Voimauttava valokuva -menetelmän kokeilu ja kehittäminen työnohjauksessa

Syksyllä 2021 sovelsin osana työelämäjaksoani koululaisten iltapäivätoiminnan ohjaustiimin ryhmätyönohjauksessa voimauttavan valokuvan menetelmää. Oletukseni oli, että valokuvan voimauttava käyttö tuo työnohjaukseen välineen, joka auttaa tarinallistamaan ohjattavan abstrakteja kokemuksia. Uskoin, että tarinallistaminen helpottaa kokemusten jakamista tiimissä, tuo keskusteluun konkretiaa ja helpottaa näin muutokseen tähtäävän toiminnan hahmottamista. Oletustani tukee näkemys taiteen ja luovien menetelmien, kuten valokuvan merkityksiä luovasta ja välittävästä kyvystä (Leavyn 2020, 21).

Kuvaan tässä artikkelissa soveltamani voimauttava valokuva -työotteen periaatteet, käytetyt tehtävät ja ohjattavien kokemukset tehtävistä. Lopussa pohdin menetelmän antia ryhmätyönohjaukselle.

Työnohjaus ammatillisen kasvun välineenä

Kirjassa Suomalaisen työnohjauksen juurilla Keskinen piirtää kuvan työnohjauksen muutoksesta asiakasakeissien tarkastelusta ja epävirallisesta jutustelusta julkiseksi työtä kehittäväksi ja ammatti-identiteettiä rakentavaksi ohjatuksi prosessiksi. (Ranne, Keskinen & Tapiala 2014, 19–24.) Työnohjauksen käsikirjassa työnohjaus kuvataan jatkuvan ammatillisen kasvun ja työn laadullisen kehittämisen välineeksi (Alhanen, Kansanaho, Ahtiainen, Kangas, Soini & Soininen 2011, 16). Määritelmä pitää sisällään sekä ohjattavan identiteetin rakentumisen että työtoimintojen ja -tilanteiden jäntevän analyysin. Työnohjauksesta on kehittynyt moniulotteinen työtapa.

Itse näen työnohjauksen myös oppimisprosessina. Oppiminen voi olla joko yksilöllistä tai yhteisöllistä. Kirjassa Työnohjaus vai superviisaus Keski-Luopa (2001) perustelee vahvasti oppimisen näkökulman osana työnohjausta. Työnohjauksen tavoitteena on oppimisprosessi, jossa ohjattavien tapa suhtautua työhönsä ja itseensä työntekijänä muuttuu (ks. Ranne ym. 2014, 23).

Mahdollisimman vähäisen puuttumisen periaate

Olen itse käynyt ratkaisukeskeisen työnohjaajakoulutuksen. Ratkaisukeskeisyydellä tarkoitetaan tässä yhteydessä lähestymis- ja työtapaa, joka ilmenee työnohjauksen käytännöissä toiminnallisella ja intentionaalisella tasolla (Malinen 2001). Ratkaisukeskeisyydestä voidaan todeta, että pyrkimyksenä on mahdollisimman vähäinen puuttuminen asiakkaan tilanteeseen.

Ratkaisukeskeisyyden juuret johtavat kalifornialaisen Mental Research Instituten (MRI) terapeuttien vuonna 1974 julkaisemaan kirjaan Change. Kirja esittelee uudelleenmäärittelyn idean, jolla tarkoitetaan käsitteellisen ja/tai emotionaalisen tilanneyhteyden tai näkökulman vaihtamista. (Mattila 2011, 18.) Esimerkiksi työnohjauksessa esillä oleva tilanne tai asia voidaan asettaa ikään kuin uusiin kehyksiin tarkasteltavaksi ja siihen voidaan liittää uusia merkityksiä. Ratkaisukeskeisessä työtavassa ei juututa menneeseen, ei kysytä mistä ongelma johtuu tai kuka sen aiheuttaa. Sen sijaan ratkaisukeskeisyydessä tutkitaan nykyhetkeä ja katsotaan tulevaan. Menneisyyttä ei voida muuttaa, mutta menneisyydestä juontuville asioille voidaan luoda uusia merkityksiä ja saada ne tällä tavoin palvelemaan ratkaisuja tulevalle muutokselle.

Ratkaisukeskeisyyden ytimenä on ajatus: se, mihin kiinnitetään huomiota, vahvistuu. Työnohjaajan tehtävä onkin antaa ohjattavalle tilaa kertoa asioistaan ja elämästään ja kuunnella häntä avoimesti ja arvostaen, sillä kaikissa asioissa ja ihmisissä on lähtökohtaisesti jotain hyvää. Tässä hyvässä on muutoksen, kasvun ja mahdollisten ongelmien ratkaisun siemen. (Ks. Salmimies & Ruutu 2013.) Hyvän olettaminen auttaa työnohjaajaa etenemään ratkaisukeskeisiesti, esimerkiksi kiinnittämällä ohjattavan huomion positiivisiin poikkeuksiin. Työnohjaajan huoneentaulussa lukee: Tutki asioita, jotka toimivat!

