Kielen oppiminen aidossa kontekstissa mahdollistaa toimijuuden työelämässä

Funktionaalinen lähestymistapa kieleen ja sen oppimiseen perustuu siihen lähtökohtaan, että kieli ei ole koskaan pelkkä merkkijärjestelmä, kokoelma äänteitä, sanoja ja lauseita. Kielessä ovat aina läsnä kaikki sen tasot, mukaan lukien tekstilaji tai rekisteri, tilanne jossa kieltä tuotetaan, ja koko se konteksti, joka kielen ilmentymää tai käyttötilannetta ympäröi ja pohjustaa. (Susanna Shore 2012.)

Moni Suomeen muuttanut kamppailee sen kanssa, että kieltä pitäisi opiskella kursseilla vuodesta toiseen, ennen kuin etenee tasolle, jolla harjoitellaan työelämässä käytettävän kaltaista kieltä. Toisaalta työnantajat turhautuvat, kun suomea vasta opiskelevat työntekijät oppivat kursseilla lähinnä arkikieltä, joka ei juuri auta työssä vaaditun kielitaidon osalta.

MAKU-hankkeessa (Moniaistinen kosketus uuteen kieleen) lähestyimme kielenoppimista juuri kontekstista käsin. Keskityimme keinoihin oppia niin sanottua täsmäkielitaitoa: mahdollisuuksiin opiskella saman tien juuri sellaista kieltä, jota työssä käytännössä tarvitaan.

Osana hanketta havainnoimme Haaga-Helian restonomiopiskelijoiden ja -opettajien harjoituskeittiössä käyttämää kieltä. Kahden päivän havainnointi antoi kurkistuksen siihen, millaista on todellinen arjen kieli, tässä tapauksessa tietyn alan käytännön opintoihin liittyen – ja miten oppikirjojen opettama kieli näyttäytyy suhteessa siihen. Havainnointi tuotti mielenkiintoisia tuloksia. Monet sellaiset muodot, joita kursseilla yleensä opetetaan vasta ns. jatkotasolla, ovat itse asiassa yleisiä puhekielessä, kun taas alussa opetetut yksinkertaiset kieliopin säännönmukaisuudet eivät juurikaan ole käytössä arkisessa puheessa.

Mitä ’kuuluu’ opiskella ensin?

Suomen kielen opetuksessa istuu edelleen melko tiukkaan se ajatus, että kielioppiasiat tulee opiskella tietyssä järjestyksessä. Tämä osittain sanelee sen, mitä sisältöjä sanaston osalta päästään missäkin kohtaa opiskelemaan. Järjestys, jossa asiat opetetaan ja opiskelussa edetään, pitää hämmästyttävän voimakkaasti ja toistuu lähes samana oppimateriaalista toiseen.

Vaikka yksi syy toistuvuuteen voi olla toimivuus, on ’näin on aina tehty’ -malleja myös hyvä kyseenalaistaa. Mikä on perimmäinen syy sille, että kaikki sijamuodot opiskellaan kerralla, yhtä aikaa? Miksi lähes kaikki yksikön taivutusmuodot täytyy osata, ennen kuin opiskellaan yhtään monikon taivutusmuotoa? Entä minkä takia monikon paikallissijat, joita tarvitsee kielenkäytössä suhteellisen vähän, opetetaan ennen monikon partitiivia – jota käytännössä tarvitsisi suomen kielen käytössä aivan alusta saakka?

Ja ennen kaikkea: miksi olettaisimme, että sama opiskelujärjestys toimii kaikille opiskelijoille kaikissa tilanteissa? Jos halutaan, että työntekijä oppii työhön liittyvää täsmäkieltä mahdollisimman tehokkaasti, täytyy murtaa käsityksiä siitä, missä järjestyksessä asiat ’kuuluu’ oppia.

Samalla voi opiskella arki- ja ammattikieltä

Sairaanhoitajien työkielen oppimista koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että kaikkein tavallisimmista työrutiineista lähtien korostuivat kielellisen vuorovaikutuksen avulla toteutettavat tehtävät. Suullisen vuorovaikutuksen lisäksi opiskelijat itse toivoivat kieliopin ja rakenteiden opiskelua oppimisensa tueksi. Sekä opiskelijat että esihenkilöt toivoivat työpaikoilla tapahtuvaa kielenopetusta, jota on tähän mennessä toteutettu valitettavan vähän. (Kela & Komppa 2011).

Kaksijakoinen lähestymistapa, jossa erotellaan toisistaan ammatti- ja arkikieli, näyttäytyi tutkimuksessa ongelmallisena. Nämä kaksi eivät ole toisistaan erillisiä, eikä niitä pitäisi myöskään opettaa ja opiskella erillisinä. Tutkimuksen valossa se, että työelämässä tarvittavaa kieltä pystyttäisiin opiskelemaan jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa kielenoppimista, vaikuttaa perustellulta. (Kela & Komppa, 2011). Se myös mahdollistaisi kielen käyttämisen alusta lähtien aidossa kontekstissa, mikä tekee kielen käyttäjästäkin heti alkeisvaiheessa aktiivisen toimijan.

Kelan (2010) mukaan kielenopetuksen ongelmana on usein nimenomaan kontekstittomuus, joka on räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa: oppija ei koskaan elä elämäänsä kontekstittomassa tilassa.

MAKU-hankkeen havainnointiaineistossa opiskelijoiden ravintolakeittiössä käyttämässä kielessä kävi selvästi esiin se, että aito kielenkäyttökonteksti on harvoin oppikirjaesimerkki oletetusta kielenkäyttötilanteesta. Hyvänä esimerkkinä tästä toimivat ohjeistukset ja kehotukset: varsinaisten käskymuotojen (anna, laita, ota) ja konditionaalimuotoisten pyyntöjen (voisitko, tekisitkö) sijaan aineistossa korostuivat nollapersoonalauseet: sen voi laittaa, ottaa sen sieltä vaan, nuo vois laittaa tuohon sekä suorat aktiivilauseet: kuorrutatte sen, teet siitä vaan. Jonkin verran esiintyi myös passiivimuotoisia ohjeita: laitetaan ne uuniin, sivut nipistetään. Pyynnöt olivat useammin suoria kysymyksiä kuin konditionaalimuotoisia: otaksä noi perunat.

Yhtenä ratkaisuna aidon kielenoppimiskontekstin tarjoamiseen voisi olla suomenkielisten työntekijöiden hyödyntäminen suomea opiskelevien tukena. Tämä myös vahvistaisi kieltä opiskelevien osallisuutta työyhteisöön: MAKU-hankkeen vuoden 2024 aikana pidetyissä työpajoissa nousi toistuvasti esiin kielenoppijoiden toive päästä vahvemmin sisälle työpaikkojen yhteisöihin ja porukoihin. Tapoja hyödyntää suomenkielistä työyhteisöä kielenoppijoiden tukemisessa ei ole vielä kovin laajasti ideoitu eikä kokeiltu. Se voisi olla seuraava askel tehokkaiden ja toimivien kielenoppimisen keinojen kehittämisessä.

Kuva: Haaga-Helia