Opettaja tarinankertojana – opetuksen inhimillinen ydin teknologian aikakaudella

Teknologia on tullut osaksi opettamisen arkipäivää. Me jaamme linkkejä, pidämme Teams-tunteja ja seuraamme teknologian avulla opetuksen etenemistä kuin säätiedotusta. Se helpottaa paljon, mutta vie myös jotain pois.

On hetkiä, jolloin opiskelijan katse kirkastuu – eikä se tapahdu, kun näytän uuden työkalun, vaan kun kerron, miten oma projektini aikanaan epäonnistui ja mitä siitä opin. Tai miten olen käyttänyt teknologiaa omalla urallani.

Tarina tekee opetuksesta inhimillistä. Se kiinnittää teorian elämään ja jättää muistijäljen, jota mikään algoritmi tai digitaalinen työväline ei osaa (Ginting et al. 2024). Siksi ajattelen, että opettajan tärkein tehtävä ei ole jakaa tietoa, vaan kertoa tarinoita. Niissä nivotaan yhteen teoria ja käytäntö. Niissä tieto saa merkityksen ja oppiminen juuren.

Tarina on opetuksen kieli

Ihminen on aina oppinut tarinoiden kautta. Ennen kirjoja tieto kulki suusta suuhun, varoitukset, kehotukset ja muistutukset. Nykyäänkin muistamme parhaiten omakohtaiset kertomukset, vaikka meillä on miljoonia tietolähteitä.

Psykologi Jerome Bruner (1991) puhui kahdesta tavasta hahmottaa todellisuutta: loogisesta ja narratiivisesta. Opetuksessa painottuu yleensä ensimmäinen. Silti tarina on se kieli, jota aivot ymmärtävät vaivatta.

Kun opiskelija kuulee tarinan tietoturvaprojektista, joka päättyi kaaokseen, hän ymmärtää riskienhallinnan periaatteet paljon paremmin kuin teoriasta lukemalla. Tarina yhdistää faktan ja kokemuksen – ja juuri siinä kohtaa oppiminen tapahtuu.

Opettaja on tarinan kertoja, ei vain tiedon jakaja

Opettajana annan opetukselle rytmin ja äänen. Valitsen, mitä korostan, mitä jätän auki ja missä kohtaa pysähdyn. Opettajana en pelkää kertoa omia epävarmuuksiaan. Uskallan jakaa myös ne tarinat, joissa kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Kun kerron, miten asiakkaan tarpeet unohtuivat koodausprojektissa tai miten data vääristyi väärän mittauksen vuoksi, opiskelijat kuulevat jotakin todellista.

Silloin tieto muuttuu kokemukseksi. Opettajasta tulee kertojana sillanrakentaja teorian ja käytännön välille. Se, miten kerron, vaikuttaa usein enemmän kuin se, mitä kerron.

Tarina tekee teoriasta elävää

Opetus tarvitsee teoriaa, mutta teoria tarvitsee tarinaa. Kun selitän tekoälyn toimintaa, opiskelijat nyökkäilevät. Mutta kun kerron, miten tekoäly teki virheen rekrytointijärjestelmässä ja miten se vaikutti oikeisiin ihmisiin, luokassa syntyy hiljaisuus. Tieto saa kasvot.

Brunerin (1991) mukaan tarina ei vain kuvaa todellisuutta – se luo sitä. Samalla tavoin opettajan kertomus luo opiskelijoille maailman, jossa tieto on elävää ja se on sidottu arvoihin ja päätöksiin.
Tarina ei ole kevennys teoriaan, vaan sen syvin muoto.

Tarinallinen opetus on yhteinen matka

Narratiivinen pedagogiikka perustuu tarinankerrontaan. Siinä tavoitteena on kokemusten kautta luoda tarinoita, jotka auttavat ymmärtämään asioita ja näiden välisiä suhteita. Narratiivisen pedagogiikan näkökulmasta oppiminen voidaan nähdä tarinana, jossa tieto ja kokemus kietoutuvat yhteen. Tarinallinen rakenne antaa opetukselle muodon: kurssi on juoni, jossa opiskelijat ovat päähenkilöitä ja opettaja toimii kertojana ja ohjaajana. (Gunder ja Buckner 2023.)