Ratkaisukeskeisessä työotteessa ohjattavan olemassa olevaan hyvään keskittyminen ja olemassa olevien voimavarojen tunnistaminen on oleellista, sillä tällä tavoin vahvistetaan ohjattavan pystyvyyden tunnetta ja päästään suunnittelemaan konkreettisia tekoja kohti ongelman ratkaisua ja tavoiteltavaa muutosta. Ratkaisukeskeiseen työnohjaukseen kuuluva mahdollisimman vähäisen puuttumisen idea saattaa ensi alkuun tuntua oudolta, mutta ratkaisukeskeisessä ohjauksessa autetaan vain sen verran kuin on tarvetta ohjattavan eteenpäin pääsyn kannalta. Ohjattava tekee itse varsinaisen työn ja auttaa näin itse itseään (Ratkes 2021).

Voimauttava valokuva työotteena

Miina Savolaisen 1990-luvulla lastensuojelutyössä aloittama valokuvaprojekti tuotti voimauttava valokuva -menetelmän, jota on sen jälkeen sovellettu sosiaalityön lisäksi monilla eri aloilla. Voimauttavan valokuvan avulla tuetaan yksilöiden ja yhteisöjen kasvua ja kehitystä kohti itsearvostusta ja kunnioitusta. (Savolainen 2008.) Rosilon (2012) mukaan esimerkiksi työyhteisön näkökulmasta menetelmällä voidaan tukea vuorovaikutussuhteiden vahvistamista ja työyhteisön toimintatapojen reflektointia ja kehittämistä. Menetelmän keskiössä on arvostava kohtaaminen, jossa jokainen voi tulla nähdyksi kokonaisena ihmisenä, siten kuin itse haluaa. (Rosilo 2012, 128–146.)

Savolaisen (2008) mukaan voimauttavassa valokuvassa ei ole kyse valokuvaamisesta tai valokuvasta, vaan vuorovaikutteisesta näkemisen ja katsomisen tavasta. Painopiste on prosessissa, jossa valokuvia valitaan, katsotaan ja tarinallistetaan. (Savolainen 2008.) Valokuvia katsotaan yhdessä arvostavasti ja kannustavasti, jolloin valokuvan päähenkilö (hän, joka kertoo valokuvastaan) liittyy katselukokemuksessa muihin ihmisiin. Katselukokemus on voimauttava ja jopa korjaava. (Heinilä, Honkanen, Pitkänen & Wredfors 2020, 7.) Valokuvaaminen ja valokuva toimivat ohjaajan ja ohjattavan vastavuoroisen kohtaamisen välineenä, jolla vahvistetaan ohjattavan itsetuntemusta ja kykyä tutkia esimerkiksi omaa työtään tai ammatillisuuttaan.

Valokuva ei ole valikoitunut menetelmän välineeksi sattumalta, vaan siksi, että valokuvassa on voimaa ja luovuuden ulottuvuus. Valokuva on universaali kieli, jota voidaan katsoa ja ymmärtää yhdessä kieli-, kommunikointi- tai vuorovaikutustaidosta riippumatta (Heinilä ym. 2020, 7).

”Taide auttaa meitä oudon äärelle. Taide auttaa jokaista tutkimaan omia merkityskoneistojaan, apparaatteja, joiden varassa teemme jokapäiväisiä tulkintoja. Näin taide auttaa kuuntelevaa mieltä. Ja näin taide myös kehittää, uudistaa ja muokkaa niitä sanoja ja sanomisen tapoja, joita ohjaus- ja opetustilanteissa suu muotoilee.” (Saranpää 2018.)

Sitaatin (Saranpää 2018) voi lukea niin, että taide-sanan tilalla lukee valokuva. Valokuva voi auttaa työnohjaajaa hänelle oudon, esimerkiksi ohjattavan kokemusmaailman ja merkitysten äärelle. Siksi kuva on hyvä väline myös työnohjauksessa, jossa ohjaajan ja ohjattavan kokemusmaailmat voivat olla hyvinkin erilaiset. Valokuva on myös itsessään arvokas. Valokuva on palanen omistajansa maailmaa. Esimerkiksi omakuva voi olla metafora ihmisestä itsestään, hänen olemassaolostaan ja erityisyydestään. Siksi kuvia käsitellään ja katsotaan arvostavasti, voimauttavalla työotteella ja emotionaalisesti turvallisessa ilmapiirissä. (Heinilä ym. 2020, 8–9.)

