Moninaisuus ei riitä ilman reflektiota 

Osallistuin marraskuussa 2025 Ulysseus allianssin Erasmus Blended Intensive ohjelmaan Münsterissä, jonka teemana oli Critical Whiteness. Perehdyimme viikon aikana aiheen teemoilta sen ajankohtaiseen tutkimukseen ja rakensimme syvällisiä keskusteluja muiden osallistujien kanssa. Ohjelman tavoitteena oli auttaa meitä osallistujia tunnistamaan omia etuoikeuksiamme ja ymmärtämään rakenteellisia valtasuhteita sekä edistää sellaista suhtautumistapaa vallan jakamiseen, jota voidaan soveltaa omassa arjessa. Työpajassa pääsimme reflektoimaan omaa käyttäytymistämme, ajatusmallejamme, sekä kyseenalaistamaan erilaisia rakenteita.

Critical Whiteness – ei terminä ole monelle välttämättä sellaisenaan tuttu. Sen tarkoitus ei ole syyllistää yksilöitä, vaan tarkastella erilaisia yhteiskunnan rakenteita. Se pyrkii tekemään näkyväksi sen, mikä usein jää huomaamatta.

Tutumpi käsite on white privilege: näkymätön paketti ansaitsemattomia etuja, joihin valkoiset voivat luottaa päivittäin, mutta joita heitä on opetettu olemaan huomaamatta. Ilmiö liittyy yhteiskunnan rakenteisiin, eikä vain yksilön asenteisiin. Korkeakoulukontekstissa erityisesti kiinnitetään huomiota siihen, miten valkoisuus ja eurooppalaisuus ovat historiallisesti muodostuneet normeiksi monissa instituutioissa, myös yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. (McIntosh 1989.)

Korkeakoulujen moninaisuuspuhe ja näkymättömät normit

Korkeakoulut korostavat strategioissaan moninaisuutta ja kansainvälisyyttä, mutta tutkimus osoittaa, että instituutioiden rakenteet voivat silti ylläpitää näkymättömiä normeja. Corces-Zimmerman tarkasteli tutkimuksessaan (2018), miten korkeakoulut esittävät moninaisuutta markkinointimateriaaleissaan. Hänen analyysinsa mukaan vähemmistöopiskelijat ovat usein näkyvillä erilaisissa kuvastoissa, mutta heidän roolinsa jää usein vain symboliseksi. Korkeakoulut pyrkivät usein viestimään moninaisuudesta tavalla, joka tuntuu turvalliselta valkoiselle yleisölle. Siksi esimerkiksi rasismista, eriarvoisuudesta tai aktivismista puhutaan harvoin – tai niitä ei välttämättä mainita lainkaan.

Usein moninaisuus näkyy numeroissa ja kuvissa, mutta opiskelijat voivat silti kohdata epäoikeudenmukaisia rakenteita ja oletuksia, jotka on rakennettu ensisijaisesti paikallisen enemmistön näkökulmasta. Souto ja Lappalainen (2025) nostavat tutkimusartikkelissaan esiin ilmiön, jota kutsutaan ’valkoiseksi tietämättömyydeksi’, ja jossa sekä opiskelijoiden että henkilökunnan voi olla vaikea tunnistaa rodullistettuja valtasuhteita tai puuttua rasistisiin tilanteisiin. Tämä liittyy osittain Suomen vahvaan kansalliseen itsekuvaan tasa-arvoisena ja rasismista irrallisena yhteiskuntana, mikä voi vaikeuttaa ongelmien tunnistamista.

Aidosti inklusiivisempi korkeakoulu edellyttää, että yliopistot ja korkeakoulut tunnistavat nämä rakenteet ja tarkastelevat kriittisesti sitä, miten valkoisuus toimii normina tiedon tuotannossa, pedagogiikassa ja akateemisessa kulttuurissa. (Souto & Lappalainen 2025.)

Oma kokemukseni on, että suomalaisessa korkeakoulukontekstissa rasismista ja rodullistetuista valtasuhteista voi olla ylipäätänsä vaikea keskustella. Jotkut voivat tuntea olonsa epämukavaksi, tai eivät edes osaa ottaa osaa keskusteluun. Olen myös huomannut, että kansainväliset opiskelijat saatetaan nähdä ’vieraina’ kampuksella, vaikka he ovat osa korkeakouluyhteisöä ja heidän unelmiinsa kuuluu jäädä Suomeen pysyvästi. Heiltä saatetaan esimerkiksi kysyä jatkuvasti, mistä he ovat ’oikeasti kotoisin’, tai heidän oletetaan tarvitsevan erityistä tukea, vaikka heidän osaamisensa olisikin vahvaa.

Itsereflektion merkitys

Viime vuosien aikana erityisesti monimuotoisuudesta ja inklusiivisuudesta on aloitettu keskustelemaan enemmän. Haaga-Helian henkilöstövaihtotiimissä työskennellessäni näen, että useat eurooppalaiset korkeakoulut järjestävät yhä useammin erilaisia vaihtoviikkoja, jotka käsittelevät näitä teemoja. Myös Haaga-Heliassa 2026 järjestettävä staff week tullaan järjestämään teemalla ’Cultural Diversity and Inclusion.

Tietenkään pelkät vaihtoviikot eivät tule ratkaisemaan kaikkia ongelmia, mutta jo tietoisuuden lisääminen on yksi askel eteenpäin. Oma kokemukseni on, ettei pelkkä luennointi teemasta auta, vaan osallistujien on tärkeä päästä harjoittelemaan eri tilanteita ja näkemään, mikä omassa toiminnassa ja ajatusmalleissa voi olla haitallista. Usein tällaiset toimintatavat ovat tiedostamattomia, mutta erilaiset harjoitukset voivat saada ne näkyviksi.

Münsterin työpajassa kävimme muiden osallistujien kanssa useita pienryhmäkeskusteluja, teimme interaktiivisia harjoituksia ja pohdimme käytännön esimerkkien kautta, miten esimerkiksi rasistisiin tilanteisiin voitaisiin puuttua paremmin. Henkilöstön kouluttaminen on siis merkittävässä osassa kohti inklusiivisempaa korkeakouluyhteisöä.

Kansainvälisten opiskelijoiden kanssa työskentelevälle tämä myös tarkoittaa usein ihan täysin arkisia tekoja: kuuntelemista, käytäntöjen kyseenalaistamista ja dialogin rakentamista. Samalla se tarjoaa mahdollisuuden reflektoida omia ajatusmalleja.

Moninaisuus ei synny pelkästään siitä, että eri taustoista tulevat ihmiset saapuvat kampukselle. Se syntyy siitä, että instituutio on itse valmis tarkastelemaan valtarakenteita, normeja, mutta myös sitä, miten opetussuunnitelmat ottavat huomioon inklusiivisuuden ja moninaisuuden ja miten viestimme arvoistamme muille. Merkittävää on tarkastella omaa asemaa ja etuoikeuksia, kiinnittää huomiota omiin oletuksiin ja normeihin, pyytää palautetta ja kuunnella niitä, jotka eivät usein saa ääntänsä kuuluviin.

Kuva: Shutterstock