[esittelyissä musiikkia puheen taustalla]

Lassi Kurkijärvi: Tervetuloa kuuntelemaan Tehoako tekoälystä? – Ideasta vaikuttavuuteen -podcastia. Tämänkertaisessa jaksossa pohdimme tekoälyyn liittyvän muutoksen vaikutuksia työhön ja nimenomaan työntekijän ja henkilöstön näkökulmasta. Juhlapuheissa puhutaan siitä, että kaikki voidaan nyt automatisoida ja turhista töistä luopua. Mutta mitä todellisuus on? Minkälaista osaamista tulevaisuudessa tullaan tarvitsemaan ja mikä nyt oikeasti muuttuu? Niinpä teknologistien sijaan meillä on tänään vieraina Pasilan studiossa Haaga-Helia ammattikorkeakoulun yrittäjyyden tutkija ja kouluttaja Maija Suonpää sekä Helsingin yliopistossa työskentelevä poliittisen historian dosentti Mona Mannevuo. Minun nimeni on Lassi Kurkijärvi ja tämä on Tehoako tekoälystä. Tervetuloa studioon, Maija ja Mona.

Maija Suonpää: Kiitos.

Mona Mannevuo: Kiitos.

Lassi Kurkijärvi: Tää on hirveen mielenkiintoinen aihe. Omakin tausta teknologiajohtajana on sellainen, että aina välillä lankeaa näihin juhlapuhelatteuksiin. Alf Rehn sanoi hyvin, että jos johtajat sanovat, että kaikki muuttuu, niin siitähän ei seuraa mitään muuta kuin kaaosta. Koska ihmiset yleensä tykkäävät, että asioilla on tiettyä pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Sen takia kun ajattelen meidän kohdeyleisöö, jossa on liiketoimintajohtajia erityisesti pk-yrityksistä, niin toiveena on, että löydetään sinne myös käytännön neuvoja ja konkretiaa siitä, että miten siellä organisaatioissa myös ihmiset voisivat hyvin. Ja näillä saatesanoilla, niin Mona, me ollaan kuultu sua puhumassa paljon tekoälyn ympärillä. Kerro, miten näin kävi ja tervetuloa vielä kerran.

Mona Mannevuo: Kiitos. No näin kävi oikeastaan vahingossa, koska mä olen historioitsija ja oon tutkinut aikasemmin työn tehostamista ja sitten myös teollista historiaa. Ja sitten siihen liittyen työuupumuksen historiaa ja se on tutkimusta mä teen tällä hetkellä. Mä oikeestaan päädyin vahingossa näihin tekoälykeskusteluihin, koska vaikuttaa siltä, että kuten aikasempiinki suuriin teknologisiin murroksiin tai murrokselta vaikuttaviin tilanteisiin, niin myös tähän liittyy tiettyä epäluuloa ja ehkä huoltakin siitä, että mitä tää työn mahdollinen tehostaminen tulee tarkoittamaan henkilöstön näkökulmasta. Ja sitten noin yleisesti ottaen teknologisiin aika suuriin muutoksiin, mä käytän nyt esimerkkinä tässä liukuhihnaa, niin niihin on kuitenkin liittynyt aina jonkinlainen neuvottelu työntekijöiden ja johdon ja ehkä myös yhteiskunnan välillä siitä, että miten se työ varsinaisesti muuttuu. Mitä tapahtuu niille työpaikoille, jotka mahdollisesti katoaa ja mitä tapahtuu työn hinnalle ja ehkä työn arvostuksellekin siinä tilanteessa, ku se automatisoidaan.

Lassi Kurkijärvi: Ollaan aika isojen kysymyksien äärellä, jotka todella helposti unohtuu, kun teknologiajohto tai teknologiakauppiaat pääsevät intoilemaan että nyt se kaikki muuttuu. Maija, entä yrittäjyyden näkökulmasta?

Maija Suonpää: Mä oon siis tällä hetkellä ollu vuoden verran tässä vanhempana tutkijana yrittäjyyden osaamisryhmässä täällä Haaga-Heliassa. Ennen sitä monen vuoden opettajakokemus lehtorina, markkinoinnin ja yrittäjyyden opettajana. Mä tuossa kun nyt tää generatiivinen tekoäly tuli silloin tammikuussa hyvin vahvasti tänne meille, niin kyllä me oltiin opettajat, mä silloin vielä vedin viimesiä opintojaksoja, ja silloin kyllä se oli aika pelottava kokemus osin. Että rupes tuleen opiskelijatöitä, jossa oli aika hyvin tehtyjä materiaaleja ja raportteja. Mutta yrittäjyyden opettajana otin siinä sitten itse mahdollisuudesta kiinni ja kokosin opettajien ryhmän ja lähdettiin siinä sitte itse yhdessä tutkimaan tätä. Olin silloin jo siirtymässä tähän tutkimuspuolelle, niin lähdettiin tutkimaan vähän töitä opettajan työnkuvan muutosta. Mutta tosiaankin tällä hetkellä näyttää, että ei oikein tiedä, mihin se muuttuu. Mutta ainakin sen tietää, että sisältöjä voidaan tuottaa, kaikki voi tuottaa ja sitä on paljon saatavilla. Että se opettajan perinteinen luennoitsijaopettajan rooli varmaan jää pois ja tilalle tulee ehkä enemmän tukea opiskelijoita soveltamaan tietoa, olla yritysten kanssa tekemisissä, tehdä yritysprojekteja opiskelijoiden kanssa. Ja ylipäätään opettajien valmentava ote. Tämmösiä asioita nyt tuli tässä vuoden aikana ehkä päällimmäisenä.

