Konteksti, kohderyhmä ja tekstilaji – kielenopetusta funktionaalisista lähtökohdista

Miten suomea voisi opiskella työssä tarvittavan ammattikielen ehdoilla, oppijoiden tilanteissa tarvittavista sisällöistä ponnistaen?

Jos työnantaja havaitsee työntekijöillä tarpeen oppia (lisää) suomen kieltä, on ratkaisuna usein työn ulkopuolella tapahtuva opiskelu, esimerkiksi työpaikan maksama tai opiskelijan itse kustantama kurssi tai koulutus. Kurssit ovat kuitenkin valmiita kokonaisuuksia, ja oppijan tarpeiden perusteella räätälöitävä koulutuskin päätyy usein etenemään jonkin oppikirjan tai vastaavan materiaalin sanelemassa järjestyksessä.

Vaikka kouluttaja pyrkisikin tarjoamaan oppijalle varta vasten työssä tarvittavaa suomea tukevia oppimissisältöjä, saattaa kouluttajan oma kokemus siitä, missä järjestyksessä asiat on kätevintä opettaa, vaikuttaa paljonkin koulutuksen sisältöihin ja etenemiseen. Harvalla kouluttajalla on mahdollisuus päästä esimerkiksi vierailemaan opiskelijan työpaikalla ja tarkastelemaan, millaisia kielenkäyttötilanteita siellä päivittäin ilmenee.

MAKU-hankkeen toimijoille (2022–2025) tämä lähtökohta oli antoisa ja sitä paitsi harvinainen: yleensä oppimismenetelmiä kehitetään tarjolle jo kieltä opettaville tahoille, kuten oppilaitoksille ja kielikouluttajille. Hankkeessa pääsimme kuitenkin kiinni suoraan niihin tilanteisiin, joissa kielitaidon kehittämistä tarvitaan, pohtimaan mahdollisia ratkaisuja täsmäkielen mahdollisimman tehokkaaseen oppimiseen.

Yksinkertaistukset ovat hyvä renki, mutta surkea isäntä

Suomen kieli on monesta indoeurooppalaisesta kielestä poiketen aloittelevalle opiskelijalle suhteellisen haastava, sillä sen kompleksisuuden vuoksi moni kielioppiasia tulee alkeistasonkin lauseissa vastaan hyvin pian. Tämä on opetuksessa sinnikkäästi ymmärretty kahdella tavoin. Ensinnäkin niin, että tietyt kielioppiasiat täytyy varhaisessa vaiheessa ensin selittää opiskelijalle, ja vasta sitten opiskelu voi edetä. Toiseksi niin, että tietyiltä osin kieltä täytyy opetusta varten yksinkertaistaa, ja käyttää opiskelijoiden kanssa muotoja ja rakenteita, jotka eivät ole sen enempää aitoa yleiskielistä kuin puhekielistäkään suomea.

Opetuksessa on käytänteitä, jotka säilyvät ja periytyvät opettajalta toiselle ja vanhoista oppimateriaaleista uusiin. Näistä joillekin saattaa löytyä (tai on joskus löytynyt) perusteensa, osalle ei ehkä muuta syytä olekaan, kuin että ’näin on aina tehty’. Seurauksena on, että oppikirjoihin päätyy ns. puolitotuuksia, eli sääntöjä, jotka esitetään niin mutkat suoriksi vedettyinä, että ne eivät lähemmässä tarkastelussa enää pidäkään paikkaansa (Lock 1996 s.265).

Hyvä esimerkki opettajien käyttämistä yksinkertaistuksista ovat partitiiviverbit. Monista oppikirjoista löytyy sääntöjä ja listoja siitä, mitkä verbit vaativat partitiivimuotoisen objektin. Tällaiset yksinkertaistukset toimivat oppimisen alkuvaiheessa hyvin jonkin aikaa, mutta opintojen edetessä niitä täytyy syventää ja tarkentaa. Jos muistisääntöä ei koskaan tarkenneta, se kääntyy lopulta itseään – ja oppimista – vastaan. (Lauranto 2020.)

Yksi usein ongelmiin johtava esimerkki partitiiviverbi-tapauksesta on verbi etsiä. Alkeistasolla se esitellään usein partitiiviverbinä. Todellisuudessa verbi esiintyy sekä partitiiviobjektin että totaaliobjektin kanssa, ja objektin sija määrittää myös verbin merkityksen.

Mitä sä teet?
Mä etsin mun avaimia.
Vrt.
Mä etsin vaan mun avaimet, ja sitten voidaan mennä.