Nähdyksi tulemisen tärkeys

Jokaisella ihmisellä on syvä nähdyksi tulemisen tarve. Kokemus siitä, että ei tule nähdyksi esimerkiksi työyhteisössä tai että tulee nähdyksi väärin tai liian kapeasti, satuttaa (Savolainen 2008). Savolainen (2008) korostaa, että näkyminen on myös metafora siitä, kuka on tärkeä, arvostettu ja hyväksytty. Työyhteisö saattaa pitää sisällään paljon näkymättömyyden kokemuksia. Jokaisella on kuitenkin oikeus nähdä itsensä moniulotteisena ja rakastettavana ihmisenä ja saada uskallusta tulla näkyväksi toisille. Voimauttava valokuva menetelmän avulla harjoitellaan sekä itsensä nähdyksi tekemistä että toisen näkemistä juuri sellaisena kuin hän toivoo. Kun valokuvia katsotaan yhdessä esimerkiksi työnohjaustilanteessa, kuvan päähenkilö (valokuvan omistaja) säätelee sitä, minkälaisia asioita hän itsestään tuo näkyväksi ja mitä merkityksiä valokuvaan liitetään. (Vrt. Heinilä & Honkanen 2020, 8–9.)

Jokaisella on oikeus itsemäärittelyyn

Itsemäärittelyn oikeus on läpileikkaava voimauttavan valokuvan menetelmässä. Se liittyy siihen, mitä kuvia kukin tuo katsottavaksi, minkälaisia kuvia kukin haluaa itsestään otettavan ja minkälaisia merkityksiä valokuviin kukin haluaa liittää. (Savolainen 2008.) Jokainen määrittelee omiin kuviinsa liittyen sen, miksi juuri tämä kuva, mikä tarina juuri tähän kuvaan liittyy, mikä kuvassa on olennaista ja tärkeää ja mikä kuvassa on päähenkilöä vahvistava asia.

Valokuviin liittyvä kontrollin historia tekee itsemäärittelyn oikeudesta erityisen tärkeän. Valokuvaa käytetään muun muassa valvonnan, kontrollin, määrittelyn ja mielikuvien luomisen välineenä. Myös valokuvaajalla on valta suhteessa kuvattavaan. Hän rajaa, sommittelee ja ohjaa kuvattavaa haluamallaan tavalla. Hän katsoo kameran etsimen kautta valokuvattavaa objektina ja omien tavoitteittensa materiaalina. Voimauttavassa valokuvassa tämä asetelma puretaan. Kuvaajan valta poistetaan ja valokuvattavasta tulee päähenkilö, joka määrittelee miten, missä ja millä tavalla haluaa tulla kuvatuksi. Päähenkilöllä on valta määritellä itsensä. Tilanteessa rakennetaan dialogista ja luottamuksellista suhdetta. (Savolainen 2008.)

Itsemäärittelyn oikeus kunnioittaa subjektiivista totuutta suhteessa valokuvaukseen, valokuviin ja niiden merkityksiin ja tuo samalla näkyväksi itsemäärittelyn oikeuden välttämättömyyden kaikilla elämän osa-alueilla. Itsemäärittelyn oikeus ei Rosilon (2012) mukaan johda itsekkyyden lisääntymiseen. Päinvastoin kokemus siitä, että voi vaikuttaa siihen, miten tulee kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi esimerkiksi työyhteisössä tuottaa kunnioitusta myös muiden toiveita, tarpeita ja valintoja kohtaan. (Rosilo 2012, 128–146.)

Emotionaalisen turvallisuuden luominen

Valokuvien katseluun liittyy sääntöjä, joilla luodaan emotionaalista turvallisuutta. Savolaisen (2020) mukaan, perusohje on, että omista ja toisten kuvista saa sanoa vain arvostavia ja positiivisia asioita, sillä valokuvat ovat metafora päähenkilöstä itsestään ja hänen elämästään, ikkuna omistajansa merkitysten maailmaan ja siksi hyvin henkilökohtaisia. Katselutilanteessa kuvan omistaja on päähenkilö ja hänellä on aina ensimmäinen puheenvuoro. Hän kertoo kuvaan liittyvistä ajatuksistaan, tunteistaan ja kokemuksistaan siten kuin haluaa. Toisen tehtävänä on kuunnella arvostavasti ja osoittaa kiinnostusta kuulemaansa ja näkemäänsä kohtaan sanoin, katsein, ilmein ja elein. Arvostava kuunteleminen ei ole vain huomion kiinnittämistä toiseen, vaan se on aitoa keskittymistä ja kiinnostusta toiseen ihmiseen ja hänen tarinaansa (Heinilä ym. 2020, 6).

Käytännössä emotionaalisen turvallisuuden rakentaminen tarkoittaa moniäänisyyden mahdollistamista ja hierarkian purkamista ohjaustilanteessa. Emotionaalista turvallisuutta luo myös se, että ohjattavan ei tarvitse pelätä joutuvansa arvostelun, syyttelyn tai moittimisen kohteeksi. Keskustelu rakennetaan keskinäisen arvostuksen periaatteille. Jos kyse on ryhmän työnohjauksesta, niin poissaolijoista ei puhuta, tai jos puhutaan, niin pelkästään hyvää. Koska ihmiset ovat erilaisia omien tunteidensa ilmaisemisessa, on hyvä myös sopia tunteiden säätelystä. Aivan kuin työelämässäkin tarvitaan tunteiden suodattamista ja säätelyä, sitä tarvitaan myös voimauttavan valokuvan äärellä tapahtuvassa ohjauksessa.