Lassi Kurkijärvi: Toi kuulostaa aika isolta muutokselta, jos vaikka perinteistä opettajan identiteettiä ajatellaan. Miltä se on tuntunu? Ja tiedän, että ollaan julkisessa podcastissa, mutta ehkä jonkinlaisia tuntoja ois mielenkiintosta kuulla.

Maija Suonpää: Osalla opettajia meillä löytyy tää tämmönen innovaatiokäyrä, että on osa, jotka lähtee heti kokeileen. Ja sitten tässäkin ryhmässä, jossa mä oon opettajien kanssa ollu, niin on myös sellasia, jotka ei oikein vieläkään ehkä ymmärrä, miksi pitäisi ottaa tekoäly käyttöön. Että hänhän on jo vuosia opettanut ja ymmärtää, miten hyvin tehdään oppimistehtäviä ja muita tälläsiä. Että opettajilla on siis polarisaatioo varmaan, että on innokkaita kokeilijoita ja sit taas semmosia, jotka jää vähän taustalle.

Lassi Kurkijärvi: Voidaanko, Mona, tästä yleistää historiaan? Että onko tällä samalla tavalla lähestytty aiempia teknologisia murroksia?

Mona Mannevuo: No oikeestaan ei tarvitse nyt täs vaihees mennä edes historiaan, tai voi mennä lähihistoriaan, koska mun mielestä muistuttaa jossain määrin kyllä myös näitä digikouluhankkeita tai koulujen digitalisaatiot. Itse asias tätä tekoälyn kehitystä on välillä vähän vaikea erottaa muusta digitalisaatiosta ja sitä pitäis ehkä jossain määrin täsmentää, että missä määrin se on uusi. Ku sit jos ajatellaan näit muita digitalisaation muotoja tai ehkä jopa automatisaation muotoja, jotka ne aiheuttaa. Tää on ihan totta että, ne polarisoi yleensä ihmisiä. Mut must se ei johdu niinkään siitä eikä se oo aiemminkaan johtunu niinkään siitä, et mitä mieltä ihmiset varsinaisesti on teknologiasta tai onko ne teknologiamyönteisiä. Vaan ehkä enemmänki siitä, et ihmisten työtehtävät on aika erilaisia. Ja sit kun näitä uusia välineitä tuodaan tai kun niitä tarjotaan, ni siin on se oletus, et kaikki tekee jollain tavalla saman tyyppistä työtä. Ja mun mielestä digikoulussa, koulun digihankkeissa näkyy, että no joihinkin oppiaineisiin, tää sama on yliopistolla, joihinkin oppiaineisiin sopii, joihinkin se ei sovi. Ni mä luulen, että ihmiset, jotka näyttää muutosvastarintaisilta, niin itse asiassa usein kokee, että se vaikeuttaa perusasioiden opettamista jossain tietyssä aineissa, jota he opettavat. Ja nythän me sitten kipuillaan tän digikoulun kanssa tai siihen liittyvien vaikeiden kysymysten kanssa. Mun on ehkä henkilökohtaisesti vähän vaikea ymmärtää, et miten nyt esimerkiks tekoäly varsinaisesti auttaa nyt tähän kirjoitustaitoon ja lukutaitoon liittyviin ongelmiin, vaan se vaikuttaa jossain määrin pahentavan niitä. Ei sillä et se ois tekoälyn syy tai kenenkään syy, vaan siis et tää voi olla yksi syy siihen, miks ihmiset suhtautuu vähän varauksella tähän.

Maija Suonpää: Ollaan keskusteltu justiin tätä, että pitää olla opiskelijalla se perusosaaminen, tietyt tiedot, koska nyt käy opiskelijoille joskus niin, että kun ei oo oikein ymmärrystä et mitä se tuottaa esimerkiks tämmönen ChatGPT, niin he antaa opettajalle vähän sellaista materiaalia, raportoi materiaaleja, joka on selkeästi yli heidän opiskelijoiden osaamisen. Eli tästä ois huolehdittava, et perusosaaminen olis kunnossa, jonka päälle taas pystytään rakentaan sitä muuta osaamista. Että se on erittäin tärkee.

Lassi Kurkijärvi: Täähän on, jos katotaan laajemminkin, esimerkiksi ohjelmoijat tällä hetkellä, jotka hyödyntää tekoälyä, niin hyvin kokeneet ohjelmoijat sanoo, että he pystyvät tuottaa noin 10 kertaa enemmän koodia käyttäessään hyväks tällaisia Copilot-työkaluja ja he ymmärtää, mitä koodia siellä syntyy, koska heillä on kaikki se perustietämys. Mutta moni sanoo tällä hetkellä, että he eivät halua aloittelijoita siihen mukaan, koska heiltä puuttuu kans tää ymmärrys. Eli onko meillä myös syntymässä työelämä, jossa jotkut saavat supervoimat, kun heillä on riittävät metataidot siellä pohjalla ja sitten osa jää taas osattomiksi tai tavallaan vain hyödyntävät semmosta mustaa laatikkoa, joka antaa vastauksia, mitä he ei ittekään ymmärrä?

