Laura Kolbe määritteli alustuksessaan sivistyksen koostuvan tiedosta ja viisaudesta. Hän totesi sivistyksen perustana olevan antiikin artes liberales -tieteet, joita vapaat miehet harjoittivat. Niiden rinnalla olivat ammatit käsityöläisosaamisena. Lisäksi Kolbe pohti, onko tieto demokratisoitavissa. Hänestä tieto on itseisarvoista, ei välineellistä.

Sanaa yleissivistys käytetään adjektiivin yleissivistävä yhteydessä vastakohtana ammattiin valmistavalle. On perusteltua kyseenalaistaa, onko tällainen vastakkaisasettelu nykymaailmassa kohdallaan. Anu Kantola toteaa kolumnissaan Helsingin Sanomissa (21.9.2021), että monista tärkeistä töistä ei valu kunniaa tai arvostusta niiden tekijöille. Jari Laukia tarkastelee väitöskirjassaan ammatillista koulutusta sivistyksenä.

Geneeriset taidot

Viime aikoina on puhuttu geneerisistä taidoista, joille ei ole olemassa yleispätevää määritelmää. Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitos on julkaissut kansainväliseen CLA-testiin pohjautuvan KAPPAS-tutkimuksen (2021) suomalaisten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opiskelijoiden geneeristä taidoista. Siinä geneeriset taidot määritellään analyyttiseksi päättelyksi ja arvioinniksi, ongelmanratkaisuksi, argumentatiiviseksi kirjoittamiseksi, kielen hallinnaksi, kriittiseksi lukutaidoksi ja arvioinniksi, tieteelliseksi ja määrälliseksi päättelyksi sekä argumenttien analysoinniksi.

Voinee todeta, että geneeriset taidot ovat KAPPAS-tutkimuksessa korkeakoulutasolla tavoitteena olevan yleissivistyksen eräs operationaalistus. Yliopisto-opiskelijoiden geneeriset taidot ovat tutkimuksen mukaan paremmat kuin ammattikorkeakouluopiskelijoiden. Tutkijoiden mukaan ero yliopiston ja ammattikorkeakoulun välillä ei johdu opetuksesta vaan opiskelijajoukosta. Lukiopohjalta tulevilla opiskelijoilla on pitempi valmennus kyseisiin taitoihin. Hyvä pistemäärä korreloi vahvasti ylioppilastutkinnon äidinkielen kokeen arvosanan kanssa.

Tutkijat toteavat myös, että mittari ei riittävästi ota huomioon ammatillisen osaamisen taitoja eli tullaan jälleen yleissivistyksen liian kapea-alaiseen tulkintaan.

KAPPAS-tutkijat suosittelevat, että korkeakoulupedagogiikassa otettaisiin paremmin huomioon geneeristen taitojen kehittäminen, koska kaikilta osin niiden ero alkuvaiheen ja päätösvaiheen opiskelijoiden välillä oli pieni. Kyseessä ei kuitenkaan ollut samaa opiskelijajoukkoa koskeva pitkittäistutkimus, vaan poikkileikkaustutkimus kahdesta eri opiskelijajoukosta.

Tampereen korkeakouluyhteisö määrittelee yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoilleen kaikille yhteisinä osaamistavoitteina geneeriset taidot, siirrettävät taidot tai työelämätaidot.

Laurea-ammattikorkeakoulussa määriteltiin 2000-luvun alkupuolella kaikille koulutusohjelmille yhteisiksi yleisiksi kompetensseiksi eettinen osaaminen, globalisaatio-osaaminen, innovaatio-osaaminen, reflektio-osaaminen ja verkosto-osaaminen. Luokittelu oli lähellä geneeristen taitojen käsitettä.

Pedagogiikka yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa

Korkeakoulututkija Juha Himanka luonnehtii Cherifin eli Korkeakoulututkimuksen seuran juhlavuosikirjan artikkelissaan yliopisto-opetuksen perusnäkemykseksi, että perehtyneisyydestä asiaan seuraa kyky opettaa sitä. Platoniin nojautuen oppiminen ja tutkiminen ovat saman asian eri puolia. Yliopistossa opetetaan vain sitä, mikä tutkitusti on totta.

