Yhteisvoiman vastavoimia on liikkeellä. Paremmin tietäjän positiot ruuhkautuvat, kun jokaisella on sanottavaa tai sanomatta jätettävää. Syyttävät sormet heiluvat tuulessa, kun ilmassa on rinnakkaisia totuuksia siitä, miksi suomalaisten oppimistulokset ovat romahtaneet. Kehityspsykologian nimissä ärähdellään, miten pienimielistä on arvioida päivitettyä translakia lastenoikeuksien näkökulmasta, kun nuoruuteen nyt vaan kuuluu mustavalkoisuus ja kokeilut. Monet, joiden pitäisi vastata turvallisesta työympäristöstä ovat vakavasti allergisia moninaisuuspuheelle.

Tässä vastavoimien turbulenssissa pysähdyin yhtenä iltana kuulemaan. Kuulin sanoja, joiden lumo sytytti henkilökohtaisesti ja ammatillisesti. Dialogia kävivät taiteilija Saara Lilja, joka taustaltaan kestävän kehityksen yhteiskunnan tutkijana kertoi valokuvataiteestaan, ja kestävän hyvinvoinnin asiantuntija, professori Arto O. Salonen, joka puolestaan peilasi taiteen teemoja tulevaisuuden hyvinvointiin. Taideilta kutsui yhteisvoima-teeman äärelle. Mitä minuun ammatillisesti jäi?

Ubuntu – Minä olen, koska sinä olet

Ubuntu-ihminen on avoin ja saatavilla toisille, toisten vahvistama, ei vaarannu toisten kyvyistä ja hyvyydestä, hänellä on kunnollinen itsetunto, joka tulee tiedosta, että hän kuuluu suurempaan kokonaisuuteen ja heikentyy, kun toisia nöyryytetään tai halvennetaan ja kun toisia kidutetaan tai sorretaan. 

Desmond Tutu

Professori Salonen kietoi puheenvuoronsa afrikkalaiseen filosofiaan uskollisuudesta ja suhteesta toisiin ihmisiin. Hän haastoi kuulijansa pohtimaan pienentämisen problematiikkaa. Pyrimmekö kasvattamaan omaa arvoamme ja menestystämme ympärillä olevia pienentämällä? Jäin miettimään, millainen organisaation toimintakulttuuri olisikaan, jos sitä ohjaisi Ubuntu-filosofia.

Ajatukseni opettajana kiinnittyvät Freiren sorrettujen pedagogiikkaan. Jos hyväksyn alaspainamista, pienentämistä vaieten, olen sortajan puolella. Yhteisvoima pedagogisessa kontekstissa on ainakin osallisuuden mahdollistamista kaikille ja kaikkinaiseen syrjintään ja eriarvoisuuteen puuttumista.

Opettajan tehtävänä on luoda tila, jossa osallisuuden kokemus voi toteutua. Tila, jossa on turvallista olla, osallistua ja oppia. Loppu on kiinni siitä, miten opiskelijoiden ja opettajan muodostama yhteisö kannattelee ja vahvistaa toisiaan vuorovaikutuksessa. Parhaimmillaan jokainen voi kokea ainutlaatuisuutensa yhteisen oppimisprosessin voimavarana (Salonen 2023).

Me olemme yhteisvoima

Selvitykset syrjinnän, eriarvoisuuden ja toiseuden kokemuksista koulutuksessa osoittavat, että toimintakulttuureihin tarvitaan muutosta (mm. Brunila 2021). Kun Saara Lilja esitteli taidehetkessä valokuvateoksensa, jossa horisontti siintää kaukana, professori Salonen tarttuu metaforaan ja toruu kuulijoitaan unelmoinnin pienuudesta. Miksi emme tavoittelisi horisontin taa?

Pohdin osallisuuden ja turvallisuuden kokemuksia vahvistavaa oppilaitoskulttuuria. Ei riitä tyytyä siihen, että kaikki on monelta osin hyvin, jos kehittämistä vielä on. Kun kohtautamme sosiaalisen pääomamme ja priorisoimme koulutuksellisia arvoja, voimme saavuttaa jotakin, mitä emme tienneet olevan mahdollistakaan.

Tämä on kutsu! Osoitetaan yhteisvoimaa jokaisen oppilaitosyhteisön jäsenen turvallisuuden ja osallisuuden kokemuksen vahvistamiseksi. Opettajana voit miettiä:

• Miten mahdollistan opintojaksollani, että jokaisella opiskelijalla on mahdollisuus jakaa itsestään asioita, jotka edistävät kokemusta siitä, että hän voi olla oma itsensä?
• Miten mahdollistan opintojaksollani, että jokainen voi osallistua vuorovaikutukseen ja kokee tulevansa kuulluksi, nähdyksi ja arvostetuksi?
• Miten mahdollistan opintojaksollani, että kaikki tuomme toistemme oppimiseen ja kehittymiseen lisäarvoa?

Yhteisvoiman ajatuksen oivaltaminen voi olla niin opettajalle kuin opiskelijalle vapauttavaa. Paremmuudessa ja menestyksessä kilvoittelu hiipuu jaetun asiantuntijuuden ja yhteisöllisen oppimisen tieltä todentaen vanhan filosofian – minä olen, koska sinä olet. Yhdessä meissä on voimaa.

Kuva: www.shutterstock.com