Jos ammattikorkeakoulutuksen perimmäinen tarkoitus on toisaalta tuottaa työelämään osaavaa ja työtään kehittävää työväkeä ja toisaalta myös siten – ja muutenkin – parantaa työelämää ja alueen elinvoimaa tutkivalla ja kehittävällä otteella, nuo näkökulmat asettavat ammattikorkeakoulutuksen laadulle tietyt perustat. Näitä perustoja aion seuraavassa pohtia.

Syynä pohtimiselleni on se, että vietän 10-vuotisjuhlaa ammatillisen koulutuksen laatupalkintotoiminnan parissa. Olen ollut kymmenellä kierroksella ammatillisen koulutuksen laatupalkintotoimikunnan jäsen. Olen siis ollut arvioimassa ja miettimässä palkittavia ammatillisen koulutuksen järjestäjiä, yhteistyössä monien erinomaisten laatutoimijoiden kanssa.

Laatupalkintokisojen kautta olen tullut huomaamaan, että ammattikorkeakouluilla voi olla opittavaa ammatillisen toisen asteen koulutuksen järjestäjien laatutyöstä. Erityisesti ehkä tiedolla johtamisen käytännöistä – ja aivan erityisesti työelämäsuhteista, jotka toteutuvat tutkintojen ja yksittäisten työntekijöiden yhteistyösuhteiden tasolla.

Monia tekoja ammatillisesta koulutuksesta ammentavien hyvien, korkeakoulumaisten käytäntöjen kehittämiseen on tietenkin toteutettu jo. Esimerkiksi osaamisperustaisuus ja kriteeriperustainen arviointi sekä osaamisen tunnistamisen, tunnustamisen ja työn opinnollistamisen käytännöt ovat melko suoraan ammatillisessa koulutuksessa jo pitkään käytettyjen toimintatapojen kaltaisia. Luonnollisesti koulutuksen aste-ero muistaen. Mutta välttäisin pienintäkin viittausta ”asiantuntijatyöhön” aste-eron osoittajana; asiantuntijoita ovat kaikki, jotka osaavat työnsä ja pystyvät sitä sanoittamaan ja kehittämään.

Laadun näkökulmasta nostan kaksi asiaa, jotka erityisesti ammatillisen koulutuksen kentältä kannattaa huomata. Ensimmäinen on laatukulttuurin levittäytyminen yli organisaatiorajojen. Toinen on tietokäsityksestä tietoinen tiedoilla johtaminen. Tutkin näitä seuraavassa hieman lähemmin.

Laadultaan hyvät ja parhaat yhteistyössä

Ammatillisen koulutuksen laadun arvioinnissa olen havainnut, että hyvissä organisaatioissa on muodostunut pitkään kehitetty, koko organisaation kattava laatukulttuuri. On siis edetty kauaksi laatutyön ensimmäisistä elkeistä – asiakasrajapinnan arkisen työn kadottamisesta. Hyvissä koulutuksen järjestäjissä on tultu vaiheeseen, jossa laatu on jokaisen talossa työskentelevän työn asia.

Mutta aivan parhaimmissa organisaatioissa on edetty vaiheeseen, jossa laatu on vielä enemmän: laatu ei ole vain jokaisen talossa työskentelevän, vaan myös asiakkaiden, opiskelijoiden, sidosryhmien ja työelämän asia. Aivan parhaimmissa ammatillisen koulutuksen järjestäjissä työelämän ja sidosryhmien toimijat, mutta myös opiskelijat tunnistavat oman roolinsa koulutuksen järjestäjän laadun tuottamisessa. Näiden koulutuksen järjestäjien johto ja työntekijät tiedostavat oman roolinsa laadun osatuottajina, mutta ymmärtävät, että he eivät laatua voi tehdä yksin. Ehkä ajatus laadun omistajuudesta on muuttunut? Työelämän ja maailman jatkuva muutos eivät rajojen asettamista ja omistajapositiota suo.

On siis siirrytty laatukulttuurin ihan oikean laadun vaiheeseen, asiakkaissa ja yhteistyösuhteissa tapahtuvaan, hyvin joustavaan jatkuvan parantamisen parantamiseen, yhdessä toteutettavaan tutkivaan kehittämiseen. Tällaisissa kulttuureissa toimivilla jokaisella on oikeus yrittää, erehtyä ja jopa epäonnistua. Oppimisen mahdollisuudet ovat siis kaikilla. Organisaatioiden yhteisesti sovituilla raja-arvoilla – ja nimenomaan arvoilla – varmistetaan, että toiminta pysyy perustehtävien raameissa.

Tiedän, että ammattikorkeakoulutuksen alueella on vastaavaa ollut useissa korkeakoulutuksen järjestäjissä jo pitkään. Vain yhtenä esimerkkinä Laurea ammattikorkeakoulu ja LbD-toimintamallin kautta tapahtuva laadun kehittäminen ja opiskelijoiden asema nuorempina kollegoina. Tai vähän itseäni lähempää Haaga-Helia ammattikorkeakoulun Vierumäen liikuntaohjaajakoulutuksen työelämäprojekteille perustuva koulutustoiminta. Ja onhan näitä, ei pidä hermostua, jos omaa ei tässä mainittu.