Ryhmätyönohjauksen prosessi ja voimauttavat valokuvatehtävät

Sovelsin koululaisten iltapäivätoiminnan ohjaustiimin ryhmätyönohjauksessa voimauttavan valokuvan menetelmää. Työnohjausprosessi oli lyhyt, kolmen tapaamisen ohjauskokonaisuus. Kävin tiimivastaavan kanssa keskustelun, jossa totesimme työnohjuksen reunaehdot, kuten ohjauksen rytmityksen, kokoontumistilan ja osallistujat. Taustoitin myös vähän ratkaisukeskeisyyttä ja valokuvan käyttöä osana työnohjausta. Sovittiin, että tiimivastaava kuulisi vielä tiimiläisten toiveita ja tarpeita ja laittaisi ne minulle tiedoksi sähköpostilla.

Orientaatio ja yhteyden luominen

Ensimmäisen työnohjaustapaamisen aihe oli laaja, ohjaajaminän vahvistaminen, ammatillisuuden ja varmuuden löytäminen, yhteyden luominen lapsiin ja vastuun kantaminen.

Ensimmäistä tapaamiskertaa varten hahmottelin ennakkotehtävän, jossa toivoin jokaisen miettivän omaa lapsuuttaan ja siihen liittyviä tärkeitä asioita. Tehtävän tavoitteena oli luoda omien lapsuuskokemusten avulla kokemus- ja tunneyhteys tiimiläisten asiakkaiden eli lasten maailmaan. Näin työnohjauskeskustelu voisi kiinnittyä henkilökohtaisen kokemusmaailman kautta heti alusta pitäen tiimin ydintehtävään ja jokaisen tiimin jäsen ääni tulisi alusta pitäen kuuluvaksi.

Ennakkotehtävä ensimmäiseen työnohjauskertaan:
Valmistaudu työnohjaukseen käymällä läpi omia lapsuuskuviasi. Pysähdy hetkeksi miettimään, minkälainen lapsi olit, mitkä asiat sinulle lapsena olivat tärkeitä ja minkälaisista asioista iloitsit saman ikäisenä, kuin iltapäivätoiminnan lapset ovat nyt. Valitse yksi kuva ja ota se mukaan tapaamiseemme (paperikuvana tai digitaalisena vaikka puhelimessasi). Katsomme kuvia yhdessä.  Jos sinulla ei ole itsestäsi lapsuuskuvia tai et muuten halua jakaa niitä tässä yhteydessä, niin voit valita minkä tahansa kuvan, joka liittyy jotenkin lapsuutesi tärkeisiin asioihin. 

Kaikki tiimin jäsenet olivat tehneet tehtävän ja kuvat olivat mukana tapaamisessa. Yhteisen orientoitumisen jälkeen kerroin kuvien katseluun liittyvistä emotionaalisen turvallisuuden säännöistä. Painotin vielä sitä, että tehtävä on vapaaehtoinen ja jokainen saa itse säädellä sitä, mitä näyttää ja kertoo. Tämän jälkeen jokainen vuorollaan näytti valitsemansa valokuvan ja kertoi siitä haluamallaan tavalla, samalla kun kuva kiersi tiimissä. Valokuvista kerrottiin tarinoita lapsuuden tärkeistä ihmisistä ja siitä, miten esimerkiksi mummo, isä tai sisko oli se ihminen, joka kaikista syvimmin ymmärsi juuri minua. Valokuvista kerrottiin tarinoita lapsuuden tärkeistä paikoista, leikeistä ja eläimistä. Moneen kuvaan liittyi tarina siitä, miten oli saanut lapsena osakseen luottamusta ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Valokuvat herättivät paljon keskustelua. Jokaisen kuvaa kommentoitiin arvostavasti ja ihailtiin niitä asioita, jotka olivat itse kullekin tärkeitä. Monet asiat olivat tiimiläisten kokemusmaailmassa yhteisiä.

Kun valokuvakierroksen jälkeen siirryimme käsittelemään ohjaajaminän vahvistamisen, ammatillisuuden ja varmuuden löytämisen teemoja. Lapsuuden kuvista kerrotut tarinat kietoutuivat osaksi aiheiden käsittelyä, ne tekivät näkyväksi lapsen hyväksytyksi tulemisen tarpeen, ystävien merkityksen ja itsensä toteuttamisen tärkeyden. Keskustelu nosti esille monia ohjaustyön haastavia tilanteita. Näihin haastaviin tilanteisiin päätettiin keskittyä seuraavassa työnohjaussessiossa. Sovimme, että tiimi valmistautuu tapaamiseen kuvaamalla työarjen erilaisia tilanteita, sekä iloisia ja onnistuneita että haasteellisia ja kuormittavia.

