Haaga-Helian lehtorit Jenniina Bies-Wikgren ja Sini Bask keskustelevat vuorovaikutuksesta ja sen muuttumisesta virtuaalitodellisuuksissa, metaversumeissa.

Podcastin tekstivastine

Jenniina Bies-Wikgren: ”Hei, Sini on täällä!” huudahtaa kollega aidosti ilahtuneena toisen nähdessään VR-lasit päässä. Mutta Sini ei pysty vastaamaan kollegan ilahtuneeseen reaktioon, koska hän on MP3-tiedosto.

Sini Bask: Ilokseni tässä vieressäni Jenniina ei ole MP3-tiedosto, vaan ihan oikea, elävä, ulotteinen ihminen.

Jenniina Bies-Wikgren: Ja kanssani täällä on Sini Bask, lehtori Haaga-Helian ammatillisesta opettajakorkeekoulusta. Me ollaan Sinin kanssa täällä siksi, että olemme molemmat mukana syyskuussa 21 alkaneessa VOP – Virtuaalisesti omalla polulla –hankkeessa, ja siinä me molemmat olemme rakentamassa VR-ympäristöjä uraohjauksen tueksi ammatillisella toisella asteella.

Sini Bask: Tässä VOP-hankkeessa me ollaan lehtori Jenniina Bies-Wikgrenin kanssa paljon päästy pohtimaan sitä, että mitä on läsnäolo. Mitä se läsnäolo ja vuorovaikutus voisi olla virtuaalitodellisuudessa ja miten se eroaa sitte kokemuksesta siitä, kun ollaan tässä arkitodellisuudessa fyysisesti läsnä?

Tämmönen aika keskeinen käsite tän virtuaalisen todellisuuden näkökulmasta on immersion käsite, eli ihminen voi uppoutua tai kietoutua siihen ympäröivään todellisuuteen sellasella tavalla, että tulee todella voimakas kokemus. Vähän samalla tavalla, ku tossa Jenniina viittasi äsken tähän MP3-tiedoston kanssa käytävään vuorovaikutukseen jossain pelimaailmassa. Ja nyt sit jos me mennään virtuaalitodellisuudessa vaikkapa katsomaan videota virtuaalilaseille 360-ympäristöön, nii siellä saattaa vastaan tulla leijona, joka ihan oikeasti säikäyttää. Mutta mitä se oikeestaan on sit se läsnäolo tai vuorovaikutus siellä virtuaalisessa?

Jenniina Bies-Wikgren: No jos me esimerkiks ollaan vaikka virtuaalisessa pakohuonepelissä, nii se tuo meille tunteita, se herättää meissä riemua osallistujien kesken. Me voidaan muuntautua avattarien kautta toiseksi ja toisenlaiseksi, just sellaseks, ku me ollaan, ja jota arkitodellisuus ei tuu rajottamaan. Et kyllähän me kaikki tiedetään, että Sinihän se äskettäin siinä meille loi uudenlaista maailmaa, eikä ollut vaan MP3-tiedosto. Ja ehkä Sini loi uuttakin maailmankuvaa, sillä virtuaalitodellisuudessa sukupuoli, etnisyys, kansallisuus tai meidän oman kehon piirteet tai ehkä jopa rajat, niin niitä ei oo, vaan mielikuvitus ja oma olemuksemme vapautuu virtuaalisessa maailmassa.