Mona Mannevuo: Niin, ehkä kysymys on enemmänkin siitä, et missä määrin niitä annetaan niitä perusvalmiuksia tai perustaitoja. Tai missä määrin niitä on aikaa tarjota tai aikaa oppia. Et ehkä se riski, mikä täs voi ehkä enemmänkin olla, voi olla niin, et se menee hyvin koulu- tai opettajakohtaiseksi esimerkiks, siis ihan perustasolta saakka. Puhumattakaan sit siitä et sit ku edetään jatko-opinnoissa esimerkiksi yliopistoonkin jopa saakka tai sit toiselle asteelle. Niin se, et tässä jää aika paljon, jollei näit asioita käsitellä jotenki yhteiskunnallisel tasolla tai jollain yleisellä tasolla, et mitkä on ne perustaidot, joita ihmisillä siis on välttämätöntä olla, jotta voidaan ryhtyä soveltamaan yhtään mitään yhtään mihinkään. Siis on ala mikä hyvänsä. Niin et jos se jää vähän yksittäisen toimijan, yksittäisen koulun, yksittäisen opettajan vastuulle, ni mun mielestä se on ehkä suurempi riski. Koska jos me oletetaan niin, et ihmisil olis automaattisesti eri mahdollisuuksia, ni sillon me oletettas, et ihmiset jotenki sisäsyntyisesti osaisivat tässä yhteiskunnassa toimii. Et toiset ei tai toiset kyllä. Et kyl mun mielestä täs enemmänki ehkä joutuu koetukselle perusopetus jossain määrin. Sitä on vähän koeteltu ehkä tän digikoulun kanssa myös. Eikä niinkään siksi välttämättä että jollain tavalla kaikki digilaitteet ois pilannu koulun, vaan siksi, että ku siihen perusopetuksen ympätään koko ajan niin paljon kaikkea ylimäärästä, ni silloin aika ja resurssit yksinkertaisesti ei riitä kaikkeen. Ja se on ihan totta, et nyky-yhteiskunnassa tarvitaan hyvin paljon erilaisii taitoja. Must kysymys on enemmän siitä, tää sama on kyl työelämässäki, et miten niit sit et jos ei ihmisiä opeteta niihin taitoihin tai niille ei annetaan mitään valmiuksia oppia, niin paitsi et siit seuraa turhautumista ja uupumista, ni sit siit myös seuraa mahdollisesti tehottomuutta.

Lassi Kurkijärvi: Täähän on esimerkiks teknologiapuolella tämmönen helmasynti, et kun tehdään vaikka joku järjestelmäuudistus organisaation toiminnanohjausjärjestelmään, niin ajatellaan, että se tehdään jossain muualla ja tuodaan eräänä kauniina päivinä ihmisten työpöydille ja sitten siitä seuraa tehokkuutta ja onnea. Todellisuus on tietysti hyvin erilaista. Tiedetään, että toiminnanohjausjärjestelmän vaihtaminen on emotionaalisesti yhtä stressaavaa kuin lemmikin kuolema esimerkiks, tässä hiljattain luin tämmösen teoksen. Tässä ollaan tietysti kiinnostavan asian äärellä, kun puhutaan siitä työnkuvan muutoksesta. Koska monelle esimerkiks ammattitaitoa on ollut jonkun tällasen vaativan toiminnanohjausjärjestelmän käyttäminen, et on saanu painaa tiettyjä painikkeita ja muuta. Ja jos tällainen järjestelmä esimerkiks tehdään niin sanotusti helppokäyttöisemmäksi, että sen käyttämiseen ei enää vaaditakaan erityiskompetenssia, vaan sillä, mitä sillä järjestelmällä halutaan saada aikaan, niin kompetenssit siirtyykin sille puolelle. Eli tavallaan jossa sitten voisi ehkä ajatella, et syntyy enemmän arvontuottoa, kun se itse järjestelmä ei enää viekään ihmisten aikaa. Mut vastaus ei ole näin yksiselitteinen, vaan me ollaankin viemässä tietyltä ryhmältä heidän erityisosaamisensa kokonaan pois, mistä varmasti syntyy sitten näitä vahvojakin negatiivisia kokemuksia myös. Ja toki jos ei anneta sitä aikaa myöskään opetella. Ehkä tää sitten liittyy nimenomaan tähän, että minkälaisessa kulttuurissa esimerkiksi nyt lähdetään viemään näitä tekoälyn käyttöönottoja eri organisaatioissa. Onko jotain esimerkkejä, mitä teille tulee mieleen, missä ois joskus onnistuneesti tehty sellasia, et ihmiset oliskin voineet hyvin eikä ois lisätty kuormitusta ja uupumusta tuomalla joku uusi järjestelmä? Jos ajatellaan niitä konkreettisia vinkkejä meidän kuulijoille?