Ensimmäisessä esimerkissä etsiä vastaa englannin verbiä to look for tai to search, toisessa taas verbiä to find.

Partitiiviverbeistä puhuminen on yksinkertaistus, sillä se esittelee partitiivin käyttötilanteita kivettyneinä ja aina samanlaisina, vaikka elävän kielen käytössä näin ei ole, vaan konteksti vaikuttaa aina ja aiheuttaa monenlaisia variaatioita sääntöihin. Yksinkertaistus partitiiviverbeihin voi kuitenkin auttaa kielenoppijaa alkuvaiheessa, joten siitä on hyötyä. Yksinkertaistus kuitenkin täytyy jossain vaiheessa purkaa. (Lauranto 2020.)

Esimerkiksi etsiä-verbin kohdalla voi olla alun perinkin parempi välttää ilmauksen partitiiviverbimuodon käyttöä, jotta opiskelijoille ei synny virheellistä käsitystä. Sen sijaan voi kertoa vaikka, että kyseisen verbin kanssa objekti on usein partitiivissa.

Yleisin muoto uudeksi perusmuodoksi

Funktionaalisessa kielipedagogiikassa keskiössä on aina kielenkäytön kontekstisuus. Kielen opiskelija ei koskaan elä elämäänsä kontekstittomassa tilassa, joten on ongelmallista, jos kielen opiskelu on kontekstitonta. (Kela 2010.) Pahimmillaan oppija päätyy omaksumaan listoittain sanoja ja rakenteita, joita ei pysty yhdistämään ympäröivään elämään. Opiskeltavan kielen on oltava sidoksissa aitoihin kielenkäyttökonkteksteihin, jotta opiskelu olisi mielekästä.

MAKU-hankkeessa teimme huomioita siitä, miten kielioppia voi opettaa niin, että se on sidoksissa aidossa kontekstissa käytettävään kieleen. Yhtenä esimerkkinä tästä toimii verbien taivutuksen opettelu. Suomen kielessä verbin sanakirja- eli perusmuotona käytetään infinitiiviä: tehdä, laulaa, mennä. Verbit on myös ryhmitelty tyyppeihin, jotka opetellaan tunnistamaan infinitiivimuodosta. Infinitiivi on kuitenkin kieltä käyttäessä melko harvinainen verrattuna verbin persoonamuotoihin, ja verbien opettelu infinitiivi edellä voi aiheuttaa ongelmiakin, mikäli persoonapäätteitä yritetään liittää infinitiivimuotoiseen verbiin osaamatta taivuttaa sitä oikein: Minä siivotan”(Lauranto 2023).

Yrjö Lauranto (2023) ehdottaa, että verbien sanakirjamuotona alettaisiinkin käyttää persoonamuotoa, esimerkiksi yksikön ensimmäistä: teen, laulan, menen. Tällöin kielenoppijalla olisi suoraan käsissään taivutusmuotoinen verbi, johon muutkin persoonapäätteet olisi helppo liittää. Myös verbityypit on täysin mahdollista esitellä ja oppia tunnistamaan persoonamuotoisten verbien avulla infinitiivin sijaan. Infitiivi toki opeteltaisiin, mutta ei perusmuotona. (Lauranto 2023.)

Esimerkiksi viron kieltä opetetaan yksikön kolmatta persoonaa perusmuotona käyttäen. Infinitiivimuotoisen verbin käyttö sanakirjamuotona on vain yksi tapa lähestyä kieltä.

Miten opetetaan riippuu siitä, kenelle opetetaan

Funktionaalisesti suuntautuneessa kielipedagogiikassa olennaista on myös se, kuka kieltä opettelee: erilaisille ihmisille toimivat eri tavat selittää asioita ja antaa ohjeita. Jos henkilö opiskelee kieltä esimerkiksi yliopistossa, hänelle voi olla hyvinkin perusteltua käyttää kuvauksessa niin sanottuja perinteisiä kielioppitermejä. Monien muiden kohderyhmien kanssa toimivat kuitenkin paremmin toisenlaiset tavat selittää. (Lauranto 2020.) Oppimisen tavoitteenahan ei ole muistaa oikein kutakin ilmiötä kuvaavat termit, vaan oppia käyttämään kieltä omassa elämässään tarvituilla tavoilla.