Sini Bask: Eli virtuaalisessa todellisuudessa me voidaan olla jotakin ihan muuta tai jotakin aivan uutta. Tämmönen ajatus jostakin virtuaalisesta läsnäolosta ei ehkä oo kovinkaan uus, et jos me nyt ajatellaan, mitä filosofi René Descartes ajatteli aikanaan siitä, että mikä on meillä varmaa ihmisenä olemisessa, niin hän sanoo, että ainoastaan ajattelu, se oma ajattelu, eli ”ajattelen, siis olen” on hänen tämmöne hyvin keskeinen, tunnettu lause. Ja hänen ajatuksensa oli se, että me emme voi olla varmoja lainkaan, että nää ihmiset ja eläimet ja hahmot, jotka meidän ympärillä liikkuu, on samalla tavalla varustettuja tietoisuuksia, et pikemminkin niin, että eläimet melkosella varmuudella onki vain robotteja. Ja on mahdollista, että ihmiset, jotka ympärillämme kulkee, nii onki vain tietylle taajuudelle hyvin tarkkaan, kellontarkkaan viritettyjä koneita, jotka vaan jollaki tavalla myötäilee meidän omaa kokemusta siitä arkitodellisuudesta.

Ja tää tietyllä tavalla on mielenkiintonen näkökulma siihen, et nyt ku me mennään sitten virtuaalitodellisuuteen vuorovaikuttamaan, niin millä tavalla ne toiset siellä on läsnä, jos me itse kuitenki koetaan siellä aika paljon läsnäolevamme, ja miten me ollaan sit näille toisille läsnä. Ja tästä on jonku verran tehty tutkimusta ryhmäilmiöiden näkökulmasta tästä tämmösest ryhmä-flowsta, eli jos ihmiset pelaavat esimerkiks musiikkipeliä, sovellusta, joka on virtuaalinen pelimaailma ja siellä flow toteutuu, niin on todettu, et ihmisten aivot reagoi tietyl tavalla myös siihen, et siinä vieressä fyysisesti on toinen pelaaja samalla taajuudella. Eli aivot muokkautuu, tai ainaki asettuu siinä semmoseen yhteyteen. Ja jos tää fyysinen läsnäolo esimerkiksi jollakin sermillä eristetään niin, että ihminen on vain siellä pelimaailmassa tai musiikkisovelluksessa yhdessä, niin tosiasiallisesti se vaikuttaa siihen, miten meijän aivot asettuu siihen vuorovaikutukseen ja siihen flown tilaan. Ja vaikka peli olisi flowssa, nii ilman sitä fyysistä kanssakäymistä tai läsnäoloa, nii tää ryhmä-flow, yhdessä virtaaminen ei pääse samalla tavalla tapahtumaa.

Jenniina Bies-Wikgren: Toi on tosi mielenkiintonen näkökulma, koska avattarien näkökulmasta on tutkittu tällasta proteus-vaikutusta, proteus-ilmiötä. Ja tää proteus-vaikutus tarkottaa sitä, että tietyt avattarien ominaisuudet, vaikka ulkonäkö tai käyttäytyminen, niin me mukaudutaan niihin. Ja itseasiassa pelin jälkeen se jää meihin vaikuttaa hetkeks aikaa, eli jos me voimaannutaan jostain omasta luomasta avattaresta, niin myös sen pelin päättymisen jälkeen se voimaantumisen tunne jää siihen meijän vuorovaikutustilanteisiin sit muitten ihmisten kanssa, vaikka he ei ois siellä pelissä, eikä me itekään olla enää siinä pelissä.

Sini Bask: Joo, jos sitä ajattelee esimerkiks nyt sitten sellasen ihmisen kannalta, jolla on haasteita vuorovaikutuksessa tai sosiaalisten tilanteiden pelkoja tai muuta, nii tää voi olla aika merkittävä mahdollisuus, et voi ikään kuin tehdä siitä avattaresta toisaalta itselleen semmosen vähä niinku suojan tai suodattimen, johon voi valita itsestään sen, minkä haluaa näyttää, ja sit toisaalta myöskin ihan rakentaa vaikka tietynlaista identiteettiä kohti semmosta kanssakäymistä toisten kanssa. Mutta tietysti siinä on sitten myös omat haasteensa ja kysymyksensä.

