Käytäntö kohtaa teorian – ajatusmaailmaa korkeakoulujen näyttöjen taustalla

Näytöt ovat osa osaamisen tunnistamisen prosessia, jossa opiskelija voi osoittaa aiemmin hankittua osaamista ilman, että osallistuu varsinaiselle opintojakson toteutukselle. Haaga-Helian opetushenkilöstölle syksyllä 2025 tehty kysely paljasti, että 98 % vastaajista tuntee näyttökäytännöt – mutta toteutustavat ja kokemukset näytöistä vaihtelevat suuresti. Näytöt nähdään keinona lisätä opiskelijalähtöisyyttä ja opiskelun joustavuutta sekä vahvistaa työelämäyhteyksiä, mutta niiden käytännön toteutus herättää kysymyksiä.

Näytöt ovat tärkeä osa osaamisen tunnistamista

Tiedon omaksuminen ja käyttäminen ovat samaa prosessia, joten oppijan olisi syytä tutustua jo opiskeluaikanaan työelämässä esiin tuleviin tehtäviin ja haasteisiin, ja näin oppia tarkastellen yhdessä teoriaa ja käytäntöä sekä peilaten niitä toisiinsa. Konstruktivistinen oppimiskäsitys korostaa, että oppiminen ja asiantuntijuuden kehittyminen tapahtuu aktiivisesti ja autenttisissa konteksteissa. (Tynjälä & Collin 2000.)

Näytöt tuovat tämän oppimisen näkyväksi ja ne ovat silta teorian ja käytännön välillä, kun ne suunnitellaan niin, että opiskelija osoittaa osaamisensa monipuolisesti ja reflektoi osaamistaan.
Osaamisperustaisessa arvioinnissa keskiössä on oppijan todellinen osaaminen; arviointi ei perustu oppimisen menetelmiin tai siihen, miten osaaminen on syntynyt. Näytöt ovat keino todentaa tätä jo olemassa olevaa osaamista.

Virtanen ym. (2025) toteavat tutkimuksessaan, että vielä kymmenkunta vuotta sitten ammattikorkeaopiskelijoiden työssäkäyntiä hyödynnettiin opinnoissa varsin vähän, mutta tilanne on muuttunut viime vuosina ja osaamisen tunnistamista hyödynnetään aiempaa enemmän. Vaikka osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen käytäntöjä – hyväksiluku, näytöt ja opinnollistaminen – on kehitetty kansallisella tasolla, vaihtelee niiden käytön systemaattisuus ja laajuus korkeakouluittain ja opintoaloittain (Isotalo ym. 2024).

Ammatillisessa koulutuksessa näytöillä on pidempi historia, onhan ammatillinen oppiminen ollut selkeästi käytännönläheisempää kuin korkeakoulujen opetus. Ammattikorkeakouluilla on tilaisuus toimia edelläkävijänä näyttökäytäntöjen kehittämisessä korkeakoulusektorille, sillä ammattikorkeakoulujen opetus on teoreettista tietoa soveltavaa, ja ammattikorkeakouluilla on vankat yhteydet työelämään.

Korkeakoulut ja työelämäoppiminen

Deloitte Suomi ja Demos Helsinki haastattelivat marras-joulukuussa 2025 asiantuntijoita ja johtajia osaamisesta ja sen kasvattamisesta. Näissä haastatteluissa nousi esiin rakenteellinen kokemuskuilu, eli tuotamme korkeakouluissa tietoja ja tutkintoja, mutta työelämä janoaa kokemusta, jota juuri valmistuneilla välttämättä ei ole.

Kuilu ei haastateltujen työelämän edustajien mukaan suinkaan synny teoreettisen osaamisen puutteesta, vaan siitä, että koulutus ja työelämä toimivat omina saarekkeinaan, eivätkä kohtaa. Kuilun umpeen kuromiseksi tarvitaan yhteistyön tiivistämistä, osaamisen entistä laajempaa soveltamista ja koulutusrakenteiden kehittämistä. (Deloitte & Demos Helsinki 2025.) Näytöt osana osaamisen tunnistamista tarjoavat tähän tarkoituksenmukaisen prosessin.