Vuorovaikutuksen syventäminen

Seuraavan työnohjaustapaamisen tavoitteena oli tarkastella sitä, miten itse kukin selviää työssä vastaan tulevista haastavista tilanteista ja minkälaista tukea tiimi voi näissä tilanteissa antaa. Tiimiläiset olivat ottaneet kymmenkunta kuvaa iltapäivätoiminnan erilaisista tilanteista ja ne oli tulostettu paperille. Istuimme ringissä pöydän ympärillä ja kuvat levitettiin pöydälle. Katselimme niitä hetken hiljaa ja sitten yksi tiimiläisistä nosti yhden kuvan esille ja kertoi siihen liittyvän haasteellisen ohjaustilanteen. Hän kertoi myös omista tilanteeseen liittyvistä tunteistaan, epävarmuudesta, pelosta ja lopulta onnistumisen kokemuksesta. Yhdessä tiimi alkoi tuoda esille onnistumisen syitä ja kertoa kollegalle, mikä hänessä on sellaista, mikä kannatteli tilanteessa eteenpäin. Keskustelussa tehtiin näkyväksi niitä olemassa olevia voimavaroja, joita kannattaa jatkossa vahvistaa.

Tilanne eteni niin, että jokainen vuorollaan nosti pöydältä kuvan ja kertoi siihen liittyvästä tilanteesta. Kun yksi kuva ja siihen liittyvä tapahtuma oli käsitelty, kävi usein niin, että seuraava nosti esille kuvan, joka oli jatkoa edelliselle. Näin koko työnohjaustilanteesta muodostui yhtenäinen narratiivi, jossa tiimi käsitteli hankaliakin ohjaustilanteita, kuten kurinpitoon ja lasten turvallisuuteen liittyviä haasteita. Kuvia oli sopiva määrä, sillä ehdimme ottaa kaikki kuvat yhteisen katselun kohteeksi. Kuvatarinat virittivät tiimiläiset tutkimaan omia vahvuuksiaan ohjaajana, kasvattajana ja tiimityöntekijänä. Vahvuuksien lisäksi tiimiläiset tunnistivat myös heikkouksia ja kehittämisen kohteita. Työnohjaus päättyi tiimivastaavan tekemään yhteenvetoon, jossa hän antoi jokaiselle tiimiläiselle positiivista palautetta ammatillisista vahvuuksista. Palaute oli konkreettista, ja se linkittyi jokaisen kohdalla itse kunkin esille nostaman valokuvan tapahtumaan ja tarinaan.

Keskustelussa tuli esille se, että tilanteet ohjaustyössä ovat usein kuormittavia ja jaksaminen on välillä koetuksella. Päätettiin, että seuraavalla kerralla keskitytään työssäjaksamisen kysymyksiin.

Prosessin päättäminen

Viimeinen työnohjauskerta teemaksi oli sovittu työssäjaksaminen. Lähetin tiimille ennakkotehtävän, jossa toivoin heidän tunnistavan omaa jaksamistaan tukevia asioita ja miettivän, miten niitä voi ylläpitää ja vahvistaa.

Ennakkotehtävä kolmanteen työnohjauskertaan:
Tulevaisuuden muistelua: Aseta itsellesi tavoite, miten puolen vuoden päästä jaksat työssäsi. Onko joku asia muuttunut? Jos on, niin miten? Onko joku jo olemassa oleva asia vahvistunut? Jos on, niin miten? Mitä haluat muuttaa ja mitä vahvistaa? Mieti, mitä puolen vuoden aikana on tapahtunut. Millainen valokuva ilmentäisi tätä puolen vuoden päästä toteutuvaa tilannettasi? Suunnittele kuva ja pyydä työkaveriasi, ystävääsi tai perheenjäsentäsi ottamaan sinusta kyseisen kuvan. Kuva voi tietysti olla minkälainen vaan, eli ei välttämättä omakuva. Kuva voi olla myös joku vanhoista valokuvistasi, jossa kyseinen asia ilmenee. Ota kuva mukaasi työnohjaustapaamiseen.

Työnohjauksen alussa yksi tiimiläisistä kertoi, että tulevaisuutta on vaikea miettiä. Hän halusi kuitenkin aloittaa ja alkoi kertoa mukanaan tuomastaan kuvasta. Tämän jälkeen jokainen vuorollaan kertoi kuvan avulla työssäjaksamisestaan ja siihen liittyvistä tulevaisuuden visioista. Usealla oli hyvinkin konkreettisia asioita, joita aikoo tehdä jaksamisen tukemiseksi. Osa asioista liittyi akkujen lataamiseen vapaa-ajalla, osa liittyi oman ammattiosaamisen vahvistamiseen ja sitä kautta ammatillisen varmuuden lisäämiseen. Myös tavoitteellinen opiskelu ja jonkin uuden ohjaustyössä hyödyllisen taidon opettelu koettiin jaksamista edistäviksi asioiksi. Puolen vuoden päästä moni tiimin jäsen näki tilanteensa muuttuneen parempaan suuntaan. Työnohjauksen loppupuolella käytiin keskustelua siitä, miksi on hyvä tietää tiimikaverin jaksamista tukevista asioista ja tulevaisuuden toiveista. Syntyi ajatuksia siitä, miten jatkossa voi tukea toinen toistaan paremman työssäjaksamisen ylläpitämisessä ja tulevaisuuden toiveiden saavuttamisessa.

