Siirry sisältöön
HR ja johtaminen
Liike-elämä ei muistuta huippu-urheilua

Liiketoiminta, työelämä ja johtaminen. Näitä kaikkia liike-elämän limittäisiä osa-alueita on tapana verrata huippu-urheiluun. Yhteneväisyyksiä toki löytyy, mutta on myös merkittäviä eroja. Tässä tekstissä hahmottelen, millaisia ne ovat.

Julkaistu : 02.12.2020

Liiketoiminnassa kilpailun keinot ovat huomattavasti laveammat kuin urheilussa. Yritysten välisessä kamppailussa tähdätään radikaaleihin innovaatioihin, jotka parhaimmillaan tuottavat edelläkävijälle merkittävää kilpailuetua. Ei haittaa, jos kilpailukentän toimintalogiikka muuttuu läpimurron myötä kokonaan. Tällaisiin mullistuksiinhan talouskasvu pitkälti perustuu.

Huippu-urheilussa taas on perusajatuksena katsoa, kuka voittaa vakiintuneilla välineillä, suoritustekniikoilla ja säännöillä. Ajatellaan vaikka keihäänheitossa 1960-luvulla tapahtunutta kokeilua. Silloin jotkut ryhtyivät hyödyntämään kiekonheitosta tuttua kierähdystä. Onnistuneella suorituksella – joka edellytti heittokäden huolellista saippuoimista – keppi lensi niin pitkälle, että tavallisesti heittävillä ei juuri ollut mahdollisuuksia. Tämä disruptiivinen innovaatio, jonka katsottiin mullistavan lajia liiaksi, kiellettiin yleisurheilun parissa välittömästi. Näin tuskin olisi tapahtunut bisneksessä.

Vaikka liiketoiminnassa kilpailu on ankaraa ja sääntelemätöntä, on yritysten työelämää silti ongelmallista verrata huippu-urheiluun. Tämä johtuu ambitiotasosta, jota huippu-urheilussa menestyminen yksilöiltä vaatii. Jos rivityöntekijä suhtautuu tehtäviensä suorittamiseen yhtä kunnianhimoisesti kuin huippu-urheilija, häntä pidetään työyhteisössä takuuvarmasti tärähtäneenä. Aika monissa tehtävissä huippu-urheilijan täysin tinkimättömästä asenteesta olisi pelkkää haittaa.

Tästä syystä tavallista työelämää ja huippu-urheilua yhdistelevät analogiat ontuvat. Usein niihin kuitenkin törmää. Esimerkiksi eräässä teollisuusyrityksen tavoitekokouksessa, jossa olin mukana, yksi osallistuja tokaisi jotenkin näin: ”On kohtuutonta, että meidän tuotantotavoitteitamme taas nostetaan. Tommi Evilä voitti MM-mitalin pituushypyssä ja teki ennätyksensä. Ei häneltäkään vaadittu heti seuraavana vuonna vielä suurempia saavutuksia.”

Vai ei vaadittu… Ainakin Evilä itse taatusti vaati. Puhuja ei selvästikään tullut ollenkaan ajatelleeksi, millaisiin ponnistuksiin ja uhrauksiin huippu-urheilija kehittyäkseen itseään piiskaa.

Tavallinen työelämä ei siis kerta kaikkiaan muistuta huippu-urheilua. On kuitenkin olemassa sellaisiakin ammatteja, joissa menestyminen edellyttää lähes huippu-urheiluun verrattavaa panostusta. Näin joutuvat toimimaan esimerkiksi alansa eliittiin tähtäävät poliitikot, tutkijat ja yritysjohtajat.

Yritysjohtaja – tai mikään muukaan johtaja – ei kuitenkaan hänkään muistuta tehtävänsä puolesta huippu-urheilijaa. Urheiluanalogiaa hyödyntäen johtaja on lähempänä joukkuelajin valmentajaa.

Kun Suomi voitti ensimmäisen kerran jääkiekon MM-kultaa 1995, tuli muotiin lätkäkoutsien hyödyntäminen yritysvalmennuksissa. Johtajaidentiteettien muokkautumisen näkökulmasta kyse oli suhteellisen terveestä ja harmittomasta villityksestä. Kun yritysjohtaja rinnastettiin valmentajaan, vaati asetelma myös joukkueen – eli henkilöstön – merkityksen tunnistamista ja tunnustamista. Asetelman puutteita käsiteltiin jo tässä tekstissä: sekä liiketoiminta että työelämä eroavat huippu-urheilusta. Sama pätee niiden johtamiseen.

Termeillä ja vertauskuvilla on huomattavasti isompi vaikutus organisaatiokäyttäytymiseen kuin yleensä tullaan ajatelleeksi. Monet tutkijat ovat varmoja, että esimerkiksi sodankäynnistä liike-elämään omaksutusta strategiapuheesta on merkittäviä haittoja. Sotaisat termit ja vertaukset ohjaavat voimakkaasti me vastaan muut tyyppiseen ajatteluun ja käyttäytymiseen. Tämä voi estää nykybisneksen edellyttämien luovien yhteistyöasetelmien syntymistä.

Myös urheiluvertauksien kohdalla kannattaa välillä pohtia, millaisten mielleyhtymien herättämistä näillä kielikuvilla halutaan tavoitella.