Yksi esimerkki löytyy sanatyyppien opiskelusta. Suurelle osalle ihmisiä helpoin tapa omaksua ne on mallisanan kautta: esimerkiksi sana ihminen taipuu monikon partitiivissa muotoon ihmisiä, joten samannäköinen sana erikoinen taipuu muotoon erikoisia. Tämä on huomattavasti helpompi omaksua, kuin se, että ihminen-sanan taivutusvartalo on ihmise-, joka monikossa muuttuu, monikon taivutussääntöjen mukaisesti, muotoon ihmisi-, johon sitten lisätään partitiivin pääte -ä. (Lauranto 2020.) Nämä kaksi tapaa opettaa sama asia eivät myöskään sulje toisiaan pois.

Genrepedagogiikasta tukea täsmäkielen oppimiseen

Koska funktionaalisessa kielipedagogiikassa kielen osia ei koskaan tarkastella irrallisina kontekstista, huomioidaan siinä aina kielen kaikki tasot foneemeista ja morfeemeista aina sanoihin, lauseisiin, kappaleisiin, teksteihin ja koko tekstilajiin saakka (Shore 2012; 2020). Tekstilajitutkimus onkin vielä yksi funktionaalisen kielipedagogiikan tarjoama työkalu uuden kielen oppimisen helpottamiseen.

Koska systeemis-funktionaalinen näkökulma kieleen on aina sosiaalinen, nähdään myös tekstilaji sosiaalisena toimintatyyppinä. Kielen käytössä realisoituu ihmisten välinen toiminta. Tekstin jäsentyneisyyttä ohjaavat yhteisön käytänteet, ja näin kehittyy vakiintuneita toimintatyyppejä. Erilaiset koulutusalat tuottavat erilaisia sisältöjä ja erilaisia sisältöjen välisiä suhteita. (Shore 2014.)

Jos kielenoppijalla on tarve ottaa haltuun tietynlaisissa konteksteissa, esimerkiksi tietyllä alalla tarvittavaa kieltä, alalla käytettyjen tekstilajityyppien hyödyntäminen opetuksessa voi olla avuksi. Reading to learn -menetelmässä (Shore & Rapatti 2014) tietyntyyppiseen tekstiin paneudutaan opettajan johdolla käyttäen siihen paljon aikaa. Tavoitteena on saada tekstilaji haltuun niin hyvin, että opiskelija pystyy tuottamaan oman vastaavan mallisen tekstin. Näin kielenoppija saa käyttöönsä kokonaisen oman alansa sosiaalisen toimintatyypin.

Aidosti tarvittavan kielen opiskelu motivoi kielenoppijoita

Suomen kielen opetuksessa formalistinen, pitkälti preskriptiiviseen eli normatiiviseen kielioppikäsitykseen nojaava opetustraditio istuu edelleen yllättävän tiukassa, vaikka poikkeuksiakin onneksi on. Yhtenä haasteena ovat oppikirjat, jotka noudattavat vuodesta ja painoksesta toiseen hyvin samankaltaista kaavaa. Niissäkin materiaaleissa, joissa on pyritty funktionaalisuuden suuntaan, yritys on usein jäänyt puolitiehen. Funktionaalisuuden toteutuminen jää yhä liiaksi yksilötasolle, opettajien ja heidän tekemiensä ratkaisujen varaan.

Aidosti funktionaaliseen opetustapaan pyrkiminen voi aluksi vaatia opettajalta hieman lisätyötä, uskallusta ja kokeilun kautta oppimista. Se voi kuitenkin tuoda keinoja aiemmin haastavilta tuntuneisiin opetussisältöihin ja johtaa parempiin tuloksiin niiden oppijoiden ja ryhmien kohdalla, joissa perinteisempi opetustapa on jättänyt toivomisen varaa. Parhaimmillaan funktionaalinen lähestymistapa mahdollistaa sen, että päästään yksittäisten muotojen hinkkaamisesta kohti tilannetta, jossa opiskelijat alkavat todella käyttää kieltä, pystyvät reagoimaan suomeksi ja hahmottavat kielen kokonaisuuksia.

MAKU-hankkeen kokemukset osoittivat, että tosielämässä aidosti tarvittavan kielen opiskelu motivoi kielenoppijoita merkittävästi, ja että oppimisen aloittaminen eri suunnasta kuin perinteisillä, oppikirjoihin pohjaavilla kursseilla on täysin mahdollista ja usein hyvinkin toimivaa. MAKU-hankkeen käyntiin polkaisema työ jatkuu hankkeen loppuessa Laurean i4L:ssä eli Language Learning Living Labissa.

Kuva: Shutterstock