On luonnollista, että työelämä nostaa esiin tiedon ja osaamisen soveltavuuden tärkeyttä. Myös ammattikorkeakouluissa tätä pidetään tärkeänä ja asia on noussut enenevässä määrin esiin myös yliopistoissa. Korkeakoulujen tehtävänä on muistuttaa, että teoreettinen ymmärrys ruokkii pitkäjänteistä ja uudistavaa ajattelua nopean ja välineellisen suorittamisen sijaan.

Haasteena työelämäoppimisessa on perinteisesti nähty sen informaalisuus ja satunnaisuus, jolloin se ei kytkeydy teoriaan (Tynjälä & Collin 2000). Ammattikorkeakoulujen onkin löydettävä oma tulokulmansa: kuinka näytöissä saadaan esiin osaamisen ja asiantuntijuuden peilautuminen teoriaan. Tämä vaatii vahvaa näyttöpedagogista osaamista. Näyttötehtävien tulee olla monipuolisia ja teoriataustaa esiin houkuttelevia, riittävän laajoja, mutta kuitenkin työmäärältään sellaisia, että ne ovat mielekkäitä, niin näytön antajalle kuin sen vastaanottajalle.

Näytön vastaanottaja mahdollistaa tehtävänannolla teorian ja käytännön dialogin, ja näytön antaja puolestaan reflektoi oppimaansa suhteessa kumpaankin. Näytön arvioinnissa tarkastellaan tätä dialogia suhteessa opintojen osaamistavoitteisiin. Osaamistavoitteiden tuleekin olla selvillä ja keskiössä (Hulkkonen 2017) niin näytön antajalle kuin vastaanottajalle, jotta näytön arviointi on mahdollista. Kun näyttöpedagogiikka ja osaamistavoitteet ovat kirkkaana mielessä, ja näytöstä suoriutumista arvioidaan suhteessa teoriaan ja sen soveltamiseen käytännössä, nousee osaaminen yksittäistä kontekstiaan laajemmalle ja antaa ymmärrystä laajempien kokonaisuuksien hahmottamiseen ja analysointiin.

Näyttöjen mahdollisuudet ja haasteet

Haaga-Helian opetushenkilöstön kyselyssä näyttöjen hyvinä käytäntöinä nousivat esiin autenttiset tilanteet, suulliset keskustelut sekä monipuoliset näyttötavat ja selkeät tehtävänannot. Haasteena koettiin ohjeistuksen hajanaisuus. Opetushenkilöstö mainitsi saaneensa myös opiskelijoilta jonkin verran palautetta prosessien monimutkaisuudesta ja ohjeistuksen epäselvyydestä. Pääsääntöisesti opetushenkilöstölle kantautunut opiskelijapalaute on kuitenkin positiivista: opiskelijat ovat kokeneet näytöt joustavaksi tavaksi edetä opinnoissaan. Myös mahdollisuus hyödyntää aiempaa osaamista koettiin motivoivaksi.

Tässä ajassa löytyy tuskin sellaista asiaa, jossa ei tekoälyä tavalla tai toisella joutuisi ottamaan huomioon. Kyselyn vastaajat pohtivatkin, miten voidaan varmistaa, että näyttötuotokset ovat oppijoiden itsensä tuottamia. Tämä sama kysymys nousee tietysti esiin missä tahansa muussakin oppimisen arvioinnissa asettaen vaateita tehtävänannoille ja sille, miten tekoälyn käyttöä niissä ohjeistetaan. Erityisesti tämä nostaa esiin tiedon soveltamisen tärkeyden, mikä sopii ammattikorkeakoulujen luonteeseen.