Mona Mannevuo: No siis jos mä ajattelen tutkijantyötä. Mä oon siis todella huono itse asias antaa tekoälyvinkkejä, koska mä teen itse viel tällä hetkellä sentyyppistä tutkimusta, johon tarvitaan aika todella vähän nyt tekoälyä. Ja se johtuu siitä, et mä teen tutkimusta sen sellasen arkistotyön perusteella, jota ei oo digitoitu. Eli se arkisto ei ole digitoitu niin, et mä voisin edes etsii jollain hakusanalla sieltä. Eli mä teen niin perinteistä. Mutta se ei tarkota sitä, et mä toimisin näin ikuisesti tai että tää ois ainut tapa tehdä historiantutkimusta et päinvastoin. Että kuitenki historian alalla esimerkiksi on aika hyvin rahoitettu ja on noussu tämmönen digital humanities kokonaan uutena alana, jossa siis yhdistetään kaikkii mahdollisia digitaalisia keinoja, joilla arkistoi voidaan hyödyntää. Voidaan digitoida, voidaan käsitellä suurii aineistoja. Et se vaan ei oo sen tyyppistä, mitä mä itse tällä hetkellä teen, mutta se on hyödyllistä. Ja yks tämmönen hyvin konkreettinen tutkijan elämää helpottanut työkalu on näinkin yksinkertainen kuin kirjastojen paitsi mahtavat tietovarannot, niin myös mahdollisuus siis hakee artikkeleita ja tietoja. Siis yksinkertaset tiedonhakumenetelmät. Ja nyt mä en puhu mistään Googlesta, vaan siis oikeasti nää yliopistokirjastojen ylläpitämät hakukoneet ja mahdollisuudet. Eli se on tämmönen hyvin konkreettinen. Mut se on selkeemmin työkalu. Siis on selkeempi työkalu ehkä ku tekoäly, et se ei varsinaisesti liity kirjottamiseen siis sinänsä minuun tekstintuottajana tai tiedon tuottajana, vaan se on enemmänki työkalu, jolla säästetään aikaa ettei tarvitse kävellä välttämättä. Et se tuntuu ihan ku siitä ois ikuisuus aikaa, mut silloin ku mäki alotin opiskelemaan 2000-luvun alussa, niin siis piti oikeasti kävellä eri paikkoihin tosi paljon kampuksella ja ilmottautuu erilaisiin ilmotustauluihin ja ilmoittautuu kursseille ja siis hakea fyysinen kirja, lukea fyysisiä kirjoja. Että tässä mielessä se on helpottunu. Ja sit myös voidaan ajatella, et kirjat on aika kalliita esimerkiks opiskelijoille. Elikkä sillo ei oo niin, et on yksi kirja, joka on vuorotellen lainassa kaikilla, vaan et on ihan niinku digikirjois ja kaikis tämmösis on tosi paljon hyötyä. Et tää on tämmönen konkreettinen esimerkki. Mut se, et liityyks tää suoraan tekoälyy, ni sitä mä en tiedä.

Lassi Kurkijärvi: Kenties, siis jos tästä tekee yleistyksen, niin organisaatioilla, itse kun oon työskennelly useiden pörssiyhtiöiden kanssa, yksi iso haaste on se, että miten informaatio myöskään organisaation sisällä kulkee. Tai miten se on saavutettavissa. Ja onko kaikilla työntekijöillä samanlaiset mahdollisuudet saada tarvittavaa tietoa. Niin jos me voitas esimerkiks tekoälyäkin hyödyntäen yhdistää organisaation tietovarantoja ja saada niistä haettavia ja löydettäviä, niin se esimerkiks saattais olla asia, joka aidosti parantais sekä työntekoa että sitten jopa työilmapiiriä.

Maija Suonpää: Mä voisin vielä tohon tutkijan työhön sanoo, että ku mä oon kyllä tehnyt pitkään opettajan työn ohella tutkimusta, mutta se on aina tosi rankkaa opettajan työ, mut sitten nyt viimeisen vuoden aikana on tutkimustyöhön ollu enemmän aikaa. Ja oon kyllä tässä tän vuoden aikana tutustunu tämmösiin, nekin on työkaluja, tekoälytyökaluja, joissa ajetaan artikkeli. Se tiivistää sen tekstin ja sieltä saa työkalulta kysyä keskeiset tulokset ja tän tyyppistä. Mutta jotenki ku oon tämmönen vanhanajan ihminen sillä tavalla, että on joutunu todella kovaa tekeen työtä siitä, että on väitöskirjankin itsekin saanu aikaan, niin tuntuu, että tää menee vähän liian helpolla tää artikkelien selaaminen ja tämmönen. Että tulee semmonen tunne, et oonks mä oikeestaan, mikä se oma on. Mutta kyl sen sit on huomannu, että jossain vaiheessa on pakko sitten ottaa ne artikkelit iha ja käydä läpi, jotta voi tuottaa sitä omaa tekstiä. Mut siinä alkuvaiheessa ja tälläsessä ison artikkelin määrän tutkimisessa tekoälyt on. En tiedä, onko ne tässä vaiheessa, kun niitä on käyttäny nii ehkä välillä on vähän ahdistunutkin, et onks tää mahdollista, että se tälläi tuottaa. Että onko tää nyt positiivinen asia vai ei. Mutta ehkä organisaatiotasolla en ehkä ihan juuri löydä sellasta muuta ku täst ny omasta työstäni ehkä tämmöstä positiivista näkökulmaa.

