Tulevia journalisteja kouluttaessani törmään toistuvasti dilemmaan. Opiskelijat puhuvat objektiivisuudesta ehdottoman tärkeänä päämääränä, ja monelle heistä tuntuu olevan myös selvää, mitä se tarkoittaa. Myös erilaisissa somekeskusteluissa toimittajia ja toimituksia haukutaan objektiivisuuden puutteesta. Itse taas olen jo pitkään ajatellut, että objektiivisuus on mahdotonta journalismissa kuten muussakin inhimillisessä toiminnassa.

Perustelen objektiivisuuden mahdottomuutta sillä, että subjektiivisuutta on mahdotonta sulkea ulos. Jokainen ihminen, myös jokainen toimittaja, katselee maailmaa omien kokemustensa muovaamana. Tiedetään, että ihmiselle ei synny paljaita havaintoja, vaan ihmisen odotukset muovaavat hänen havaintojaan. Ajatuksiamme puolestaan muovaa kieli, jota käytämme. Kielellisesti välitetyt havainnot ja tiedot muovautuvat kielen mukaan, eivät vain tekstin kohteen, objektin mukaan.

Olen kuitenkin oppinut, että on turha ruveta väittelemään objektiivisuuden mahdottomuudesta, sillä jokainen tuntuu tarkoittavan sanalla vähän eri asiaa. Objektiivisuus pitäisi ensin määritellä. Kun pyydän opiskelijoita kuvaamaan mitä he tarkoittavat toimittajan objektiivisuuden ihanteella, he useimmiten kuvailevat asioita, joista olen heidän kanssaan yhtä mieltä.

Ihminen on epätäydellinen tiedon tuottaja

Objektiivisuuden ihanne on usein esillä myös keskusteltaessa tieteestä. Tieteen puolella tehdyt pohdinnat voivat rikastaa myös journalismia koskevaa keskustelua. Tämän huomasin saadessani tilaisuuden kuunnella tieteenfilosofi Inkeri Koskista. Hän tutkii sitä, mitä objektiivisuudella tieteessä tarkoitetaan ja miten sen voisi osuvasti määritellä.

Minua inspiroi Koskisen ajatus siitä, mikä voi olla objektiivisen vastakohta. Hän on jättänyt sivuun ajatuksen, että objektiivisen vastakohta olisi subjektiivinen. Hän ehdottaa, että vastakohdaksi nähtäisiinkin käsite vinoutunut. Silloin objektiivisuuteen pyrkiminen tarkoittaisi sitä, että pyritään välttämään tiedollisia riskejä, jotka seuraavat meidän ihmisten epätäydellisyydestä tiedollisina toimijoina. (Koskinen 2021; Koskinen 2023.)

Ja näinhän se on: kun ihmiset hankkivat, välittävät ja tuottavat tietoa, puuhassa on monta sudenkuoppaa. Ennakkoluulot, virheelliset havainnot, väärinkäsitykset, vahvistusharhat… epätäydellisyys tuntuu lievältä ilmaisulta!

Parempia toimintamalleja voi omaksua

Tieteen kentällä onkin löydetty paljon toimintamalleja siihen, miten tiedollisen toiminnan laatua pyritään parantamaan. Näitä ovat vertaisarviointi, keskustelu seminaareissa, tutkijan persoonasta riippumattomat tutkimusprosessit sekä toisistaan riippumattomat aineistonkeruut ja analyysit. Esimerkiksi kun Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus Cern julkaisi vuonna 2012 tiedon uuden alkeishiukkasen, Higgsin bosonin, ”löytymisestä”, se tehtiin vasta, kun kaksi toisistaan riippumattomasti toiminutta tutkimusryhmää oli päätynyt yhteneväiseen tulokseen. Ihmistieteissä subjektiivisuus on väistämättä enemmän läsnä, mutta objektiivisuutta pyritään niissäkin lisäämään erilaisin keinoin.

Tieteessä objektiivisuus liittyy useaan eri rakenteeseen ja prosessiin. Niiden tarkastelusta saa inspiraatiota myös objektiivisuuden arvioimiseen journalismin alalla. Kaikki riskit eivät suinkaan liity subjektiin, siihen yksilöön, joka hankkii, analysoi ja julkaisee tietoa. On tärkeätä tarkastella prosesseja, joita sovelletaan. Tieteessä prosessit yleensä suunnitellaan ja kuvataan tarkemmin kuin journalismissa, mutta myös journalismissa on tyypillisiä ammatillisia prosesseja. Osa niistä, kuten lähdekritiikki ja faktojen tarkastaminen, ehkäisee tiedollisia vinoumia. Mutta toiset, vaikkapa toimittajakoulutuksessakin opetettu jutun näkökulmittaminen eli selkeän näkökulman valitseminen jutussa tarkasteltavaan ilmiöön, toimivat toiseen suuntaan ja pikemminkin vahvistavat tiedollisia vinoumia.

Journalistisia prosesseja ohjaavat alan ihanteet, joista objektiivisuus on vain yksi. Muita ovat esimerkiksi helppo ymmärrettävyys, kiinnostavuus sekä nopeus. Kansainvälisesti toimittajia yhdistäviä ihanteita ovat muun muassa toimituksen autonomia sekä toiminnan eettisyys (Deuze 2005).

Huono uutinen ärhäkkäille somekeskustelijoille on, että objektiivisuutta arvokeskustelun mielessä pidetään nykyisin mahdottomana sekä tieteessä että journalismissa. Sen sijaan sekä journalistit että tutkijat pitävät esillä arvoneutraaliuden lähikäsitteitä kuten tasapuolisuutta, puolueettomuutta ja ammatillista etäisyyttä.

Väittelevä yhteisö parantaa tiedon laatua

Tieteenfilosofi Inkeri Koskinen korostaa yhteisöjen merkitystä tiedon vinoutumien torjumisessa. Debatoiva yhteisö on objektiivisempi kuin keskustelematon. Kyseenalaistaminen ja kritiikki auttavat tunnistamaan tiedon vääristymiä. On kuitenkin mahdollista sekin, että yhteisö vahvistaa jotain vinoumaa. (Koskinen 2023.) Minulle tuli heti mieleen politiikan toimittajien yhteisö, jotka tuntuvat vahvistavan toisissaan näkemystä politiikasta ravikilpailun tapaisena mittelönä. Politiikassa on kuitenkin monta muutakin ulottuvuutta.

Journalistiset jutut ovat tyypillisesti hyvin sirpalemaisia, eikä journalismia ole mielekästä arvioida yksittäisten juttujen tasolla. Ehkä journalismin objektiivisuus syntyisikin tilanteessa, jossa useiden toimitusten jutut ajan mittaan kumuloituessaan tuottavat monipuolisen kuvan todellisuudesta? Siinä tapauksessa toisten medioiden juttujen nopea monistaminen ja vanha tuttu sopuli-ilmiö pahentavat vääristymiä.

Journalismin laadun pohdinnoissa onkin selvästi tärkeää tarkastella niin yksilötason toimijoita, ammatillisia prosesseja kuin myös toimitusten ja ammattilaisten yhteisöjen toimintaa. Vaikka objektiivisuus ei ole ihanteena yhtä ongelmaton journalismissa kuin tieteenteossa, se kuitenkin kytkeytyy luotettavuuteen, joka on noussut yhä tärkeämmäksi tavoitteeksi alalla. Ainakin Koskisen havaintojen mukaan objektiiviseksi kuvataan yleensä sellaista, mihin voi luottaa.