Työelämässä oppimista tapahtuu usein vertaisoppien. Tätä vertaisoppimista on syytä saada esiin myös näyttötilanteissa. On resurssien haaskausta, että näyttö tapahtuu ainoastaan oppijan ja opettajan välillä. Näyttäjä on todennäköisesti asiantuntija näyttämässään asiassa, ja tätä asiantuntijuutta on syytä tehdä näkyväksi myös toisille oppijoille. Näytön voi antaa esityksenä asiaa opiskelevalle opiskelijaryhmälle, jolloin ryhmän jäsenet saavat paitsi uutta ja ajantasaista oppia myös näkemystä työelämään ja erilaisiin työtehtäviin. Myös ryhmänäytöt ovat antoisia ja niissä oppii jokainen. Vertaisoppiminen ja työelämän läsnäolo nousivatkin esiin hyvinä käytänteinä niiden vastaajien joukossa, jotka olivat toteuttaneet ryhmänäyttöjä.

Korona-aikana opiskelijat tottuivat erilaisiin vaihtoehtoisiin suoritustapoihin. Kuitenkin yksilölliset yhteenotot ja suoritustavat kuormittavat opetushenkilöstöä, ja näihin olisi korkeakouluissa mietittävä ratkaisuja. (Virtanen ym. 2025.) Samansuuntaisia huolen aiheita työn resurssoinnista nousi esiin myös Haaga-Helian kyselyssä. Ratkaisuna tähän voisivat toimia ryhmänäytöt sekä hyvin konseptoidut, mutta silti monipuoliset näyttötavat sekä laajemmat näyttökokonaisuudet, jolloin työmäärä jakaantuisi useammalle opettajalle sekä resurssointi kattaisi useamman opintojakson.

Kyselyn tuloksissa oli myös havaittavissa, että osa opettajista koki osaamisen tunnistamisen itselleen läheisemmäksi kuin toiset. Osaamisen tunnistamisen vauhdittamiseksi ja käytäntöjen yhtenäistämiseksi olisikin hyvä pohtia, voisivatko nämä opettajat muodostaa aktiivisen, näyttöjä vastaanottavan ja kehittävän ryhmän ns. näyttöagentteina, jotka myös pitäisivät näyttöjä esillä pedagogisessa keskustelussa.

Opit näyttöjen kehittämiseen

Pedagogiikka ja yhteiskehittäminen nousevat ratkaisujen pohdinnassa avainasemaan. Rakenteiden ja käytäntöjen kehittämiselle on mahdollistettava aikaa sekä yhteiselle keskustelulle ja vertaistuelle luotava paikkoja. Vertaistuen tarve nousi esiin myös kyselyn vastauksissa.

Osaamisen tunnistamisen kehittämistä tehdään Haaga-Heliassa useissa työryhmissä ja tiimeissä, mutta vahvasti myös osana 6AMK-yhteistyötä, jossa tavoitteena on muun muassa edistää joustavaa osaamisen kehittämistä ja tunnistamista sekä lisätä korkeakoulujen saavutettavuutta. 6AMK-yhteistyössä jokainen korkeakoulu lähestyy osaamisen tunnistamista omien kehittämistarpeidensa pohjalta ja yhteiseen keskusteluun tuodaan kehittämistyön ja pilotointien tuloksia.

Vaikka korkeakoulujen rakenteet ja käytännöt ovat erilaisia, ovat kuitenkin osaamisen tunnistamisen haasteet ja onnistumiset pitkälti yhteisiä. Tämän vuoksi pilotointien arviointiin ollaan tuottamassa yhteistä vertaisarviointimallia, mikä toivottavasti edesauttaa korkeakoulujen yhtenäisten näyttökäytänteiden kehittymistä ja käyttöönottoa. Vertaistuki ja -oppiminen ovat siis tarpeen paitsi yksilötasolla myös organisaatioiden välillä ajattelun laajentamiseksi.

Kuva: Haaga-Helia