Mona Mannevuo: Mä just mietin oikeestaan tätä, että tosiaan ku jotkut tietyt asiat on tehostunu siinä mielessä, et ei tarvitse ehkä niin paljon kävellä. Tai joku tiedon saaminen ei vaadi niin paljon vaivannäköä tai siihen ei mee koko päivää ku etsii jotain kirjaa tai odottelee pari viikkoa, et joku saa jonkun tietyn kirjan lainaksi tai jotain muuta. Mut sitten toisaalta vois ajatella, et ku tää on tehostunut, niin et tavallaan et sit vois käyttää sen iltapäivän sen sijaan, et kävelee paikasta toiseen, vaikka ajattelemiseen. Tai sithän voi lukee toisen kirjan tai näin. Mutta mun mielestä kehitys nyt etenkin yliopistolla on ollu pikemminkin sen suuntainen, että koska oletus on se tosiaan, just niin kun Maija sano, et asiat toimii nyt nopeasti, ni sit siin oletetaan, et ihminen myös jotenki oppii nopeammin. Et ikään kun ne työkalut tai ikään ku se teknologia jotenki myös olis sulautunut meidän aivoihin, et meidän aivot toimii yhtä nopeasti kun uudet työkalut. Ja tää on just se, mikä muakin vähän epäilyttää siinä. Et sen sijaan et me ajateltais et no onpa hyvä, että nyt ihmisellä on enemmän mahdollisuuksia perehtyä yhä laajempaan määrään kirjallisuutta väitöskirjan aikana, niin nyt meil on kolmen vuoden tohtoriksi-ohjelma. Eli sen sijaan että vapauttais aikaa ajattelemiseen, ni sitä tuntuu tehostavan ja lisäämään sitä oletusta et ihmiset nyt yleisestikin oppii tai kirjoittaa tai ajattelee jollain tavalla nopeammin. Ja must nää asiat pitäis erottaa. Koska ihmisen kognitiiviset kyvyt ja niiden kehittyminen ei oo suoraan sidoksis siihen, kuinka nopea tietokone on.

Maija Suonpää: Tää on kyllä ihan täysin juuri näin kun Mona sano tossa. Että se oppiminen ja sisäistäminen kestää kyllä aikaa. Tämä on aivan sama kokemus mulla tässä ja samoin täällä meidän opetuspuolella tää tunne, että juuri tän hyvin kiteytit tässä.

Lassi Kurkijärvi: Ja samankaltainen oletushan sisältyy organisaatioissa moniin työtehtävien automatisaatioon, että jos nyt voidaan vaikka asiakaspalveluprosessia tekoälyn avulla tehostaa niin, että asiakaspalvelutapahtumien käsittelyaika puolittuu, niin voidaan luopua puolesta henkilöstöstä, koska sitten ne ovat kaksi kertaa nopeampia ne asiakaspalveluhenkilöt. Missä varmaan päästäänki sit näihin työuupumukseen ja muun aiheisiin, että onko mahdollisuus vetää jossain vaiheessa henkeä ja onko itse asiassa sittenkään asiakaskokemuksen kannalta parasta se, että jokainen tapahtuma nopeutuu. Et tavallaan se kysymys, et mitä me tehdään vapautuvalla ajalla. Jossain vaiheessahan ajatus oli, että vapautuisimme työn ikeestä kokonaan, kun automatisaatio tulisi. Tai et ainaki tehtäs vaikka sitten nelipäivästä työviikkoa. Mutta siitä tuntuu olevan jotenkin todella vaikea päästä irti tässä yhteiskunnassa. Mistä luulette, että se johtuu? Mona?

Mona Mannevuo: Poliittisen historian dosentin näkökulmasta nelipäivästä työviikkoo kyllä, siit haaveiltiin jo 60-luvulla tai siit puhuttiin ihan tosissaan. Mutta sen ongelma oikeestaan on sisäänrakennettu meidän yhteiskuntajärjestelmään. Eli sotien jälkeen suomalainen yhteiskunta on kuitenki perustunu, varsinkin hyvinvointiyhteiskunta sille oletukselle, et jokainen tekee kykyjensä mukaan työtä. Nykyinen työvoiman aktivointipolitiikka sen jo osottaa, mut erityisesti sotien jälkeinen osoitti, et jos ei sitä työtä sit itse löydy, niin sitä kyllä sit vaik haetaan. Että vaikka sit ojaa kaivamaan tai jotain muuta. Elikkä se työ on niin keskeinen osa meidän yhteiskuntaa ja se vaatisi jollain tavalla myös yhteiskuntajärjestyksen uudelleenorganisoimista hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Mut nythän täs on viimeisen 10 vuotta itse ollut sellainen trendi, että ihmiset pyrkivät, tää nyt on tällasta ehkä, mitä näkyy vaan enemmän lehdissä tämmösii yksittäisii tarinoita, mutta ihmiset asuntosijottamalla tai sijoittamalla pyrkivät eläköitymään mahdollisimman nopeesti. Et ehkä täs on nähtävä tämmönen trendi, et ihmiset ei pidä niin kauheen paljon työnteosta tai työ tuntuu olevan. Paitsi että osa ei pääse töihin vaikka kuinka yrittäis, niin sit myös jollain tavalla että työ ehkä menettää siinä mielessä merkityksensä, kun mitä sillä on aikasemmin ollu. Mut se ei silti ratkaise tätä yhteiskunnallista kysymystä. Eli jollain tavalla ihmisten täytyy kuitenkin tulla täällä toimeen ja mä en oo nähny sen tyyppistä visiointia. Et on ollu monenlaist visiointii siitä, että yksi kolmasosa professoreista tulee tulevaisuudessa olee tekoälyjä. Tai 30 prosenttia työpaikoista menetetään. Mut mä en oo nähny yhtään visiota vielä siitä, että mitä ne ihmiset sitten tekee tai miten heidät uudelleen koulutetaan tai mitä ne on ne uudet työt. Päinvastoin tällä hetkellä työllisyyspolitiikka näyttää menevän sellaseen suuntaan, et aikuiskoulutukseen ei välttämättä suhtauduta kauhean myönteisesti tai siihen suhtaudutaan niin, et ihmisen pitäis itse se jollain tavalla kustantaa. Mut se on aika hankalaa, jos tekee pienipalkkasta tai matalapalkkasta työtä, niin se on hyvin vaikeaa maksaa uudelleenkoulutus itselle. Varsinki ku ollaan totuttu siihen, et yhteiskunta kouluttaa just sil oletuksella, että yhteiskunta tarvitsee osaavaa työvoimaa. Eli tää on aika hankala kysymys.

