Entisen kollegan kysymys yhteistyökumppaneista kesäisessä kahvilassa herätti pohtimaan, millainen merkitys opettajien välisellä yhteistyöllä on omassa työssä viihtymisessä ja kehittymisessä.

Tämä kollega tuntui tivaavan, kenen kanssa nyt innostun ja vaihdan ajatuksia opetus- ja ohjaustyöstäni, kun tärkeä kollegani oli jäänyt eläkkeelle. Samalla hän paljasti osuvasti, kuinka merkittävää on löytää kollegoiden kanssa yhteisiä arvoja ja visioita tukemaan entistä monimutkaisemmaksi käyvää ohjaustyötä.

Kyse ei ole niinkään ihmisten samanlaisuudesta vaan riittävän yhteisestä ammatillisesta kielestä ja työkulttuurista. Tutkimuksissa tätä kohtaamisissa rakentuvaa yhtenäisyyttä pidetään kiistattomana jaetun asiantuntijuuden mahdollistumisessa (mm. Lammi 2017).

Aikaa puhua, aikaa tuumailla

Roxå ja Mårtensson (2009) ovat tutkineet erityisesti yliopisto-opettajien käymiä kollegiaalisia keskusteluita. He toteavat sosiokulttuurista oppimisnäkemystä myötäillen, kuinka toisensa löytäneet kollegat ylläpitävät ja jatkuvasti tulkitsevat yhdessä omia käsityksiään opetuksesta ja oppimisesta.

Keskustelut luovat korkeakouluun erilaisia mikrokulttuureita (Roxå 2014). Niissä tapahtuvat yhteiset merkityksenannot tuottavat kollegoiden sosiaalisen todellisuuden käytänteitä. Ne siis tarjoavat ideoita ja emotionaalista tukea sekä mahdollistavat erilaisten ongelmien yhteisen selvittelyn.

Opettajayhteisöjä tutkinut Admiraal (2012) korostaa myös kollegiaalisen keskustelun merkitystä opettajan ohjaus- ja opetustyön kehittymisessä, suhtautumisessa omaan työhön ja opettajayhteisön vahvistumisessa. Näin ollen yhteisten merkitysmaailmoiden löytymiseen, pedagogiseen tuumailuun ja sen jalostamiseen kannattaa antaa aikaa ja resursseja. Parhaat oivallukset saattavat syntyä marjamättäiden varjoissa, kaikessa rauhassa.

Poimitaan yhteiseen koppaan

Asiantuntijayhteisössä agendoja riittää, samoin keinoja niiden ajamiseksi. Gerlander (2022) kuvaa viestinnän blogissaan innostavasti sitä, miten perusteleminen on toisen kunnioittamista. Pitäydymme helposti tulkitsemaan perustelut vain näkemyksemme pätevyyden tukena ja unohdamme, että ne mahdollistavat vuorovaikutussuhteen kehittymisen. Kirjoitus kutsuu pohtimaan, keskitynkö kollegiaalisissa keskusteluissa vain pyrkimykseeni vakuuttaa vai olenko altis oppimaan toisista (ja asiasta) lisää siinä, miten kollegat perusteluihini reagoivat. Välitänkö perustelemalla arvostusta kollegaa kohtaan?

Perusteludiskurssissa voisimme parhaimmillaan ottaa yhdessä vastuuta yhteisten merkitysten ja suuntien löytymisestä. Tällöin voisimme osoittaa, millaista marjastuskaveria toisista toivomme. Tämä mahdollistuu, kun keskustelut ovat luonteeltaan enemmän konsensushakuisia kuin konflikteja sytyttäviä.

Luottamus on toimivan ammatillisen yhteistyön edellytys. Suhde rakentuu vuorovaikutuksessa ja edellyttää vastuun tiedostamista vuorovaikutussuhteista. Luottamus syntyy, kun jaan itsestäni ja uskallan osoittaa myös herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta (Mikkola & Nykänen 2020). Kun tavoitteena on poimia samaan koppaan, ei haittaa, jos mustikoiden mukaan eksyy muutama puolukka lehtineen.