Jenniina Bies-Wikgren: No näin on, ja kun ajatellaan, et jos vuorovaikutus tapahtuiskin vaan pelkästään avattarien kautta, et siel ei oo sitä fyysistä läsnäoloo, nii mun on pakko täs kohtaa tuoda kirjasuositus. Isaac Asimovin jo 57 kirjotetusta Alastomasta auringosta, jossa ihmiset ei tapaakaa toisiaan, ja se lainaus menee näin: ”Hän sanoi: ’Pyydän tuhannesti anteeksi, herra Bailey, minä luulin kestäväni henkilökohtaista läsnäoloa oikein hyvin, mutta se oli harhakuvitelma. Hermoni olivat aivan katkeamaisillaan’.”

Sini Bask: Joo kyllä, toi on tunnistettava se, että se voi olla aika räjäyttävä tai innostava se läsnäolo tässä fyysisessäki todellisuudessa, kun ihminen tulee vastaan, jos nyt sitten siellä pelimaailmassa tai VR:ssä leijonienki kanssa aika paljon aistit ovat läsnä.

Jenniina Bies-Wikgren: Mä kävin tässä vuorovaikutusta ChatGPT:n kanssa, koska sehän on tosi trendikästä nyt tänä päivänä jutella verkossa tekoälyn kanssa. Ja ChatGPT sano mulle näin, että ”koska olen tekoälypohjainen chat-robotti, minulla ei ole varsinaisia periaatteita vuorovaikutukselle, mutta minut on ohjelmoitu toimimaan vastuullisesti ja kunnioittamaan kaikkia käyttäjiä.” Et tää on must jännä näkökulma, että tekoäly puhuu itsestään ensimmäisessä persoonassa, ja hän puhuu sitä, että hän ei tavallaan osais muka vuorovaikuttaa, mut hänet ohjelmoitu vuorovaikuttamaan. Mitä sä aattelet täst Sini?

Sini Bask: Niin, no se on sitte, et mitä on vuorovaikutus, et onko se sitä, että kaksi elävää olentoa vaikuttaa toinen toisiinsa. Tottahan nyt ChatGPT:kin kanssa vuoropuhelua tapahtuu ihan varmasti, et jos nyt ajattelee, et sähän voit vaikka toivoo, että hänelle esitetään, tai sille, jotkut sanoo, et pitäs käyttää sanaa se viitattaessa tämmöseen tekoälyrobottiin. Eli toivon, että minulle esitettäisiin selkeitä ja tarkkoja kysymyksiä, joihin voin vastata mahdollisimman hyvin, nii kyllähän siinä nyt ainaki vuoropuhellaan. Mutta mitäs muita ajatuksia sait ChatGPT:ltä, kun keskustelitte?

Jenniina Bies-Wikgren: No mä sanon, et ensimmäinen kokemus ChatGPT:n kanssa oli ehkä hieman hämmentävä, kun kävimme vuorovaikutuskeskustelua vuorovaikutuksesta. Tuntui, mun on tosi vaikee, et mä en tiedä, et puhunks mä siitä vai hänestä vai kenestä, ja must tää tekee hienoo näkökulmaa siihen vuorovaikutukseen, et jos me ollaan tekoälyn kanssa tekemisissä tai avattarien kanssa tekemisissä, jotka näyttää virtuaalipikseleiltä, niin pitää vähä niinku uudelleen ajatella ja jäsennellä sitä omaa vuorovaikutustaki.

Sini Bask: Kyllä, ja tässä nyt sitten myöskin tulee semmonen eettinen näkökulma, et jos ihmisolento ei pysty tunnistamaan, että onko siellä vuorovaikuttajana robotti, tekoäly, avatar, mitä tahansa. Ja jos ei sitä läpinäkyvästi ilmasta, et kenen kanssa tässä tai minkä kans täs ollaan tekemisissä, niin sit mennään vähän semmoselle hämärälle alueelle, koska tietysti me varmaan oletetaan aika nopeesti, et siel on ihminen siellä toisella puolella, ja ajatellaan myös, et se on eri asia ku se, että meille tekoälyrobotti kertoo asioita.