Ohjattavien kokemukset valokuvaa hyödyntävästä työnohjauksesta

”Taustojen, lähtökohtien, haasteiden, toiveiden ja avoimen keskustelun kautta työnohjaus tutustutti tiimiä lähemmin toisiinsa ja avasi työyhteisöä vielä entisestään. Samalla oppi ymmärtämään paremmin muiden toiminta- ja reagointitapoja sekä hyväksymään ja tukemaan muita erilaisissa tilanteissa. Oli mukava tutustua muihin paremmin, varsinkin kun joukossa oli niin paljon erilaisia taustoja. Muiden taustat ja oman minäkuvan peilaaminen auttoi myös hahmottamaan omaa (ohjaaja)minää paremmin ja antoi ideoita (ammatilliseen)kehittymiseen.” (tiimin palaute)

Tällaisen palautteen sain, kun kysyin tiimiltä, miten työnohjaus palveli heitä yksilöin ja tiiminä. Kyseisessä ohjaustyössä on tyypillistä, että tiimin kokoonpano vaihtelee paljon. Monen ohjaajan työsuhde on lyhyt erilaisista palkkatuista yms. johtuen. Tiheästi muuttuva työtiimi asettaa haasteita yhteistyölle. Myös ohjaajien ammatillinen osaaminen on vaihtelevaa. Tällaisessa tilanteessa lyhytkin työnohjaus auttoi tutustumisessa, työkaverin ymmärtämisessä ja paremman yhteishengen luomisessa.

”Valokuvat auttoivat pääsemään mukaan aikamatkalle menneisyyteen jokaisen omin silmin. Kuvien avulla muistui mieleen asioita, joita muuten oli jo unohtanut ja niiden avulla oli helppo lähestyä erilaisia aiheita. Valokuvatehtäviä tehdessä – kuvia ottaessa tai valitessa – tuli mietittyä asioita ehkä vielä selkeämmin ja konkrettisemmin kuin muuten.” (tiimin palaute)

Tällaisen vastauksen sain, kun kysyin tiimiltä, mikä merkitys valokuvatehtävillä oli työnohjauksessa. Tiimi koki valokuvatehtävät kaiken kaikkiaan positiivisiksi. Tiimi kertoi siitä, miten lapsuudenkuvista kertominen avasi työkaverista sellaisia puolia, joihin ei muuten olisi päässyt tutustumaan. ”Ai sinulla on isosisko” tai ”ai sinäkin olet ollut vilkas lapsi” tai ”voin niin jakaa sinun kanssasi tuon tunteen” ovat asioita, joista ei kiireisen työpäivän aikana tulisi puhuneeksi. Kun tutustuu työkaverin elämään ja siihen, mikä hänelle on tärkeää ja merkityksellistä, syntyy ymmärrystä toista kohtaan, luottamus ja lempeä suhtautuminen toiseen. Tiimin jäsen saattaa havahtua huomaamaan esimerkiksi sen, että tuo hiljainen ja varautuneen tuntuinen työkaveri on myös teini-ikäisen nuoren äiti, niin kuin minäkin.

Toinen valokuvatehtävä, jossa otettiin kuvia työarjesta, koettiin myös antoisana. Valokuvaustilanteissa oltiin vuorovaikutuksessa lasten kanssa ja siinä saatettiin myös keskustella tilanteeseen liittyvistä asioista. Työnohjaustilanteessa kuvien avulla oli helppo lähteä keskustelemaan. Kuvat auttoivat muistamaan yksityiskohtiakin. Tiimi kertoi myös, että oli kiva, kun jokainen sai valita kuvan ja tätä kautta tuoda valitsemansa kuvan kohdalla ensimmäisenä oman tulkintansa kuvan tilanteeseen.

Kolmas valokuvatehtävä koettiin haastavimpana. Sen avulla kuitenkin päästiin konkretisoimaan työssäjaksamiseen vaikuttavia tekijöitä ja hahmottamaan mahdollista muutostarvetta. Hyvänä koettiin se, että jokaisen tiimiläisen toive ja tarve tuli näkyväksi ja kuulluksi.

