Samalla kun keksimme uusia asioita pyrkimyksenä helpottaa ja parantaa elämäämme, luomme olosuhteita, jotka ruokkivat ja mahdollistavat uusien ongelmien syntymisen. Lisäksi jatkuva olosuhteiden muuttuminen edellyttää meiltä kykyä kehittää ajatteluamme ja toimintaamme. Se pakottaa meidät oppimaan.

Onko mitään vaativampaa kuin oppiminen?

Oppiminen lienee yksi maailmankaikkeuden vaativimmista prosesseista. Olemme onnistuneet luomaan monenlaisia rakenteita, työtapoja ja toimintamalleja, jotka todistetusti mahdollistavat ihmisten ajattelussa ja toiminnassa tapahtuvia muutoksia. Kyky oppia on saanut meidät tekemään monen ihmisen käsityskyvyn ylittäviä asioita. On ihmeellistä, että olemme muun muassa onnistuneet halkaisemaan atomin, mahdollistamaan bittien välisen superposition tai tuottamaan ravinnoksi kelpaavaa proteiinia ilmasta.

Toisaalta oppimisen vaativuutta kuvaa se, että kaikesta kehityksestä huolimatta kipuilemme ikiaikaisten haasteiden kuten kulttuurien kohtaamisen tai kansojen sopuisan rinnakkaiselon äärellä. Maailma on luonnostaan vaikea paikka ja täällä ilmenevä kompleksisuus pakenee jatkuvasti kykyämme kehittyä. Korostamme mielellämme älyllisiä narratiiveja, vaikka tiedämme ja ennen kaikkea hallitsemme lopulta hyvin rajallisesti.

Samalla kun meissä oleva kyvyttömyys ja keskeneräisyys antavat syyn oppia ja kehittää itseä, ne luovat itsessään vastavoiman kaikelle kehittymiselle. Syy on oppimisen sosiaalinen luonne. Vallalla olevan konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaan oppiminen on keskeisesti yhteisöllinen tapahtuma. Oppimista tukevia tilanteita kuitenkin haastaa kulttuurinen piirre, ettemme halua näyttää keskeneräisyyttämme sosiaalisissa tilanteissa. Sosiaalinen riski on tilanne, jossa pelkäämme tulevamme torjutuksi tai menettävämme ympäristön arvostuksen. Keskeneräisinä olemme sosiaalisesti heikoilla jäillä. Keskeneräisyys on kuitenkin uudistumisen edellytys.

Kohtaamiset ovat oppimisen tiloja

Keskeinen tehtävämme korkeakouluna on luoda ympäristöjä ja olosuhteita keskeneräisyyden sietämiseen ja siinä kasvamiseen. Empatialla on siinä keskeinen rooli. Empatian olemuksesta ja empatian merkityksestä työelämätaitona tuli kirjoitettua jo aiemmin. Pohdinnat virisivät Haaga-Heliassa pitämälläni opintojaksolla poikenneesta asiantuntijavieraasta ja tämän jättämästä kirjavinkistä.

Mia Paakkanen (2022) on kirjoittanut empatiasta työelämässä. Hän on myös sivunnut koulutuksen merkitystä empatiataitojen kehittymisen mahdollistajana. Opetustyötä tekevinä voimme nojata ainakin kolmeen seuraavaan asiaan empaattisemman oppimisympäristön luomisessa.

1. Odotuksemme opiskelijoista vaikuttavat heidän suoriutumiseensa
   Kun opettajilla on korkeampia odotuksia opiskelijoiden oppimiselle, nämä myös suoriutuvat paremmin riippumatta siitä, mikä heidän lähtötasonsa on ollut. Ennakko-odotuksilla ja uskomuksilla on valtava vaikutus siihen, miten asiat tulevat lopulta menemään. Kielteiset oletukset, kuten se, ettemme usko jonkun kykyihin tai mahdollisuuksiin, estävät empatian toteutumista. Samalla luomme itseään toteuttavia ennustuksia. Kykymme nähdä potentiaalia saa siis aikaan sen realisoitumista.
2. Tunteet tarttuvat
   Tunteet, joita tuomme tilanteisiin, tarttuvat tiedostamattamme ja tahtomattamme. Paakkanen puhuu tulppaaniefektistä, jolla hän viittaa heliotrooppiseen ilmiöön – siihen, miten kukat luontaisesti suuntaavat kasvunsa kohti auringonvaloa. Aivomme prosessoivat tehokkaimmin myönteisiä ajatuksia ja tekoja, mikä automaattisesti ruokkii positiivisten tunteiden syntymistä. Niin ikään myönteiset teot vahvistavat itseään. Tulemalla tietoisiksi omista tunteistamme, voimme kehittää kykyämme heijastella niitä myös ympärillemme. Samalla luomme edellytyksiä seurassamme olevien ihmisten tunnetaitojen kehittymiselle. Ei siis ole ollenkaan sama, millä tunteella tulemme töihin, astumme luokkaan tai kohtaamme käytävällä.
3. Pieni on suurta
   Työelämä uudistuu päivittäin tunneilmastossa, jota olemme osaltamme luomassa. Se puolestaan tapahtuu arkisten kohtaamisten, tekojen ja läsnäolon kautta. Tunnetaidoissa pieni on suurta. Paakkanen korostaa, että kyse ei ole käytetystä ajasta vaan sen laadusta. Se, miten pystymme olemaan avoimia, näkemään mahdollisuuksia tai sietämään erilaisuutta, rakentaa yli ajan kehittyessään kokemusta psykologisesta turvallisuudesta. Se puolestaan luo tilan oppimiselle ja kehittymiselle.

Olkaamme opettajina osa muutosta

Tulevaisuuden työelämästä puhuttaessa korostetaan usein kognitiivisia, sosiaalisia ja emotionaalisia taitoja käytännön osaamisen rinnalla. Tällä viitataan kriittisen ajattelun, luovuuden ja oppimisen merkitykseen. (OECD 2019.) Olemme korkeakouluna monelle opiskelijalle ympäristö, jossa otetaan ratkaiseva askel työelämään. Moni työelämässä jo oleva hakee meiltä ponnahduslautaa seuraaviin koitoksiin. Olemmekin aitiopaikalla empaattisemman työelämän rakentamisessa.

Työelämän tunneilmasto ei ole valmis. Se näyttäytyy monella tavalla keskeneräiseltä, rikkinäiseltä ja vialliselta. Riittää, että kuuntelee tarinoita työelämästä, lukee uutisia tai keskustelupalstoja. Valitettavan monella on omakohtaista kokemusta toimintakulttuurista, jossa ammatillista osaamista ja identiteettiä paremminkin kutistetaan kuin kohotetaan. Kyse ei kuitenkaan ole osaamisesta tai identiteetistä vaan siitä, mitä ympäristö ja ihmiset saavat meidät itsessämme näkemään, kokemaan ja lopulta tekemään.

Jos Einstein ymmärsi maailmassa ilmenevien ongelmien viheliäisen luonteen, Mahatma Gandhi ymmärsi inhimillisen näkökulman, jolla niihin suhtautua: jokainen voi osaltaan olla se muutos, jonka haluaa maailmassa nähdä. Niin korkeakouluyhteisönä kuin yksittäisinä työntekijöinä voimme olla muutos, jonka haluamme työelämässä nähdä.

Kuva: Haaga-Helia