Maija Suonpää: Onko me Suomessa täällä sosialidemokratiassa opetettu meidän nuoret ja vanhemmatkin työntekijät et aina yhteiskunta auttaa. Että tullaanko menemään tai pakotetaanko menemään enemmän amerikkalaisempaan ehkä suuntaan, että ihmiset joutuu ottaa enemmän vastuuta itestään. Toinen asia, mikä tuli mieleen, toi vapaa-ajan, voiko saada enemmän vapaa-aikaa siitä työnteosta, niin kyllä tämä globaali kilpailu on niin kovaa, tuottavuuskilpailu, mikä koko ajan on uutisissa, niin pakottaa sitte kuitenki vaan yritykset taisteleen olemassaolosta.

Lassi Kurkijärvi: Hurjimmissa visioissahan nyt puhutaan siitä, että kaikki työ, missä ihminen työskentelee tällä hetkellä näppäimistön kanssa, tulee jollain tavalla mullistumaan ja kenties automatisoitumaan luovalla alalla. Esimerkiks täs keskusteltiin ennen nauhoitusta esimerkiks kääntämisestä. Eli miten vaikka kääntäjien ammattikunta tai esimerkiks tekstinkäsittelyiden ammattikunta on jossain määrin häviävä artesaaniala. Silloinhan ollaan myös sen äärellä, et mihin meidän arvostukset yhteiskuntana kääntyy. Että mihin sitten, jos kerran tekoäly tekeekin esimerkiks luovasta työstäkin isoo osaa, niin miten me varmistettaisiin, että ihmisillä ois myös jotain mielekästä tekemistä. Eli pelkän tehokkuuden päällä meillä on kuitenkin tämmöset asiat ehkä kuin työn merkityksellisyys tai työn ilo tai muut asiat. Ja onko niitä löydettävissä sitten tulevaisuudessa, jos me ei päästä tähän utopiaan, jossa kaikkien ei tarvitsekaan raataa.

Mona Mannevuo: Joo ja ehkä toi mielekkyyskysymys on aika oleellinen osa. Ja se liittyy tähän ehkä työuupumuksen tai työssä väsymisen historiaan siinä mielessä, että yleensähän me ajatellaan, et työuupumus johtuu siitä, että ihmisellä on jollain tavalla liikaa työtä ja se on yksi syy uupumiseen. Mut itse asiassa 1900-luvun alusta alkaen on tiedetty, et ihminen voi olla niin kyllästynyt, et se ehkä väsyy siihen eikä sitä kiinnosta. Et se työ ei kiinnosta. Se on yksi tapa, miten tehokkuus myös laskee. Ja se on tietyllä tavalla vähän vaikeammin korjattavissa sitten taas kun ehkä sit semmonen työn määrästä johtuva uupuminen. Koska jos halutaan, se voidaan korvata vähentämällä työn määrää. Mä tiedän, et se on aika mahdotonta usein, mutta teoreettisesti sen voi hoitaa niin. Mut sitte tää työhön kyllästyminen, niin jos me ajatellaan nyt asiantuntijatyötä erityisesti ja ihmisiä, jotka on koulutettu johonkin tiettyyn työtehtävään. Sit niille aletaan nyt jo täs vaiheessa puhumaan, et sun työ on itse asiassa turha, et ei sitä tulla tulevaisuudes, et kone tekee tämän. Ja kun mä oon antanu näit haastatteluja esimerkiks, niin mulle on muutaman kerran esimerkiks radiologi ottanut yhteyttä, koska mä oon käyttäny aika usein sitä radiologiaa esimerkkinä. Koska sitä käytetään usein esimerkkinä työstä, jonka teknologia tulee korvaamaan.