”Olisi ollut mukava avata aiheita vielä pidemmälle ja muutenkin aikaa olisi saanut olla enemmänkin. Hiukan taustojen avaaminen aina työyhteisössä jännittää, sillä kaikilla ei välttämättä ole niin hyvää pohjaa työkavereiden kanssa tai säätelyä sen suhteen, millaisia asioita ja paljonko työpaikalla voi avata.” (tiimin palaute)

Tällaisen palautteen sain, kun annoin vielä mahdollisuuden vapaaseen sanaan. Työnohjausprosessi oli tosiaankin lyhyt, vain kolme kahden tunnin tapaamista. Tämä oli reunaehto, jolle emme voineet mitään. Tiimi kuitenkin hyötyi selvästi jo tästä prosessista. Tiimi nosti palautteessa esille myös henkilökohtaisten valokuvien käytön sensitiivisyyden. Tämä liittyy voimauttava valokuva menetelmän emotionaalisen turvallisuuden periaatteisiin. Asiasta keskusteltiin tiimissä työnohjauksen alussa ja ennakkotehtävistä etukäteen tiimivastaavan kanssa. Palaute kuitenkin kertoo siitä, että emotionaalisesta turvallisuudesta huolehtimisen pitää kulkea mukana koko työnohjauksen ajan. Ei riitä, että periaatteista puhutaan vain ensimmäisellä kerralla. Menetelmä vaatii harjoittelua myös työnohjattavalta, joten pidempi prosessi on lyhyttä turvallisempi emotionaalisen turvallisuuden luomisen näkökulmasta.

Palaute kannustaa kuitenkin kehittämään voimauttava valkokuva -menetelmän käyttöä työnohjauksessa edelleen. Huomasin selkeästi sen, että heti ensimmäinen kuvatehtävä innosti ja motivoi tiimiläisiä. Valokuvatehtävät olivat uusi tapa tarkastella työtä ja työskentelytapaa haluttiin jatkaa. Valokuvat tukivat jokaisen nähdyksi tulemisen kokemusta. Itsemäärittelyn oikeus toteutui ja ymmärrys työkaveria kohtaan lisääntyi. Arvostava vuorovaikutus syntyi keskittyneestä kuuntelusta ja varmuudesta, että myös minulle varataan aikaa kertoa oman kokemukseni ja tarinani.

Voimauttavan valokuvan anti työnohjaukselle

Sekä ratkaisukeskeisyydessä että voimauttavassa valokuvassa allekirjoitetaan periaate: se mitä katsotaan, vahvistuu. Voimauttava valokuva menetelmässä katseella on sekä metaforinen että konkreettinen merkitys. Toisen katsominen ja sitä kautta näkeminen ei ole vain sitä, että huomaa toisen. Se on toisen ihmisen arvon tunnustamista ja toisen varauksetonta hyväksymistä. Katsominen voi tapahtua joko suoraan silmästä silmään kohtaamisena, tai epäsuoraan valokuvan kautta. Monelle ihmiselle on vaikeaa asettua katsomisen ja huomion kohteeksi. Toisen katse voidaan kokea objektivoivana ja pelottavana. Valokuvan kautta päähenkilö voi säädellä näkyväksi tulemistaan. Valokuvan avulla päähenkilö voi tuoda näkyväksi esimerkiksi vain osa itsestään, selän, käden tai vain pelkän varjon. Se on viesti: tällaisena haluan tulla nyt nähdyksi. Valokuvan avulla voi olla myös helpompi lähestyä jotakin vaikeaa asiaa, esimerkiksi kokemusta oman ammatillisuuden puutteista. Kun asia tehdään näkyväksi valokuvassa, ohjattavan osaaminen tai osaamattomuus ei ole suoraan valokeilassa. Ohjaaja ja ohjattava voivat rakentaa dialogin valokuvassa olevan tapahtuman tai ilmiön ympärille ja tarkastella näin asiaa ohjattavan resurssina tai pääomana, ei henkilökohtaisena ominaisuutena.

”Kun ohjaaja kertoo ohjattavalle omia ajatuksiaan, käsityksiään, kummastuksiaan – tai mitä tahansa – hänen tehtävänsä ei ole rajata toisen merkityskoneistoa. Ohjaajan tehtävä on mahdollistaa uusin tavoin havaitseminen, uudet merkitykset, joita ohjattava voi sitten tutkia.” (Saranpää 2018)