Ideaalinen ja funktionaalinen näkemys yliopistosta ovat kuitenkin kilpailuasemassa keskenään. Ideaalinen näkemys tarkoittaa, että opettajat ja opiskelijat ovat siellä sivistystä varten. Funktionaalinen näkemys näkee yliopiston yhteiskunnan tarpeiden asettamien tehtävien suorittajana. Eräs käytännön sovellus ajattelusta on Clarken yrittäjyysyliopisto.

Jos ideaalinen näkemys hyvästä opetuksesta olisi totta, pedagogiikkaa ei tarvittaisi. Kun yliopistoihin on perustettu viime vuosina korkeakoulupedagogiikan professuureja, otettu pedagogiikan asiantuntijoita ja aloitettu opettajien pedagoginen koulutus, voi todeta, että pedagogiikkaa on alettu arvostaa substanssiosaamisen rinnalla myös yliopistoissa.

Ammattikorkeakoulujen pedagogiset näkemykset pohjautuvat pragmatismiin. Merkittävä tieto on sellaista, mikä toimii käytännössä. Suomalaiset ammattikorkeakoulut ovat lähellä yrittäjyysyliopiston ideaa. Ilkka Niiniluoto pohtii kirjassaan Totuuden rakastaminen deskriptiivisten tieteiden ja suunnittelutieteiksi nimittämiensä tieteiden eroa. Hän näkee suunnittelutieteet, kuten hoitotieteen, taitojen tieteistämisenä, jota kehityssuuntaa hän arvioi myös kriittisesti. Arkikokemukseen pohjautuva tieto ja hiljaiseen tietoon pohjautuva käytännöllinen viisaus eivät synny teorioiden pohjalta vaan ovat osittain erittelemätöntä kokeneen asiantuntijan tietoa.

Ammattikorkeakoulupedagogiikan pohjalla vaikuttaakin merkittävänä pohjavirtana entisen opistoasteen käytännönläheisyys, mikä ei ole huono perinne.

Ammattikorkeakoulujen pedagogiset mallit, kuten Laurean kehittämällä oppiminen (LbD) tai Turun ammattikorkeakoulun innovaatiopedagogiikka, ovat siinä lähellä yliopiston valtavirta-ajattelua, että opetuksen pitää perustua tutkimukseen. Tutkitun tiedon ohella pohjana oppimiselle ovat kuitenkin myös käytännön ongelmat. Esimerkiksi Laurean LbD ei ole kaukana yliopistojen lääketieteellisissä tiedekunnissa jo 1970-luvulla toteutetusta ja laajalti muuallakin tunnetusta PBL:stä eli Problem Based Learningistä.

Hannu Kotila toteaa Cherif-artikkelissaan, että yliopistopedagogiikan tutkijat eivät tunne ammattikorkeakoulupedagogista keskustelua eikä ammattikorkeakoulupedagogeilla ole käsitystä yliopistojen pedagogisesta keskustelusta. Onko näkemys sivistyksen valtatiestä liian kapea molemmilla puolilla? Laura Kolbe totesi keskustelussa, että kasvatustieteen terminologia voi käsitteistöllään myös tarpeettomasti mutkistaa periaatteessa yksinkertaisia oppimisen ilmiöitä.

Millaista pedagogiikkaa tarvitaan tulevaisuudessa?

Tulevaisuuden haasteena webinaarissa Jiri Lallimo näki hyvinvointitaitojen oppimisen, mihin tuo erityistä tarvetta korkeakoulutuksen laajeneminen 60 prosenttiin ikäluokasta. Digipedagogiikka on ollut pitkään keskeistä, mutta sen rinnalla tarvitaan Kati Komulaisen mukaan tulevaisuuden taitojen oppimiseksi kohtaamispedagogiikkaa, vastuullisuuspedagogiikkaa ja merkityksellisyyspedagogiikkaa.

Voidaankin nähdä kehityslinja opettajan substanssiosaamisesta pedagogiseen osaamiseen ja tulevaisuudessa myös entistä vahvemmin oppimisen ja elämänhallinnan monipuoliseen tukemiseen, jossa eettisen osaamisen merkitys korostuu. Jari Laukia totesi, että pedagogiikka on alun perin liittynyt kouluoppimiseen, ei korkeakouluoppimiseen. Siirtyykö tulevaisuudessa myös kouluopetuksen opiskelijahyvinvoinnista huolehtiminen korkeakouluopetukseen tulevaisuustoivon vahvistamiseksi entistä epävarmemmassa ja kompleksisemmassa maailmassa?

Kirjoittaja: Pentti Rauhala, emeritus rehtori, dosentti