Lassi Kurkijärvi: Eiks tässä pitänyt käydä niin, että konenäkö korvaa radiologit ja nykyisin tarve radiologeille on korkeampi kuin –

Mona Mannevuo: Joo. Ja sit se myös kertoo siitä, että me selkeesti emme ymmärrä, mitä radiologi tekee työkseen, koska kuvittelemme, et radiologi lukee jotain kuvia ja sitä voi tehdä kuka vaan. Et se on kuin jonkinlainen liukuhihna, jossa menee kuvia ja sit vaan sielt todetaan, et tolla on toi sairaus, tolla on toi sairaus. Et siit tavallaan puuttuu se kaikki, mikä terveydenhuoltoon liittyy ja mikä siihen kaikkeen muuhun liittyy. Niin tää on jo lähtökohtaisesti aika epämotivoivaa, että havaitsee että yhteiskunta suhtautuu korkeasti koulutettuun asiantuntijatyöhön et se ei oo minkään arvosta. Ja se on omiaan vähentämään ihmisen motivaatiota. Mut sit on myös se toinen puoli, jos palataan takasin tähän opettamiseen tai mihin tahansa tutkimustyöhön. Eli jos ajattelee, että välillä markkinoidaan tekoälyä esimerkiks niin, että eiks oo mukavaa, ku ei tarvitse enää kirjottaa. Et joku muu kirjoittaa sun puolesta ja sit sä vaan tarkastat tai viilaat sitä tekstiä. Mutta esimerkiks tutkijan työssä viedään se koko työn ydin. Tai kirjailija, siis että mikä järki on olla kirjailija, jos sä itse asias oletkin vaan tekstien korjaaja.

Lassi Kurkijärvi: Ja eikö ehkä osa ajatusprosessia oo itse asiassa varsinainen kirjoittamisen teko.

Mona Mannevuo: Niin. Se ehkä, mikä mua tässä kaikessa hämmentää, on se, että sit meil on kuitenkin koko ajan juhlapuheita ja mä voin kuvitella tosi presidentillisiä, upeita hienoja puheita. Runebergin päivänä pidetään puhe, kuin tärkeä on suomenkielinen kirjallisuus. Ja sitte yhtäkkii me keskustellaan kaikist näistä asioista, vaikka tiedon tuottamisesta omalla äidinkielellä itse, niin ku se on jotenki täysin vähäpätöinen asia. Ja itse asiassa sitä ei tarvita enää, koska kone tekee sen. Ni [naurahtaa] tavallaan se on vähän hämmentävä visio ehkä suhteessa siihen, mitä me sit mukamas yhteiskunnassa arvostetaan.

Lassi Kurkijärvi: Niin se ehkä asettaa sen kysymyksen, et miksi me ihmiset ylipäätään teemme mitään, jos koneet tekevät koneita varten kaiken. Ja tää tavallaan karikatyyri siitä, et kone laatii pitkän sähköpostin parin lauseen ohjeistuksella ja sittan vastaanottaja pyytää konetta lukemaan tämän pitkän sähköpostin ja etsimään sieltä ne pari tiivistystä. Et tavallaan meillä ehkä helposti, kun puhutaan tehokkuudesta, me katotaan silloin asioita hyvin välinearvoisesti ja unohdetaan nimenomaan sitten ne tavallaan merkityksellisyyden ja vaikka sit tosiaan ilon kaltaiset asiat.

Mona Mannevuo: Tai kohtaamiset ja sitte vuorovaikutus, jota myös esimerkiks lääkärin työ sisältää, et se näyttää unohtuvan kokonaan. Ja sit jos mä palaan vielä tohon radiologiaan tosiaan, niin ku sanoit, et ku lääketieteellisen kuvantamisen määrähän on kasvanut ihan valtavasti. Niin sit tässä on se oletus et se ei haittaa, et se kasvaa tosi paljon ja meil on liian vähän ihmisiä tulkitsemassa niitä kuvia, kun koneet ne kuitenkin tekee. Eli me ei varsinaisesti sit keskitytä siihen yhteiskunnalliseen ongelmaan, joka on se, että jostakin syystä, mul on täysin neutraali suhtautuminen tähän, mut siis myös meidän yhteiskunta on niin medikalisoitunut, että me otetaan hyvin paljon erilaisii kuvia. Onko ne kaikki tarpeellisia, miten sitä työtä vois muulla tavoin tehostaa. Eli tää on hyvin länsimainen ja moderni tapa ratkaista siis yhteiskunnalliset ongelmat, että tietokone varmaan ratkasee ne. Tai näinhän me suhtaudutaan kaikkiin ikäviin ja pelottaviin ongelmiin. Et liian pitkät hoitojonot, no tietokone varmaan ratkasee ne.

Lassi Kurkijärvi: Eli jos tästä ajatellaan podcastia kuuntelevalle liiketoimintajohtajalle, niin varmaan ainakaan esimerkiks tekoälyn käyttöönottoo organisaatiossa ei kannata tehdä niin, et toteaa et tällä voidaan nyt sitten automatisoida teidän työtehtäviä jatkossa. Ja työ, mitä teette, on oikeastaan jo automatisoitavissa. Mikä on tietysti illuusio, mikä helposti syntyy ihmisille, jotka ovat ehkä kaukana siitä arjen todellisuudesta. Täs on ollu erittäin mielenkiintoista keskustelua. Pahottelen, että joudun tässä harppomaan kohti keskustelun päätöstä. Mut Maija, sä oot täs kuunnellu myös hetken tästä asetelmasta, et mikä on työntekijän ja toisaalta työnantajan ja yhteiskunnan rooli. Entä yrittäjyys tässä tekoälyn kontekstissa? Mainitsit, että ollaanko me menossa yhteiskuntaa kohti, missä yksilöiden harteille siirtyy enemmän ehkä yrittäjän kaltaista vastuuta. Niin mikä sun näkemys tähän on?