Filosofi Emmanuel Lévinas (1906–1995) on tehnyt omassa filosofiassaan näkyväksi tietävän Minän dominoivuutta vuorovaikutussuhteessa. Edellä olevassa sitaatissa (Saranpää, 2018) pohdiskellaan juuri tätä ohjaajan ja ohjattavan herkkää suhdetta. Tuohimaan (2001) mukaan Lévinas tarkoittaa Minän dominoivuudella subjektiivisuudesta syntyvää näkökulmaa maailmaan, jossa Toinen jää aina mysteeriksi. Minä muodostaa maailman kanssa eräänlaisen kokonaisuuden, totaliteetin. Minä avautuu aistiensa ja havaintokykynsä kautta maailmaan. Vastaavasti maailma näyttäytyy Minän aistikyvyn, havaintojen ja edellytysten avaamana. Lévinasin mukaan olemme jollakin tavalla aina oman itsemme vankeja, mitä tulee toisen ihmisen ymmärtämiseen. Sekä voimauttavassa valokuvassa että ratkaisukeskeisessä työnohjauksessa Minän totaliteetin tiedostamisen tärkeys korostuu, sillä ohjauksen vaikuttavuus syntyy Toisen maailman kohtaamisesta ja Toisen merkitysten maailmaan tutustumisesta. Ratkaisun avaimet ovat ohjattavalla ja vain hän voi tuoda ne näkyväksi. Voimauttava valokuva menetelmässä valokuvan käyttöön liitetty itsemäärittelyn oikeus ohjaa siihen, että ohjattava saa mahdollisuuden avata maailmaansa ohjaajalle. Arvostava kuunteleminen puolestaan ohjaa siihen, että ohjaaja ei liitä omasta totaliteetistaan käsin omia tarpeitaan tai merkityksiään ohjattavaan ja hänen kokemuksiinsa. Oma kokemukseni on, että voimauttava valokuva antaa hyvän välineen, struktuurin ja vuorovaikutuksen tavan työnohjaajan Minän totaliteetin murtamiselle.

Johtopäätökset

Kun hyödynsin voimauttavaa valokuvaa ryhmätyönohjauksessa, huomasin, että kuva helpotti asioista puhumista. Valokuvatehtävien avulla voitiin tutkia esimerkiksi vuorovaikutustilanteita. Voitiin tarkastella sitä, mitä työpäivän aikana tapahtuu, mitä jo nyt tehdään hyvin, mitkä asiat arjessa askarruttavat, mitkä ovat minun vahvuuteni ristiriitatilanteissa ja niin edelleen. Valokuvat olivat kuin pieniä ikkunoita tiimin työarkeen. Valokuvan retrospektiivisyys tuki vuorovaikutuksen syntymistä. Kuvista aukesi laaja ja moniääninen keskustelu, eikä vain siitä, mitä kuvassa faktisesti oli, vaan myös siitä, minkälaisia kokemuksia, muistoja ja merkityksiä kukin tiiminjäsen kuvaan liitti. Valokuvat toimivat konkreettisena kiinnekohtana tiimiläisten kokemusmaailmasta nouseville narratiiveille. Kuva auttoi muistamaan ja sanoittamaan.

Huomasin myös käytännössä sen, että se, mitä ohjattava kuvassa näkee, ei välttämättä ole kuvassa. Valokuva täydentyi ohjattavan kokemusten, häntä ympäröimän kulttuurin ja opitun aineksista. Tämä piti minut hyvin tietoisena siitä, että samoin kun en voi työnohjaajana koskaan nähdä valokuvaa täysin samoin kuin ohjattavani sen näkee, niin en voi myöskään koskaan tavoittaa hänen kokemusmaailmaansa täysin samoin, kuin hän sen kokee. Ja juuri tästä syystä voimauttava valokuva työotteen kantavana voimana on lempeä kiinnostus ja uteliaisuus kuulla ja nähdä maailma toisen silmin.

Valokuvassa on voimaa. Näin totesin jo aikaisemmin ja siksi valokuva on myös hyvä väline työnohjauksessa. Mutta valokuvan voima voi näkyä myös siten, että se nostaa esille traumaattisia kokemuksia ja asioita ohjattavan elämästä. Esimerkiksi lapsuuskuvien näyttäminen ja niistä kertominen saattaa tuoda esille lapsuuksia, jotka eivät ole kaikin osin onnellisia. Voi olla kiusaamista, vanhempien avioeroja tai hylkäämisen kokemuksia. Tällaiset tarinat tuotuna työnohjaukseen voivat yllättää ohjaajan, työtiimin ja myös ohjattavan itsensä. On selvää, että työnohjaaja voi tällaisessa tilanteessa kokea epävarmuutta. Voimauttava valokuva työnohjauksen välineenä sopii parhaiten pitkiin prosesseihin, joissa ohjaaja ja ohjattavat oppivat toimimaan yhdessä, joissa voidaan sopia yhteisistä säännöistä ja joissa menetelmää voidaan harjoitella rauhassa ja turvallisesti.

Itse koen, että voimauttava valokuva on menetelmä, joka palvelee myös minua työnohjaajana. Esimerkiksi haastavia työtilanteita käsiteltäessä pystyin hahmottamaan tilanteen paremmin, kun näin sen kuvana, saatikka, että olisin kuullut vain sanallisen kuvauksen tilanteesta. Kuva auttaa hahmottamaan tilannetta, siihen vaikuttavia tekijöitä ja auttaa muistamaan rakentuvan tarinan vaiheita.

Ihmisen kokemus maailmasta on monitahoinen ja monelta osin myös sekava ja jäsentymätön. Työnohjaus tarjoaa mahdollisuuden tämän kokemusmaailman tutkimiseen ja valokuva hyvän välineen kokemusmaailmaa jäsentävien narratiivien tuottamiseen.