Tarinassa on alku, haaste, käänne ja ratkaisu – aivan kuten oppimisessa. Opetuksessa tämä tarkoittaa, että opettajana luon oppimismatkan, jossa opiskelijat kohtaavat ongelmia, tutkivat vaihtoehtoja, kokeilevat ja lopulta oivaltavat.

Tarinallinen lähestymistapa tekee oppimisesta kokonaisvaltaista ja mielekästä. Opiskelijat eivät silloin vain suorita tehtäviä, vaan etenevät juonessa, jossa heidän valinnoillaan ja tulkinnoillaan on merkitys. Opettajana tehtäväni on pitää tarina kasassa ja antaa sille sävy – luoda sellainen rytmi ja tunne, joka kannustaa jatkamaan matkaa.

Teknologia voi tukea tarinaa, mutta ei kertoa sitä

Tekoäly ja digitaaliset välineet ovat hyödyllisiä, mutta ne eivät pysty kertomaan tarinaa, jossa on tunne. Ne voivat selittää ilmiön, mutta eivät herättää empatiaa.

Tekoäly ei tiedä, miltä tuntuu epäonnistua luokan edessä, eikä se tunnista opiskelijan ilmettä, kun tämä vihdoin ymmärtää vaikean asian. Opettajana sen sijaan näen ja kuulen. Osaan käyttää omaa kokemustaan tarinana, joka herättää toivoa ja uteliaisuutta.

Lambertin (2013) mukaan digitaalinen tarinankerronta toimii vain, jos sen takana on aito ihminen. Teknologia on väline, mutta ilman opettajan ääntä se on tyhjä kuori. Siksi opettajana minun ei kannata kilpailla tekoälyn kanssa tiedossa, vaan keskittyä siihen, mitä kone ei osaa: kertoa tarina, joka jää mieleen.

Opettaja rakentaa merkitystä digiajassa

Tietoa on liikaa, mutta merkitystä liian vähän. Opiskelijat voivat kysyä ChatGPT:ltä mitä tahansa, mutta eivät välttämättä ymmärrä, miten vastaukset suhteutuvat todellisuuteen. Opettajana toimin merkityksen rakentajana. Autan opiskelijoita tulkitsemaan tietoa, näkemään sen rajat ja pohtimaan sen vaikutuksia. Kysyn: Mitä tämä tarkoittaa meille? Kenen näkökulmasta tämä tieto on totta? Nämä kysymykset ovat osa opettajan tarinaa. Ne luovat keskustelua ja ohjaavat ajattelua.

McAdams (2013) kirjoitti, että ihmiset rakentavat identiteettiään kertomusten kautta. Opettajana oma tarinani – miksi valitsin tämän työn, mitä olen oppinut matkan varrella – toimii peilinä opiskelijoille, jotka rakentavat omaa ammatillista identiteettiään.

Tarinankerronta kehittää myös opettajaa

Kun opettajana kerron, en vain opeta muita – reflektoin itseäni. Jokainen opetustilanne on osa omaa tarinaani. Reflektointi tekee ajattelun näkyväksi ja pitää työni elävänä. Kun mietin, mikä meni hyvin ja mikä ei, rakennan omaa oppimisen kaartani. Tarinankerronta auttaa näkemään, miten olen muuttunut ja mitä olen oppinut.

Ja kun näitä tarinoita jaamme kollegoiden kesken, syntyy yhteisö. Se yhteisö ei synny ohjeista tai mittareista, vaan jaetuista kokemuksista. Tarinat luovat yhteyden – ja yhteys luo laadun.

Tarinankertojaopettaja on opetuksen sydän

Teknologia muuttuu nopeammin kuin opetussuunnitelmat ehtivät päivittyä. Mutta tarinat eivät katoa. Ne kulkevat meissä ja välittävät sen, mikä on olennaista ja miksi tämä kaikki on tärkeää.

Opettajat tarinan kertojina ei ole nostalginen ajatus menneestä, vaan tulevaisuuden opetuksen ydin. Tuomme tietoon elämän, sidomme sen arvoihin ja näytämme, että oppiminen on aina henkilökohtaista.
Kun me opettajat kerromme, emme ainoastaan jaa tietoa vaan luomme merkityksen. Ja se merkitys, ei teknologia, tekee opetuksesta inhimillistä.

Kuva: Shutterstock