Maija Suonpää: Täällä opetusmaailmassa me ymmärretään yrittäjyydellä tietysti liiketoiminnallista asiaa, yrittäjiä tarvitaan uusien liiketoimintamahdollisuuksien ja uusien yritysten kehittämiseksi. Mut toisaalta yrittäjyyskasvatus on pitkälti sitä, että saatas yrittäjyystaitoja opiskelijoille kehitettävän. Ja siihen liittyy keskeisesti juuri erilaisien mahdollisuuksien ja ideoiden luominen ja erityisesti vieminen käytäntöön. Täähän on tärkeä erilaisissa hankkeissa. Nyt tämmösissä tekoälyhankkeissa yrittäjämäinen toimintatapa, niin kun sehän on usein yrityksessä todennäköisesti, että se on jonkinlaisena projektina, viedään erilaisii tekoälyprojekteja, niin yrittäjyystaitojen kehittäminen on tärkeää. Tässä tullaan siihen, mihin mä tässä aikaisemmin mainitsin tähän, että on ehkä opetettu vähän liian passiiviseks meitä eikä niin proaktiiviseks ja mahdollisuuksiin tarttuminen on tärkee taito.

Lassi Kurkijärvi: Eli jos ajatellaan vaikka esim. organisaatiossa tekoälyn käyttöönottoa, niin kenties jos henkilöstölle tarjottaisiin mahdollisuus miettiä, et miten työtä voitais muuttaa ehkä vielä mielekkäämmäksi ja miten voitaisiin ehkä yhdessä suunnitella toimintaa uudella tavalla, niin tällaisiin olisi ehkä mahdollista saada ihmisiä tarttumaan ja kokemaan myös positiivisena sit joitain näitä muutoksia, mitkä vaikuttaa tän teknologian myötä tällä hetkellä syntyvän. Tahdottiin me sitä tai ei, ainakaan yksilötasolla. Toki yhteiskuntana meillä toivottavasti on asiaan jotain sanottavaa. Kiitos Maija ja Mona todella paljon. Onko jotain vielä ajatuksia, mitä haluaisitte jättää kuulijoille? Täs ollaan polveiltu pitkä matka siitä, et onko juhlapuheet totta ja vapautuuko meille aikaa ja jos vapautuu, niin käytetäänkö me se entistä tiiviimpään työntekoon, vai pystyttäiskö me pysähtymään ja ajattelemaan ja ehkä sitä kautta nimenomaan synnyttämään vielä enemmän sellasta ajattelua, mikä ei siellä kaiken tehokkuuden keskellä synnykään.

Mona Mannevuo: No ehkä mä ajattelisin niin, et ihmisille olis aika hyvä konkretisoida jollain tavalla. Et mä ymmärrän, että yrityksillä ja erilaisilla organisaatioilla ja kaikilla oikeestaan pitää olla visioita, jotka voi olla hyvin ylätasolla tai semmosia tiettyjä utopistisia ajatuksia. Mutta sit kun niitä pyritään tuomaan ihmisten arkeen, jossa siis yleensä edelleenkin toimistotyössä, kaikesta digitalisaatiosta huolimatta, niin suurin ongelma on usein joku toimimaton printteri tai joku muu, mikä arkisii. Ihmiset oikeasti tuskailee ja ahdistuu yleensä hyvin arkisista, aika pienistä asioista, jotka on niinku kirsikkana sit kakun päällä. Niin jotta tää ei lisäänny, ni ehkä pitäis jollain tavalla konkreettisesti tuoda nää ajatukset ihmisten arkeen, eli klassisesti ehkä perehtyy vähän lattiatasolla, et mitä ihmiset tekee, minkälaisii työtehtävii on oikeasti järkeä lähtee tehostamaan. On se sit tekoäly tai digitalisaatio, mitä ihmiset itse ajattelee, et mikä heidän työssään esimerkiks on niin turhaa et sitä vois jollain tavalla et ois kiva, et joku kone tekis tämän. Eikä niin, et viedään työltä se paras sisältö ja sit sanotaan, et kone tekee täst lähtien tämän. Et siis ei kai täs oo. Johtajuusopeissa on ollu kyl aina siitä lähtien, kun mä oon niit tutkinu ni jotenki tää yli 100-vuotinen perinne. Mut ihmisilt kannattaa myös itseltä väliin kysyä, et miten heidän työtehtävää kannattais tehostaa.

Maija Suonpää: Tää varmaan ja sitte tässä etätyöaikana ja näiden kaikkien murrosten aikana vähän semmonen yhteisöllisyys ehkä vähentyny. Että ennen oltiin työpaikoilla kahvihuoneissa enemmän ja nyt sitten kourallinen on enää työntekijöistä paikalla. Kyllä sitä kahvihuonetta tietysti käytetään, mutta semmonen ehkä laajemmin henkilöstö vielä yhdessä tekemään ja johto sallii kokeilut ja muut tälläset, että päästään eteenpäin.

[musiikkia puheen taustalla]

Lassi Kurkijärvi: Tässä on kaksi erinomaista avainsanaa. Tämä on Tehoako tekoälystä? – Ideasta vaikuttavuuteen -podcast-sarja. Toivon, että jokainen kuuntelija muistaa, että osallistaminen ja yhteisöllisyys saattaisivat olla sitä teknologiaa tärkeämpiä avaimia parempaa työelämää ja kenties parempaa tuottavuuttakin kohti. Kiitos Mona, kiitos Maija.

Maija Suonpää: Kiitos.

Mona Mannevuo: Kiitos.