Laadultaan hyvät ja parhaat tiedon ilmiöiden käsittäjinä

Toinen parhaista parhaat erottava näkökulma on tiedoilla johtaminen. Hyvin toimivissa ammatillisen koulutuksen järjestäjissä tietojärjestelmiä on pitkään kehitetty palvelemaan suunnitelmallista, tavoitteellista, tutkivaa ja kehittävää toimintaa. Tämä on jo hyvän merkki. Ja hyviä on paljon.

Mutta parhaista parhaissa jokaisen mittarin tulkinnallisuutta, merkittävyyttä ja todellista hyötyä pystytään pohtimaan. Ymmärretään koulutustöiden perusluonne merkitysten luomisen piireissä. Mittareita ei ole enää vain mittareiden määrän ja niiden tuottamien numeroiden vuoksi. Mittari on siksi, että sen avulla pystytään yhdessä tutkimaan ja tulkitsemaan ydintoiminnan tulosta ja laatua – ja löytämään siitä parantamisen kohteita. Sopivan harvojen mittareiden tuloksia tulkitaan myös asiakkaiden kanssa. Tämä on mahdollista, jos asiakasrajapinnassa toimiva porukka on kaiken laatutyön takana – ja tietokäsitys ymmärtää numeroiden ja niiden synnyttämisen jatkuvan tulkinnallisuuden.

Edellisellä on seuraamuksia. Yksi seuraamus on se, että laadukkaissa koulutuksen järjestäjissä strategia näyttäytyy enemmän emergoituvana kuin jonakin valmiiksi kirjattuna, toimeenpantavana pyhänä kirjana. Henkilöstöllä ja asiakkailla on olennainen tehtävä tulkita tuloksia ja siten tulkita valittua arvomaailmaa, tulkita visiota – ja viedä valinnoillaan taloja tulkintojen suunnissa eteenpäin. Strategiat ovat näin eläviä ja lopulta vasta ehkä enemmän jälkikäteen kirjoittuvia. Näin parhaat koulutuksen järjestäjät ovat olemassa palvelutehtävänsä ytimen, asiakkaidensa vuoksi. Jos sitten mittari – tiedon tuottaja – ei palvele asiakkaan parasta, siitä pitää luopua.

(Ammattikorkea)koulutuksen laadun yksinkertaistaminen

Olisikohan edellisen perusteella siis hieman – yksinkertaistettava? Pitäisikö miettiä, mitä tarkoittaa (korkea)koulun nimi ja brändi? Missä määrin se tarkoittaa sisäisesti yhteisesti sovittuja toimintakäytäntöjä? Varmasti johonkin saakka. Mutta pitäisikö miettiä myös, miten pitkälle se tarkoittaa työelämäasiakkaiden ja opiskelijoiden yhteistyötä mahdollistavaa toimintakulttuuria, joka ei pakota ennalta määrättyyn yhteiseen? Autonomisten korkeakoulujen pitää näihin kysymyksiin vastata itse. Laki ja asetus jotkin raamit määrittävät, mutta eivät kaikkia.

Vastaukset näihin kysymyksiin vastaavat kysymyksiin työelämä- ja alueyhteistyössä toteutettavan koulutuksen mahdollistavista rakenteista ja prosesseista. Jos rakenteet ja prosessit mahdollistavat tuollaisen koulutuksen järjestämisen, esimerkiksi opettajien työelämästä jälkeen jäävä työelämäosaaminen ei ole ongelma. Hekin ovat koko ajan oppimassa. Samalla vastaukset yllyttävät korkeakoulun ”oppivaa aluetta” ajattelemaan korkeakoulun strategiaa emergoituvana prosessina.

Mutta sitten onkin se vielä haastavampi asia, jossa parhaista parhaat ammatillisen koulutuksen järjestäjät onnistuvat. Miten saadaan työelämä ja aluetoimijat uskomaan, että kanssamme kannattaa tehdä yhteistyötä? Että aikaa kannattaa käyttää myös tähän. Ja miten saadaan sekä nuo edellä mainitut että opiskelijat laajasti osaksi laadun tuottamisen työtä?

En oikein usko, että esimerkiksi yksittäiseen opettajaan kohdistuvat palautekyselyt tätä a priori tukevat. Nämä ovat ok sitten, kun on olemassa yhteistyön kulttuuri ja pitää tunnistaa yhteistyön vastustajat, jotta heitäkin voidaan auttaa. Ensin pitää olla kunnossa korkeakoulutuksen laadun mahdollistavat, työelämäsuhteessa toteutettavan koulutuksen rakenteet ja prosessit. Tulevaisuudessa siis ei pitäisi kuulla valitusta esimerkiksi siitä, että aikakäsitys (!), opetussuunnitelma tai opintohallintojärjestelmä eivät mahdollista yhteistyötä (vrt. Helsingin yliopisto, SISU-järjestelmän haasteet, HS 22.9.2021).